Lapsen yksinäisyys ahdistaa

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta on. Äitini on ainoa, minä olen ainoa ja lapseni on ainoa

Minä tarrasin aina kavereihini ja yritin estellä, etteivät lähtisi meiltä koteihinsa. Myös lapseni haluaisi olla aina kavereiden kanssa, mutta sisarukselliset viihtyvät kotonaankin ja eivät pööse koko ajan. Lapsellani oli eskari-iässä ja ekaluokalla todella hyvä kaveri, joka oli ainoa lapsi. Liimautuivat todella toisiinsa, kunnes tuon toisen vanhemmat eros ja muuttuvat kauas eri kaupunkiin.

Ihan siis pienenä ajattelin yksin kotona, miten ihanaa toisilla on sisarustensa kanssa. Itsekin onnistuin vainvyhdensaamaan. Enempää ei tule. (5 keskenmenoa ja nyt olen jo liian vanha)

Voin samaistua tuohon. Luultavasti sisarelliset ja monilapsiset eivät voi ikinä ymmärtää sitä mitä ystävyys ja kaveruus merkitsee meille ainokaisille. Todella harva suurperheellinen on minun kokemukseni mukaan myös muuten sosiaalisesti aktiivinen perheen ja suvun ulkopuolella. Nämä on näitä arvojuttuja, joita voisi ehkä miettiä yhteiskuntatasollakin. Miettiä semmoista sielun sisaruutta, mutta luultavasti liian kaukaista filosofiaa perus-Pirkolle. Kerran etsin kaveria lapselle ja joku "naapuri" sitten vastasi. Nähtiin joitain kertoja. Hän kertoi miten hän olisi halunnut exän kanssa lisää lapsia... katsokaas kaveriksi sille viimeisimmälle taaperolleen, mutta ero tuli. No seuraavan kanssa sitten saikin vielä vauvan ja nyt on sitten kai se sisarussuhteen muodostus tärkein. Tosin meillä oli kyllä erilaiset "aatteet" joissain perusasioissa, niin ehkä sekin vaikutti, että ei meistä voi kovin läheiset tulla. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vaan, mutta minulla on omat "aatteet" eikä ev.lut. seurakunta ole henkinen kotini. Harrastan kyllä ronskimpaa ja synkempää huumoria toisinaan. Tyylilajia en kerro. Tuskin ymmärtäisitte. Kaikkea ei kannata ottaa niin tosissaan. En minäkään ota. Lapsi muuten siivosi huoneensa tiptop ja esitteli sitä ylpeänä. Pointsit siitä ja palkinto. Ap

Hienoo.! Muksu siivos huoneensa tiptop joten ei sitä se yksinäisyys enää haittaakaan.

Mikä sinun ns.aatteesi on!? Oletko ateisti tai saatanpalvoja?! Oket todella negatiivinen ja synkkä kirjoitustesi perusteella! Säälin syvästi lastasi. Toivottavasti hänestä ei kasva narkki itsensäviiltelijä! T. Yhden lapsen äiti, jonka lapsella on kavereita ainakin kahden käden verran

Ajattelin ensin että voi yksinäistä äitiparkaa mutta totta puhuen en jaksaisi olla seurassasi. Joskus olen perhekerhossa joutunut seuraan, jossa toinen koko ajan valitti lapsesta, terveydestään, töistä, miehestään ym. Aloin vältellä häntä.

Mun lapsi on mun ainokainen ja silloin, kun hän oli n. 5v., niin seuraksi kelpasin minä oikein hyvin ja taisinkin olla vielä silloin ns. paras kaveri. :D Tosin teinkin hänen kanssaan kaikkea kivaa, enkä vain sysännyt pihalle yksinään etsimään seuraa ja tekemistä. (olen yh, jos sillä on mitään merkitystä)

Kerrankin lähdettiin lähikentälle pelaamaan jalkapalloa ja alkoi vettä satamaan, mutta eihän se meitä haitannut. Ulkona olo muuttui paljon hauskemmaksi, kun kastuttiin läpimäräksi. Myös usein rakennettiin maja makuuhuoneeseen ja siellä me vietettiin aikaa, luettiin, höpötettiin ja joskus tuli tirsatkin otettua. Hän myös nukkui monasti yöt siellä, kun se oli niin kivaa tehdä jotain erilailla kuin yleensä. Tässä pari esimerkkiä...

Muistan myös, kun kerran eskarissa olivat käyneet Fazerilla ja oli saanu herkkukassin, niin koko matkan kotia päin käveltäessä höpötti kuinka kotona täytyy keittää heti teetä ja maistaa lahjakassissa olevia keksejä. Tietty olisi ollut hyvä tehdä päivällinen, mutta suostuin teehetkeen, kun pienelle miehelle asia oli niin kovin tärkeä. Ei se mitään vahinkoa tehnyt, vaan päinvastoin juttelimme lämminhenkisesti retkestä ja eskaripäivästä.

