Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Entä kun elämästä ei tule parempaa koskaan?
12.09.2016 |
Kun ei pysty tekemään mitään parantaakseen elämäänsä. Kun on ollut paljon ongelmia ja vain odottanut parempaa vaihetta mutta sitä ei koskaan tulekaan? Miksi jatkaa kun mitään toivoa mistään ei enää ole?
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
elämä ei muutu odottamalla vaan tekemällä.
Monen ihmisen elämä on mennyt pilalle ja karille nimenomaan tekemällä. Ja lisää surkeutta seuraa kun yrittää lisää. En tarkoita etteikö mitään pitäisi tehdä mutta liian helposti kuvitellaan että tekeminen on ihmelääke kaikkeen. Monella parempi neuvo olisi lopettaa tekeminen ja yrittäminen ja hätäily. Jos yrität tunkea väärää avainta lukkoon mikään määrä yrittämistä ei tilannetta paranna ja jos saat katkaisua avaimen ongelmat senkin pahenee niistä ponnisteluista. Jos asiat olisivat yksinkertaisia kenelläkään ei olisi ensimmäistäkään ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sua ap. Entä jos on yrittänyt ja nekin yritykset on menneet pieleen? Esimerkiksi ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden luominen? Jos ei vaan saa ystäviä. Mikä siihen auttaa?
Niin. Se on helppo uskoa että kun vaan ryhtyy toimeen niin johan se elämä siitä lutviutuu. Joskus yrittämisestä huolimatta tulee niin paljon lunta tupaan että enää ei sitten jaksa. Työ- ja opiskelukyvyttömyys estää aika paljon niitä asioita joilla mun mielestä voisi tehdä elämälleen jotain. Siis MITÄ aloittajan pitäisi tehdä teidän mielestä? Voihan sitä harrastella jotain mutta jos ei keksi jotain kiinnostuksenkohdetta tai harrastusta johon käyttää aikaansa ja energiaansa niin kyllähän elämä voi olla aika tyhjää.
Mutta ei se kiinnostuksenkohde tai harrastus odottamallakaan tule eikä kukaan toinen voi sitä antaa.
Ajatus siitä, että elämä muuttuisi paremmaksi, ei tarkoita, että saisi ne asiat, joista haaveilee. Se tarkoittaa, että tiedostaa, mitkä asiat voi elämässään muuttaa, ryhtyy muuttamaan niitä ja hyväksyy ne asiat, joita ei voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä auttaako tarinani jakaminen, mutta kerronpa silti.
Olen kärsinyt jaksottaisesta masennuksesta erinäisistä syistä jonkun 12 vuotta. Moni asia tuntui silloin siltä, että en niitä pysty muuttamaan. Tunsin itseni jotenkin vialliseksi kun en kykene normaaliin elämään. Menin lopulta juttelemaan tk:hon hoitajan kanssa. Samalla tein isoja muutoksia elämääni. Jätin koulun kesken sen sijaan että yrittäisin käydä sen loppuun. Ensin surin hetken "menetettyä" elämääni. Sitten päätin muuttaa koko elämäni pala palalta. Muutin myös asennettani. Ennen minulla oli tapana nähdä maailma kovin synkkänä paikkana. Nyt näen mahdollisuuksia. Joka kerta kun meinaan ajatella jotain synkkää, käännän sen päässäni ympäri. Jos muu ei auta, hoen itselleni että kaikki järjestyy.
En ole enää masentunut. Elämä ei edelleenkään ole helppoa, mutta asenteeni sitä kohtaan on muuttunut. Jos masennus meinaa hiipiä takaisin, hätistän sen pois.
Pointtini on se, että sinunkaan pelisi ei ole menetetty. Aina on toivoa! Minä tiedän lukuisia tapauksia, joissa jonkinlainen elämänmuutos on aikaansaanut parantumisen pitkäaikaisestakin masennuksesta. Sinä pystyt siihen kyllä. Ota ensimmäinen askel jo tänään :).
Mitä sä nyt teet jos jätit opiskelut? Siis miten sä kulutat aikasi?
Käyn osa-aikatöissä ja olen pienyrittäjä (menee harrastuksesta, koska en palkkaa nosta vielä ja on mielekästä hommaa). Vapaa-ajan käytän erilaisiin omiin juttuihin. Esim. Käsitöihin, eräilyyn, lukemiseen & kirjoittamiseen, pelaamiseen ja lisäksi vietän aikaa puolison kanssa. Mulle koulutus ei oikein koskaan ole merkannut mitään. Se paperi minkä saa koulusta on mulle arvoton. Opiskelen itsenäisesti milloin mitäkin ja rakastan uuden oppimista :).
