Lue keskustelun säännöt.
Väkivaltaisesta suhteesta jäi pelko
03.09.2016 |
Erosin väkivaltaisesta miehestäni pari kuukautta sitten, mutta pelkään edelleen ja olen varuillani. Tiedän, ettei minulla ole enään mitään pelättävää, mutta pelko tulee esille hulluksi tulemisen pelkona ja tarkkailen itseäni jatkuvasti. Ihan kuin pitäisi olla joku asia mitä pelätä, vaikka ainoa asia mitä piti pelätä on nyt poissa. Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta asiasta? Te kaikki väkivaltaisessa suhteessa eläneet, onko tämä teille yhtään tuttua?
Kommentit (17)
Onneksi olkoon, olet päässyt helvetistä. Nyt vaan päivä kerrallaan, varmasti helpottaa. Olet myös oppinut jotain, eli pelkosi estää sinua astumasta samaan ansaan uudelleen.
❤️👍
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No juu, itse en koe olevani puolen vuodenkaan jälkeen oma itseni. Suhteen aikana ehdin sairastua paniikkihäiriöön ja kai jonkinlaiseen masennukseenkin. En vaan osaa enää nauttia elämästä. Niin. Ennen olin iloinen, mutta jostakin syystä ero ja sen jälkeinen aikakin oli yhtä mössöä vain. Suunnittelin että pidän jopa erojuhlat ja pääsen vihdoinkin vapaasti nauttimaan muiden seurasta ja pitämään hauskaa, mutta mikään sellainen ei käynyt mielessäkään kun ero vihdoin tuli. Suhde kerta kaikkiaan tuhosi psyykeeni, ja nyt toivon että se ei lopullisesti muokannut persoonaani.
Annan itselleni kuitenkin aikaa. Yritän palautua ja saada asioitani hoitoon. Terapia ja läheiset ovat tässä nyt tärkeitä asioita, sekä palauttaa elämääni asioita joita minulla oli ennen suhdetta, ihan omaan tahtiin. Mietin jopa että toipumiseen menee sama aika kuin mitä olin suhteessa, eli kolme vuotta.
Paljon voimia sinulle ja muista että olet paras itsesi ymmärtäjä. Sinä tiedät mitä olet käynyt läpi, joten ole itsellesi armollinen. Toipuminen vie aikaa. Olet vahva, kun erosit. Muista että olet kokemuksesta nyt viisaampi, etkä enää koskaan anna kenenkään kohdella sinua huonosti.
Vierailija kirjoitti:
No juu, itse en koe olevani puolen vuodenkaan jälkeen oma itseni. Suhteen aikana ehdin sairastua paniikkihäiriöön ja kai jonkinlaiseen masennukseenkin. En vaan osaa enää nauttia elämästä. Niin. Ennen olin iloinen, mutta jostakin syystä ero ja sen jälkeinen aikakin oli yhtä mössöä vain. Suunnittelin että pidän jopa erojuhlat ja pääsen vihdoinkin vapaasti nauttimaan muiden seurasta ja pitämään hauskaa, mutta mikään sellainen ei käynyt mielessäkään kun ero vihdoin tuli. Suhde kerta kaikkiaan tuhosi psyykeeni, ja nyt toivon että se ei lopullisesti muokannut persoonaani.
Annan itselleni kuitenkin aikaa. Yritän palautua ja saada asioitani hoitoon. Terapia ja läheiset ovat tässä nyt tärkeitä asioita, sekä palauttaa elämääni asioita joita minulla oli ennen suhdetta, ihan omaan tahtiin. Mietin jopa että toipumiseen menee sama aika kuin mitä olin suhteessa, eli kolme vuotta.
Paljon voimia sinulle ja muista että olet paras itsesi ymmärtäjä. Sinä tiedät mitä olet käynyt läpi, joten ole itsellesi armollinen. Toipuminen vie aikaa. Olet vahva, kun erosit. Muista että olet kokemuksesta nyt viisaampi, etkä enää koskaan anna kenenkään kohdella sinua huonosti.
Kiitos viestistäsi! Paljon voimia myös sinne.. Toivottavasti aika parantaa haavat.
Ap
Todella läheinen ystäväni erosi aikanaan (ympäristön suureksi hämmästykseksi) pitkäaikaisesta ns. kunnonmiehestä tai näin se mies kyllä näyttäytyi meille muille ulospäin.
