Pelottaako teitä koskaan, että vanhempanne nukkuvat pois?

Äitisi on vielä nuori.

Minä pelkäsin joskus lukiolaisena taloudellisista syistä, mutta en tietenkään enää aikuisena. Mikä siinä äidin mahdollisessa kuolemassa pelottaa? 

Ei pelota,kuolema on luonnollinen asia.

Isä kuoli jo. Äiti on nykyään niin mahdottoman rasittava, että kuolema ei pelota - en ole hänestä millään tasolla enää riippuvainen. Toki surisin.

Isäni jo kuoli. Järkyttävän surun lisäksi perintöveroa lankesi sievoinen summa.

Kiitos vaan.

Eipä juuri. Isän kuolemaa olen ihan odottanut ja toivonutkin joskus, kun on alkoholisti. Äiti on aina ollut terve, eikä muutenkaan lähipiirissä ole kuolemia sattunut niin ei ole ollut syytä huolestua. Enemmänkin omalla kohdalla on ollut pitkään sellaista "toivon että kuolen - pelkään että kuolen" -sahausta

Kyllä pelottaa. Vanhempani ovat 64 ja 67 ja mä olen pelännyt sitä hetkeä, kun heitä enää ole, siitä asti kun muutin pois kotoa 19-vuotiaana. Siitä on 15v. Joka kerta pelkään, että on jotain sattunut jos eivät vastaa puhelimeen...

Ehkä pelkään siksi niin paljon, koska mulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa soitella tai joiden kanssa kyläillään kuin mun äiti ja isä.

Joskus mietin, että tuleekohan miten ikävä sitten. Mutta kukin vuorollaan ja ehkä kuitenkin helpotus niinkin. Kuolema tekee elämästä arvokkaan. Jos kuolemaa ei olisi, niin ei se sekään olisi hyvä. Väsyneen pitää saada nukkua. Vanhempien kuolemassa ehkä se huimaa eniten, että sehän on sen jälkeen käytännössä oma vuoro seuraavaksi (jos kohtalo ei keppostele). Elänkö riittävästi? Olenko tehnyt sen mitä halusin? Tämä lienee sen 5-kympin villityksenkin ydin. 

Kyllä pelottaa. Olen nelikymppinen ja vanhempani ovat seitsenkymppisiä, ja joka kerta kun saavat tyyliin flunssan, mietin, että mitenköhän voivat ja toipuvatko.

Ikääntyminen on luonnollista, mutta en koe olevani valmis luopumaan vanhemmistani vielä pitkään aikaan.

Enemman pelkaa sita, etta vanhempani sairastuvat vakavasti ja joutuvat turvautumaan muihin ihan perusasioissa. Kuolemaa en oikeastaan pelkaa, se tulee meille kaikille aikanaan. Mutta tuo sairastuminen on ajatuksenakin stressaava... En haluaisi kenellekaan kivuliasta elamaa (tai kuolemaa).

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pelottaa. Vanhempani ovat 64 ja 67 ja mä olen pelännyt sitä hetkeä, kun heitä enää ole, siitä asti kun muutin pois kotoa 19-vuotiaana. Siitä on 15v. Joka kerta pelkään, että on jotain sattunut jos eivät vastaa puhelimeen...

Ehkä pelkään siksi niin paljon, koska mulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa soitella tai joiden kanssa kyläillään kuin mun äiti ja isä.

Miksi sulla ei ole muita ihmisiä elämässäsi?

Voi, tsemppiä sulle ja toivotaan, että se ei ole mitään vakavaa ja kaikki menee hyvin.

Itse olen miettinyt viime vuosina vanhempieni poismenoa, koska hekään eivät enää niin nuoria ole. Eniten kuitenkin pelkään heidän sairastuvan vakavasti vanhoilla päivillään. Olisi kurjaa katsoa vanhempien riutuvan pois. Tähän asti ovat saaneet pysyä onneksi perusterveinä. Toivon, että säästyvät jatkossakin vakavilta sairauksilta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pelottaa. Vanhempani ovat 64 ja 67 ja mä olen pelännyt sitä hetkeä, kun heitä enää ole, siitä asti kun muutin pois kotoa 19-vuotiaana. Siitä on 15v. Joka kerta pelkään, että on jotain sattunut jos eivät vastaa puhelimeen...

Ehkä pelkään siksi niin paljon, koska mulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa soitella tai joiden kanssa kyläillään kuin mun äiti ja isä.

Pärjäät kyllä. Itselläni oli hieman sama tilanne, elämä oli karistanut muut ystävät pois ja äiti läheisin. Mutta kyllä sitä pärjää ilman vanhempiakin muutaman ajan kun on itsensä kanssa ystävä.

Kaikki kuolevat joskus, ei itse kuolemaa kannata pelätä, ei se ole paha asia. Ymmärrän, että koska olet noin nuori, AP, olet vielä henkisesti kiinni äidissäsi, ja siksi sinua ahdistaa tuo ajatus. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta vanhemman ja lapsen suhde muuttuu  elämässä sitä mukaa, kun kummallekin tulee enemmän ikää. Lopulta huoltaja ja huollettavan suhteet voivat olla toisin päin, kun vanhus on se, joka tarvitsee tukea. Luopuminen ja suru sen takia kuuluvat vanhempien poismenoon, mutta kannattaa muistaa myös ilo siitä, mitä on yhdessä koettu ja mitä vanhemmalta on saanut. 

Pelotti ja molemmat kuolivatkin. Äiti viiskymppisenä ja isä kuuskymppisenä.

Vanhemmat yli 70, ei olla edes puheväleissä, ei paljon purista kunnkuolevat.

Mun isä kuoli jo 10 vuotta sitten ja äiti edelleen elossa. Ei pelota. Jokaisen aika tulee kun on aika lähteä.

Pelkään, vaikka olen jo 50v.

Elävät molemmat ja ovat kuin paita ja peppu, kissa ja hiiri, ovat olleet yhdessä 15vuotiaista eli 60vuotta.

Kun toisesta aika jättää, toinen tulee olemaan ihan hukassa, lisäksi toisella on krooninen sairaus ja pelkään että joudun ottamaan hänes hirveästi vastuuta.

Eli lähinnä pelkään, miten kauemmin elävä tulee pärjäämään ja miten se vaikuttaa minun leppoisaan elämääni.

Isä on kuollut jo, hän aikoinaan sanoi, että 'yläkerran Herra ottaa sitten, kun matkamittari on täynnä'. Siihen olen nojannut, jokainen me täältä lähdetään aikanamme.

Isäni täyttää pian 70 ja on viimeiset 15 vuotta viis veisannut elintavoistaan. Kaikki yleisimmät elintapasairaudet löytyy, eikä kaksu vakavaa sairauskohtaustakaan ole saaneet suuntaa muuttumaan. Seuraavaa kohtausta odotellessa... Surullista, ettei muuten niin fiksu mies viitsi yhtään huolehtia terveydestään.

Äitini taas kärsii sydänoireista, jotka aikanaan alkoivat äärimmäisen stressaavassa työssä. Äiti nukkuu 4-5 tuntia yössä ja hänestä oikein huokuu kamala stressi ja pingottuneisuus. Kun äiti jäi eläkkeelle, kuvittelin hänen relaavan vähän, mutta ei tuo ole miksikään muuttunut. Ikää hänellä on 67 v.

Joten kyllä välillä mietityttää molempien vanhempien puolesta, että milloin heidän kehonsa laittaa hommalle stopin.