Ehkä mulla se perimmäinen ongelma mikä johti masennukseen oli halu elää "normaalin" kaavan kautta. Siis se perinteinen: opiskele hyvä ammatti, käy töissä 8-16 jne. Sitten kun en pystynyt siihen olin mukamas huono.
Aloin pohtimaan miten voisin elää niin että jaksan. Mietin mitä minä haluan ja miten voin sen toteuttaa. Päätin antaa vanhempien ja muiden ihmisten kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huom. Minäkin luulin etten ikinä enää kykene töihin. Osa-aikatyö kuitenkin jättää tarpeeksi vapaa-aikaa käyttää omiin juttuihin :).
Vierailija kirjoitti:
En pysty näkemään hyvää. Olen työkyvytön, todennäköisesti pysyvästi, ja erittäin yksinäinen. Tulevaisuudessa odottaa entistäkin tyhjempi elämä. Vanhemmat on ainoat läheiset ja ne vanhenee, sairastelee ja kuolee lopulta. Ainoa elämänsisältöni tulee olemaan niiden autteleminen. Aina voisi tietysti opiskella jotain mutta en tiedä pystynkö siihenkään sairauksieni takia.
Oletko työkyvytön mielenterveysongelmien vai fyysisten sairauksien takia? Ensiksi mainituista voi parantua tai ainakin saada ne parempaan hoitotasapainoon. Fyysiset pysyvät vammat/sairaudet ovat vaikeampia, mutta niidenkin kanssa voi yrittää pitää yllä mahdollisimman hyvää elämänlaatua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mietin minäkin. Olen keski-ikäinen, väkivaltaisesta suhteesta eronnut yksinhuoltaja.
Rahat on tiukalla ja yritän koko ajan päästä opiskelemaan parempaa ammattia. Vaan en pääse. Tunnen itseni tyhmäksi. Vuosikaudet olen yrittänyt. Kuinka kauan jaksan yrittää?
Lapsi on hyvä asia elämässä ja eteenpäin kannustava voima. Toisaalta lapsi tuo painetta pärjätä paremmin. Ja rajoittaa myös esimerkiksi sitä, että en voi opiskella avoimessa yliopistossa, koska opinnot on iltaisin ja se maksaakin aika paljon. Tai että en voi hakea Ruotsiin opiskelemaan.
On hyvä että pääsin huonosta suhteesta eroon, mutta ajattelen siitäkin, että epäonnistuin. Ei pitäisi ajatella niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä taas yritin mutta mitään muutosta ei saakeli tapahdu. Ei ole mitään ongelmia mulla mutta vittu kun ei mitään tapahdu. Että ei sun kannata itkeä
Vierailija kirjoitti:
Kun ei pysty tekemään mitään parantaakseen elämäänsä. vain odottanut parempaa vaihetta mutta sitä ei koskaan tulekaan?
itselleni vähän kävi näin,siksi vain kun olen vain niin tyhmä etten tiennyt koskaan oikein mitä tehdä t: mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ajoittain taipumus nähdä asioita kielteisesti ja pahimmillaan tyytyä uhrin osaan. Töissä naisvaltaisella alalla on hierarkiaa, jossa vahvat ja nuolijat pätee. Minut on laitettu tehtäviin, jotka ovat monelle vastenmielisiä, sillä vastuuta joutuu ottamaan yksin, muissa tehtävissä on työpari/team. Yksi työntekijä vielä ruokki tyyliin ei sun ammattitaidolla kuuluisi alentua tuohon. Aluksi funtsin tekeväni oikaisun johdolle ja marmatan töissä osaani. Sitten psyykkasin itseni toisin. Otan tuon määräajan kokemuksena ja jos siitä kysellään, kerron pärjääväni.Tiedän, että niin on. Käytän töissä aikani työhön, en valittamiseen.
Vuosi sitten tulin jätetyksi vuosien suhteesta toisen naisen takia. Aluksi olin maissa, mutta nyt näen, että olisin tullut onnettomaksi ajastaan. Mies käyttää runsaasti alkoa ja ei ole oikein kasvanut aikuiseksi.
Olen opetellut karkottamaan kielteiset asenteet tyyliin menkää pois. Kun ajattelee myönteisesti, sujuu koko elää mallikkaammin ja nimenomaan kun keskittyy olemaan kiitollinen kaikesta,mitä olemassa jo on.