Myöhemmin kävi ilmi että kyseinen siippa oli kohdellut tätä ystäväämme suhteessa todella kovakouraisesti ja arvaamattomasti (pelotellut, uhkaillut, yms.) käyttäytyen silleen etten viitsi tähän niitä kuvailla, mutta se kertoo jo jotain että oli hänen pitänyt hospitaalissa käydä liian monta kertaa kun kompuroi niin kovasti.
Silloin heti sen eron jälkeen, selittyi meille kavereille viimeinkin se, miksi aiemmin rennosta, säteilevästä ja huumorintajuisesta (nauravaisesta ja elämäniloisesta) ystävästämme tuli suhteen myötä hiljainen ja vetäytyvä. Luultiin kaveripiirissä että sille oli sattunut jotain tyyliin keskenmeno jota suri kovasti.
Eron jälkeen hän mielestäni oli jotenkin säpsähtelevä ja säikky (esimerkiksi äkkinäisiä liikkeitä tai jos joku tuli hänen selän takaa ettei hän nähnyt, jne) noin puoli vuotta.
Sen jälkeen meni tällaiselle muutaman kuukauden itsepuolustuskurssille jossa nyrkkeiltiin ja karjuttiin ja pistettiin hyökkääjälle hanttiin, ymv.
Puhui paljon kokemuksistaan suoraan meille kavereille.
Eli noin puolen vuoden jälkeen (siis minun mielestäni) alkoi saada "itseään takaisin" ja alkoi pikkuhiljaa puhua muista asioista (esim tulevaisuuden suunnitelmista, jne).
Nykyään on oma mahtava itsensä.
Tosin kulkee aina taskussa sellainen sumutinpullo plus joku hätäpilli, mutta pystypäin kulkee eikä enää säiky.
Kihloissakin uuden miehen kanssa, näyttää rakastuneelta ja tyytyväiseltä elämäänsä.
Eli kyllä noista pahoista suhteista voi toipua, hänen mukaansa just se asian pois puhuminen auttoi häntä eniten kun sai jauhaa sitä asiaa kavereille niin paljon kuin halusi, niin ne pelkotilat ei jääneet päälle ja tehneet pesää sen ajatusmaailmaan. samoin sai patoutumat pois kehostaan siellä puolustuskurssilla.
(sori sekava kerronta, kiireessä kirjoitan)
Mun ongelma on, että pelkään nykyistäkin miestä välillä! Siis maailman kilteintä ja ihaninta miestä, joka ei varmasti tekisi mitään pahaa. Silti yhtäkkiset liikkeet saattaa saada säpsähtämään ja illalla kun käperryn miehen kainaloon niin saatan saada jonkunlaisen pakokahukohtauksen, vaikka miehen vierellä on hyvä olla. En tiedä onko se paniikkia vai mitä, tekee mieli mennä pois (välillä menenkin) ja välillä tuntuu etten uskalla liikkua (?). Ihan hullua, koska tätä miestä ei todellakaan tarvitse pelätä!
Ahdistaa, kun pelkään tämän kohta vaikuttavan suhteeseenkin. En tahdo erota tällaisen takia ja harmittaa miehenkin puolesta, kun varmasti hänestäkin tuntuu pahalta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella läheinen ystäväni erosi aikanaan (ympäristön suureksi hämmästykseksi) pitkäaikaisesta ns. kunnonmiehestä tai näin se mies kyllä näyttäytyi meille muille ulospäin.
Myöhemmin kävi ilmi että kyseinen siippa oli kohdellut tätä ystäväämme suhteessa todella kovakouraisesti ja arvaamattomasti (pelotellut, uhkaillut, yms.) käyttäytyen silleen etten viitsi tähän niitä kuvailla, mutta se kertoo jo jotain että oli hänen pitänyt hospitaalissa käydä liian monta kertaa kun kompuroi niin kovasti.
Silloin heti sen eron jälkeen, selittyi meille kavereille viimeinkin se, miksi aiemmin rennosta, säteilevästä ja huumorintajuisesta (nauravaisesta ja elämäniloisesta) ystävästämme tuli suhteen myötä hiljainen ja vetäytyvä. Luultiin kaveripiirissä että sille oli sattunut jotain tyyliin keskenmeno jota suri kovasti.
Eron jälkeen hän mielestäni oli jotenkin säpsähtelevä ja säikky (esimerkiksi äkkinäisiä liikkeitä tai jos joku tuli hänen selän takaa ettei hän nähnyt, jne) noin puoli vuotta.
Sen jälkeen meni tällaiselle muutaman kuukauden itsepuolustuskurssille jossa nyrkkeiltiin ja karjuttiin ja pistettiin hyökkääjälle hanttiin, ymv.
