Pohdintaa mielenterveysongelmista ja lapsen saamisesta

Minulla on ollut keskivaikea masennus pitkään, uskaltaisin sanoa, että lähes koko elämäni ajan. Suvussa on monilla mielenterveysongelmia.
Olen aina ajatellut ettei minusta koskaan tule äitiä. Pidän kyllä lapsista ja sukulaislapsien kanssa vietän mielelläni aikaa, mutta en ole ikinä ollut sellainen äidillinen. Vauvat jotenkin ahdistavat, mutta isompien lasten kanssa leikin mielelläni. Tosin koen sen aika raskaaksi ja väsyn kyllä nopeasti. Kurinpitäminen ja konfliktitilanteet (joita lasten kanssa tulee aika usein...) ahdistavat ja tunnen itseni avuttomaksi tuollaisissa tilanteissa.

Nyt kuitenkin olen huomannut miettiväni useasti millaista olisi, jos olisi oma perhe. Monesti tunnen haikeutta kun näen pariskuntia lasten kanssa esim. kaupassa tai puistossa. Mietin välillä millaista tuollainen elämä olisi. En tiedä liittyykö se ikään; 30 ikävuotta lähestyy uhkaavasti. Toisaalta myös mietin sitä, että elämäni on tällä hetkellä aika tyhjää. Ajattelenko tiedostamattani, että lapsi voisi paikata tällaisen tyhjiön?
Tällaisia ajatuksia ei nuorempana minulla ollut vaan perhe-elämä tuntui kovin ankealta ja rajoittavalta.
Tulen itse aika vaikeista oloista, perheeni oli rikkinäinen eikä minulla ole kokemusta sellaisesta turvallisesta ja rakastavasta kodista.

En ole parisuhteessa, joten tämä on lähinnä turhaa spekulointia. Mietin vain JOS joskus tapaisin ihmisen jonka kanssa haluaisin tämän elämäni jakaa, olisiko lapsen saaminen itsekästä tai väärin? Jos minulla olisi joku fyysinen toimintakykyä rajoittava (mahdollisesti periytyvä) sairaus niin varmaan jäisin tarkoituksella sen vuoksi lapsettomaksi. Tämä masennus on sellainen, etten tiedä miten se tästä kehittyy. Välillä on helpompaa, välillä raskaampaa. Miten masentunut jaksaa perhe-elämää? Itse olen elänyt koko aikuisikäni yksin... En tiedä ollenkaan mitä vanhemmuus vaatii. Voin toki yrittää kuvitella, mutta yllätys varmasti on jokaiselle joka lapsen saa.

Onko teillä kokemuksia?