Opiskelemaan sosiaali- ja terveysalalle viiltelyarvet käsivarressa?

Olen teini-iässä viillellyt toista käsivarttani toistuvasti ja siitä on jäänyt selkeät arvet käsivarteeni, jotka ovat helposti huomattavissa. Nuorempana nämä ei minua haitanneet, mutta nyt aikuisena huomaan tuntemattomien ihmisten katsovan minua eri tavalla, kun näkevät arpeni, eikä siis hyvällä mielellä eri tavalla. Ne aiheuttaa epäluuloisuutta minua kohtaan, näin luulisin. Kontrassi muun ulkokuoreni ja käsivarteni kanssa on myöskin ehkä kummastusta herättävä, ei minusta päälle päin uskoisi minun sellaista joskus tehneen, näytän terveeltä ja tavalliselta aikuiselta.

Olisin kiinnostunut sosiaali- ja terveysalan opinnoista, tarkemmin joko lasten parissa työskentelystä tai sairaanhoidosta. Nuorempana olen ollut työharjoittelussa päiväkodeissa ja siellä viiltelyarpeni eivät ole juurikaan nostattaneet meteliä. Ehkä siksi, kun olen ollut nuorempi, niin minulta ei ole vaadittu niin paljoa ja arvet ovat tällöinkin olleet jo ihan vaaleita arpia, eli mitään tuoreita jälkiä ei ole näkynyt, joka tietysti olisi sitten jo ihan asia erikseen ja osoitus siitä, ettei ole kelvollinen lasten pariin työskentelemään.

Lapsien joskus muistan kyselleen päiväkodissa näistä arvista ja heille kerroin, että olen lapsena kaatunut pahasti tai ollut jossain onnettomuudessa, jossa on käynyt sitten isompi pipi. Tämä meni aina hyvin läpi, eivätkä he sitä sen kummemmin sitten enää ihmetelleet.

Mietin miten minuun suhtaudutaan nyt aikuisena, jos haen opiskelemaan ja sitten joskus töitä tekemään ko. alalle. Koetaanko sen laskevan pätevyyttäni tai uskottavuuttani ammattilaisena? Voiko asiakkailla olla jotain voimakkaitakin ennakkoluuloja minua kohtaan? Voinko joutua työpaikallani työyhteisön toimesta syrjityksi tämän vuoksi? Voinko joutua todistelemaan työpaikoilla kovemmin pätevyyttäni "kunnollisesta ihmisyydesta" näiden vuoksi?

Ihon siirtoon minulla ei ole varaa ja kokisin sellaisen turhana rahan tuhlauksena. Minua itseäni nämä arvet ei haittaa. Ne ovat ihan siististi arpeutuneet ja minulla on muutoin kauniit käsivarret ja olen itse jo tosi tottunut noihin arpiin, en edes muista niitä normaalisti, ainoastaan silloin, kun joku huomauttaa niistä tai katsoo pitkään niitä. Ja muutenkin tuntuisi väärältä, että joudun häpeämään sitä, että minulle ollaan lapsena tehty pahaa, josta olen joutunut kärsimään ja jota en ole osannut muutoin käsitellä, kuin itsetuhoisuudella, koska malli siihen on tullut teini-iän kaveripiiristäni, eikä aikuiset ympärilläni ole osanneet auttaa minua pahan oloni käsittelyssä riittävän hyvin.

Enää en tosiaan ole ollut itsetuhoinen vuosiin. Päinvastoin, oppinut välittäväksi itseäni kohtaan. Ja olen käsitellyt menneisyyttäni useamman vuoden terapiassa.