Puhui paljon kokemuksistaan suoraan meille kavereille.
Eli noin puolen vuoden jälkeen (siis minun mielestäni) alkoi saada "itseään takaisin" ja alkoi pikkuhiljaa puhua muista asioista (esim tulevaisuuden suunnitelmista, jne).
Nykyään on oma mahtava itsensä.
Tosin kulkee aina taskussa sellainen sumutinpullo plus joku hätäpilli, mutta pystypäin kulkee eikä enää säiky.
Kihloissakin uuden miehen kanssa, näyttää rakastuneelta ja tyytyväiseltä elämäänsä.
Eli kyllä noista pahoista suhteista voi toipua, hänen mukaansa just se asian pois puhuminen auttoi häntä eniten kun sai jauhaa sitä asiaa kavereille niin paljon kuin halusi, niin ne pelkotilat ei jääneet päälle ja tehneet pesää sen ajatusmaailmaan. samoin sai patoutumat pois kehostaan siellä puolustuskurssilla.
(sori sekava kerronta, kiireessä kirjoitan)
Kiitos viestistäsi.. Selviytymistarinat antavat aina lisää toivoa. Tämän kaiken voi vielä kääntää vahvuudeksi..
Ap
Ja voimia ja tsemppiä kaikille näistä suhteista eronneille ja erityisen paljon tsemppiä lähtöä vielä harkitseville. Se on silti todellakin sen arvoista!
-6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun ongelma on, että pelkään nykyistäkin miestä välillä! Siis maailman kilteintä ja ihaninta miestä, joka ei varmasti tekisi mitään pahaa. Silti yhtäkkiset liikkeet saattaa saada säpsähtämään ja illalla kun käperryn miehen kainaloon niin saatan saada jonkunlaisen pakokahukohtauksen, vaikka miehen vierellä on hyvä olla. En tiedä onko se paniikkia vai mitä, tekee mieli mennä pois (välillä menenkin) ja välillä tuntuu etten uskalla liikkua (?). Ihan hullua, koska tätä miestä ei todellakaan tarvitse pelätä!
Ahdistaa, kun pelkään tämän kohta vaikuttavan suhteeseenkin. En tahdo erota tällaisen takia ja harmittaa miehenkin puolesta, kun varmasti hänestäkin tuntuu pahalta :(
Tuo on täysin ymmärrettävää, vaikkakin varmasti raskasta ja harmillista. Olisin itse varmasti aivan samanlainen, mutta jos asia vaivaa sinua ja oikeasti alkaa haitata enemmänkin niin silloin jonkinlainen apu voisi olla tarpeellista?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hulluksi tulemisen pelko. Pelkään myös esimerkiksi että joku haluaa murtautua vaikka yöllä ja tehdä mulle jotain pahaa. Säpsähdän yleensä myös kulman takaa yllättäen tulevaa ihmistä. Tunnen oloni yleisesti aika turvattomaksi. Olen kokenut traumaattisia asioita. En tiedä pääsenkö näistä peloista koskaan eroon.
Mulla on siis takana väkivaltainen suhde parikymppisenä, nyt olen päälle 30. Toinen suhde päättyi vuosi sitten, mies käytti henkistä väkivaltaa rankasti suhteen lopussa. Minusta tuntuu että tuo viiminen kolmen vuoden suhde teki minuun pahat jäljet. Olin luullut olevani ihmisen kanssa johon voisin luottaa. Vuosi erosta, olen synkissä vesissä. Kelaan suhdetta hyvin usein vieläkin. Pahinta on se että olen kadottanut oman itseni ja elämänilon. Luulin että aurinko alkais paistaa eron jälkeen, mutta jotenkin tässä on käynyt päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella läheinen ystäväni erosi aikanaan (ympäristön suureksi hämmästykseksi) pitkäaikaisesta ns. kunnonmiehestä tai näin se mies kyllä näyttäytyi meille muille ulospäin.
Myöhemmin kävi ilmi että kyseinen siippa oli kohdellut tätä ystäväämme suhteessa todella kovakouraisesti ja arvaamattomasti (pelotellut, uhkaillut, yms.) käyttäytyen silleen etten viitsi tähän niitä kuvailla, mutta se kertoo jo jotain että oli hänen pitänyt hospitaalissa käydä liian monta kertaa kun kompuroi niin kovasti.