Vierailija kirjoitti:
En pysty näkemään hyvää. Olen työkyvytön, todennäköisesti pysyvästi, ja erittäin yksinäinen. Tulevaisuudessa odottaa entistäkin tyhjempi elämä. Vanhemmat on ainoat läheiset ja ne vanhenee, sairastelee ja kuolee lopulta. Ainoa elämänsisältöni tulee olemaan niiden autteleminen. Aina voisi tietysti opiskella jotain mutta en tiedä pystynkö siihenkään sairauksieni takia.
Ikävä kuulla tilanteestasi. Silti jos yhtään tuo lohtua niin itse uin aivan yhtä syvissä vesissä. Masentunut en kaiketi ole, mutta minulle on sanottu ettei ole ihme tässä tilanteessa ettei jaksa. Olisi epänormaalimpaa olla iloinen ja hehkua.
Olen nuori ja olen yh, olen myös sairaseläkkeellä ja lääkärin mukaan en tule olemaan työkykyinen enää.
Olen sairastanut jo lapsesta, mutta sairauksia tuli viimeisimmän lapsen jälkeen hurjasti lisää ja vakavia, kuten 1 tyypin diabetes.
Perussairauttani ei voida kunnolla hoitaa muiden sairauksien vuoksi ja siten tuleva näyttää toivottomalta. Leikkauksia on tulossa paljon. Erona tilanteeseesi on se, että itselläni on nuori äiti ja hänestä ei ole mihinkään. Hän hömpöttää vaan omia juttujaan eikä hän ole yhtäkään lapsistani katsonut hetkeäkään koskaan. Ei edes silloin kun olisin todella häntä tarvinnut eli olen ollut sairaalakunnossa. Katkaisin siksi häneen välit. Ei hänen touhuistaan ole kun itkua itselle. Omat isovanhemmat (isän puolelta) ovat yhä elossa ja heihin olen yhteydessä. Isäni on kuollut. Minulla ei ole tukiverkostoa. Ystävystyn helposti ja minulla on ollut todella paljon ystäviä, mutta yhteydenpito on jäänyt, koska en jaksa ja en sairaudelta enää kerkiä (ajat menee lääkäreissä, tutkimuksissa, toimenpiteistä toipuessa).
Yhteiskunnalta en ole saanut yhtään apua, en yhtään. 3 vuotta olen hakenut tukiperhettä nuoremmille, että saisin lepoaikaa ja aikaa olla isompien lasteni kanssa ja antaa heillekin huomiota eikä vain niin, että huolehdin heistä ja he minusta.
Ystäviltä en ole apua pyytänyt, koska pian se miellettäisiin hyväksikäytöksi kun en pysty vasta-apua tarjoamaan ja ystävyys olisi paljon juuri avun pyytämistä pienissä asioissa.
Silti kaipaan ystävää ja paljon!
Kaipaan ihmistä kuka ymmärtää sen ettei jaksa aina eikä ota sitä itseensä.
Ystävää kenen kanssa sairauksien ehdoilla järjestää vaikkapa ilta toisen luona jutellen, syöden ja vaikkapa leffaa katsoen. Ihan tavallista yhdessäoloa siis, mutta niin , että toinen ymmärtää ettei toinen pysty passaamaan välttämättä aina, vaikka tahtoisi.
Koska en ole lapsilta ja sairauksilta juuri työelämässä voinut olla (opiskellut olen paljon) niin eläke on alin surkea. Se masentaa, että toimeentulotuellako sitä pitää sitten elää loppuelämä kun lapset ovat isoja. Eikö mitään?
Puolisoa kun ei ole niin joskus sitäkin kaipaa, mutta kun olen raihnainen, arvilla ja haavoilla niin sitä on jopa helpottunut ettei siinä ole toista ketä pitäisi miellyttää. Kivuilta ym kun voi olla niin väsynyt ettei pysty eikä jaksa seksiäkään harrastaa niin olisi kamalaa jos toinen kokisi siitä tuskaa. En siis halua, että olen kellekään vaivaksi. Itsetunto kaiketi pyöreä nolla.
Tässä nyt pintaraapaisu ja jos kaipaat keskustelukaveria niin saa minulle jättää sähköpostiosoitteen niin voisin jakaa ajatuksia ym. Ehkä jossain kohtaa myös niitä pieniä auringon pilkahduksia, sillä olen kaiketi pöhkö, mutta haluan uskoa, että niitäkin vielä on luvassa. Niin sulle kun mulle. :)
Alue: Aihe vapaa
Mitä sä nyt teet jos jätit opiskelut? Siis miten sä kulutat aikasi?