Silloin heti sen eron jälkeen, selittyi meille kavereille viimeinkin se, miksi aiemmin rennosta, säteilevästä ja huumorintajuisesta (nauravaisesta ja elämäniloisesta) ystävästämme tuli suhteen myötä hiljainen ja vetäytyvä. Luultiin kaveripiirissä että sille oli sattunut jotain tyyliin keskenmeno jota suri kovasti.
Eron jälkeen hän mielestäni oli jotenkin säpsähtelevä ja säikky (esimerkiksi äkkinäisiä liikkeitä tai jos joku tuli hänen selän takaa ettei hän nähnyt, jne) noin puoli vuotta.
Sen jälkeen meni tällaiselle muutaman kuukauden itsepuolustuskurssille jossa nyrkkeiltiin ja karjuttiin ja pistettiin hyökkääjälle hanttiin, ymv.
Puhui paljon kokemuksistaan suoraan meille kavereille.
Eli noin puolen vuoden jälkeen (siis minun mielestäni) alkoi saada "itseään takaisin" ja alkoi pikkuhiljaa puhua muista asioista (esim tulevaisuuden suunnitelmista, jne).
Nykyään on oma mahtava itsensä.
Tosin kulkee aina taskussa sellainen sumutinpullo plus joku hätäpilli, mutta pystypäin kulkee eikä enää säiky.
Kihloissakin uuden miehen kanssa, näyttää rakastuneelta ja tyytyväiseltä elämäänsä.
Eli kyllä noista pahoista suhteista voi toipua, hänen mukaansa just se asian pois puhuminen auttoi häntä eniten kun sai jauhaa sitä asiaa kavereille niin paljon kuin halusi, niin ne pelkotilat ei jääneet päälle ja tehneet pesää sen ajatusmaailmaan. samoin sai patoutumat pois kehostaan siellä puolustuskurssilla.
(sori sekava kerronta, kiireessä kirjoitan)
Kiitos viestistäsi.. Selviytymistarinat antavat aina lisää toivoa. Tämän kaiken voi vielä kääntää vahvuudeksi..
Ap
Ole hyvä, ystävä.
Se on katsos varmaankin yksilöllistä mihin tahtiin kukin toipuu tommosista karseita kokemuksista. Toipumiseen vaikuttaa varmaan niin moni juttu esim uhrin luonne,kokemuksen rankkuus, kesto, ym, ym, ym.
Toipuminen lähtee käyntiin silloin kun uhri alkaa puhua kaltoinkohtelustaan jollekin, näin uskon.
Ja jonain päivänä sitten huomaakin ettei enää haudo tapahtua mielessään vaan ajatusmaailmaan on tullutkin tilaa ihan hyville, uusille jutuille.
Mut ei mulkkeroiden kannata ikinä antaa pilata ja syödä elämäänsä , ei henkisesti eikä muutenkaan.
Sulle kuuluu hieno kaunis elämä kuten jokaiselle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkäsin aikoinaan pitkään. Olin halunnut pelottavasta miehestä eroon jo vuosikausia, mutta uhkailut ja muut saivat minut jäämään tilanteeseen. Lopulta kamelin selän katkaisi se, kun mies ryhtyi käyttäytymään sikamaisesti neljävuotiasta poikaani kohtaan. Ei ollut tätä ikinä edes tunnustanut (onneksi) ja nyt olisi pitänyt antaa poika hänelle valvomatta mukaan.
Tämä oli ihan viimeinen pisara. Käännyin poliisin puoleen, joka sattumalta oli fiksu ja elämää nähnyt mies. Hän antoi ohjeet toimia ja ne tehosivat.
Äijää ei sen koommin ole näkynyt, joskin sairas äitinsä on välillä kummitellut ja jotain pientä ol tullut, minkä olen saanut hoidetuksi lopultakin helposti.
Pelkäsin ensimmäiset kuukaudet, ehkä jopa vuodet, hirveästi. Katsoin ikkunasta näenkö tuttua autoa, tylyä hahmoa lähestymässä.
Lopulta tilanne helpotti. Ehdin jo avioitua toisen miehen kanssa tuossa välissä.
Enää pelkoa ei ole, ei ainakaan siinä mielessä, että pelkäsin arjessa. Tyyppi on siinä määrin vaarallinen, että vähän pitää peräänsä katsoa ja järjestellä asioita, mutta se riittää. Olen pärjännyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hulluksi tulemisen pelko. Pelkään myös esimerkiksi että joku haluaa murtautua vaikka yöllä ja tehdä mulle jotain pahaa. Säpsähdän yleensä myös kulman takaa yllättäen tulevaa ihmistä. Tunnen oloni yleisesti aika turvattomaksi. Olen kokenut traumaattisia asioita. En tiedä pääsenkö näistä peloista koskaan eroon.
Mulla on siis takana väkivaltainen suhde parikymppisenä, nyt olen päälle 30. Toinen suhde päättyi vuosi sitten, mies käytti henkistä väkivaltaa rankasti suhteen lopussa. Minusta tuntuu että tuo viiminen kolmen vuoden suhde teki minuun pahat jäljet. Olin luullut olevani ihmisen kanssa johon voisin luottaa. Vuosi erosta, olen synkissä vesissä. Kelaan suhdetta hyvin usein vieläkin. Pahinta on se että olen kadottanut oman itseni ja elämänilon. Luulin että aurinko alkais paistaa eron jälkeen, mutta jotenkin tässä on käynyt päinvastoin.
Parantuminen ottaa aikansa, mutta se ei varmasti tule olemaan helppoa.. Olen itse tällä hetkellä parikymppinen ja suhde kesti muutaman vuoden. Ja pahinta tosiaan on juuri itsensä kadottaminen ja tämä jatkuva pelkääminen..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se mikä mun mielestä tuossa on ollut ehkä vaikeinta on se, ettei noista jutuista voi oikein mihinkään puhua. Kaverit ahdistuvat ja taas joku ammattiauttajareitti on hirvittävän raskas byrokratisesti. En myöskään tykkää siitä, että tuon tyyppiset tarinat menisivät joihinkin julkisiin sähköisiin rekistereihin, joista niitä ei ikinä saisi pois. Ja AV palstalla en osaa aiheesta kirjottaa niin kiinnostavasti, että kukaan jaksaisi siitä muutamaa viestiä enempää jutella.
13
Vierailija kirjoitti:
Se mikä mun mielestä tuossa on ollut ehkä vaikeinta on se, ettei noista jutuista voi oikein mihinkään puhua. Kaverit ahdistuvat ja taas joku ammattiauttajareitti on hirvittävän raskas byrokratisesti. En myöskään tykkää siitä, että tuon tyyppiset tarinat menisivät joihinkin julkisiin sähköisiin rekistereihin, joista niitä ei ikinä saisi pois. Ja AV palstalla en osaa aiheesta kirjottaa niin kiinnostavasti, että kukaan jaksaisi siitä muutamaa viestiä enempää jutella.
13
Niimpä.. Läheisille puhuminen ei ole kovin helppoa eikä halua niin sanotusti kaataa omia ongelmiaan kenenkään niskaan, vaikka eihän se näin oikeasti ole.. Itse käyn terapiassa, mutta vertaistuki olisi todella tarpeen. Tuntuu vain, että sellaista on vaikea löytää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mikä mun mielestä tuossa on ollut ehkä vaikeinta on se, ettei noista jutuista voi oikein mihinkään puhua. Kaverit ahdistuvat ja taas joku ammattiauttajareitti on hirvittävän raskas byrokratisesti. En myöskään tykkää siitä, että tuon tyyppiset tarinat menisivät joihinkin julkisiin sähköisiin rekistereihin, joista niitä ei ikinä saisi pois. Ja AV palstalla en osaa aiheesta kirjottaa niin kiinnostavasti, että kukaan jaksaisi siitä muutamaa viestiä enempää jutella.
13
Niimpä.. Läheisille puhuminen ei ole kovin helppoa eikä halua niin sanotusti kaataa omia ongelmiaan kenenkään niskaan, vaikka eihän se näin oikeasti ole.. Itse käyn terapiassa, mutta vertaistuki olisi todella tarpeen. Tuntuu vain, että sellaista on vaikea löytää.
Ap
Terapiassa jos olet niin se on tosi hyvä juttu. Saa työkaluja. Jos jossain järjestetään aiheeseen liittyvää ryhmäterapiaa, niin ne ovat tosi hyviä. Olin itse aikoinaan rankasta lapsuudesta kärsivien aikuisten ryhmäterapiassa ja se oli hyödyllinen. Oli kiva nähdä, että ihan tavallisia ihmisiä on, joilla on samantyyppisiä ongelmia. Sain asioita vähän oikeisiin mittasuhteisiin.
Minulla on hulluksi tulemisen pelko. Pelkään myös esimerkiksi että joku haluaa murtautua vaikka yöllä ja tehdä mulle jotain pahaa. Säpsähdän yleensä myös kulman takaa yllättäen tulevaa ihmistä. Tunnen oloni yleisesti aika turvattomaksi. Olen kokenut traumaattisia asioita. En tiedä pääsenkö näistä peloista koskaan eroon.