Toki pihakavereitakin oli, mutta ei vielä tuolloin tarvinnut olla joka päivä kavereiden seuraa, kun äiti oli paljon hauskempi. Viihtyi myös yksinään, introvertti kun on, kuin myös minä. :)

Ap voisi myös kokeilla tehdä jotain tavanomaisesta poikkeavaa lapsen kanssa, vaikka just mennä ulos kävelylle tai pelaamaan jotain. Siinähän ne kilotkin karisee ja virkeyttä tulee lisää. Ja hanki kunnon ulkovarusteet kaikille, niin ei sade ota pattiin niin paljon. Aika usein lapsia ei sade haittaa, taitaa olla ongelma aikuisille pikemminkin. Samoin voisi kokeilla tuota majan rakentamista, uskoisin lapsen tykkäävän kovasti. Tuskin se ketään haittaa, että huone on jonkin ajan ei-niin-siisti... Asennekysymys.

Niin ja mitäs, jos ap kokkaisi lapsen kanssa jotain hänen mieliruokaa aina toisinaan, niin ehkäpä ruokailutilanteetkin muuttuisi, kun lapsi saa olla alusta asti osallisena. Voi sitä joskus olla lapselle mieliksi, vaikka normaalisti vanhemmat päättävät. 

Sori, tuli vähän pitkä paasaus, mutta jotenkin ap:n lapsen "kohtalo" nostatti muistot pintaan ja käy vähän sääliksi ap:n lasta, kun äiti on tuollainen pirttihirmu ja isäkin vaikuttaa välinpitämättömältä....

Sisarus opettaa kyllä sosiaalisia taitoja, mutta ei ole mikään tae leikkikaveriksi. Isosiskoni oli jo koulussa, kun minä vasta synnyin. Ei meillä ollut yhteisiä leikkejä eikä yhteisiä kavereita. Kun minä tulin siihen ikään, että aloin kaivata jo kavereitakin, niin siskoni oli jo teini-ikäinen. Myös omilla lapsillani on iso ikäero ja ovat vielä eri sukupuoltakin, joten yhteisiä leikkejä ei ole ollut heilläkään eikä yhteisiä kavereita. Nyt aikuisena on tietysti kiva, kun on sisko ja lapsillani serkkuja, mutta lapsena piti kaverisuhteet solmia ihan itse. 

No me viedään meidän lasta harrastuksiin ja sinne on samalla joutunut ohjaajaksi ja muutenkin tutustunut ihmisiin.

Meillä oli miehen lapsen kanssa tätä ongelmaa.Lapsella kaksi kotia,mutta päiväkoti ja koulu äidin päässä.Erittäin pienenä vietiin sitten kirjaston satutunneille,muskariin,satujumppaan ja tanssiin.Tyttö oli sitten myöhemminkin sellainen,että tykkäsi harrastaa ja illat meni treeneissä ja niiden harrastuskavereiden kanssa.

Lapseni on myös ainoa lapsi.  Hänellä oli kyllä kavereita pienenä, mutta muistan että iltaisin hän kaipasi leikkikaveria kun sitä ei tietysti koko ajan kotona ollut.  Olimme mieheni kanssa hänen kanssaan todella paljon ja veimme häntä harrastuksiin.  Jos vanhemmat eivät vie lasta harrastuksiin, ei hän sinne tietenkään voi mennä.  En tiennyt että hän on musikaalinen mutta kun hän oli kanalaisopiston soittotunneilla, niin opettaja ehdotti että pitäisi mennä musiikkiopiston pääsykokeisiin kun on lahjakas lapsi.  No siitä tulikin sitten elämänmittainen harrastus ja lapsi kävi läpi koko opiston ja vielä aikuisenakin otti tunteja.  Välillä oli tietysti pakkopullaa kun siellä on tasokokeet ja harjoitella pitää, mutta nyt on kiva kun istuu pianon ääreen ja soittaa aivan ihanasti, aikuinen kun jo on. Myös kuorolaulu kuului opiston ohjelmaan joten monta iltaa viikossa menikin siellä.  Ja kavereita tuli lisää.  Ja koulussa tulee kyllä lapsellesikin sitten lisää ystäviä.  Tuo 5 vuotta on hieman hankala ikä kun koulu ei ole vielä alkanut.  Toki jos on päivät tarhassa, on päivässä pituutta jo tarpeeksi.  Lauantaisin voisi olla joku kerho tai tanssitunti tms.

Näitä samoja asioita olen miettinyt kuin ap. Meillä ei ole edes ystäviä, lähinnä työttömyyden takia yhteydenpito on jäänyt. Tässä jossa asumme ei asu ketään muita lapsiperheitä, ei ainuttakaan. Koskaan ei ole kukaan pihalla (Helsingissä kaupungin asunto). Läheisessä leikkipuistossa on lapsia mutta asuvat ympäriinsä kuka missäkin ja aina on eri lapset leikkimässä. Käymme harrastuksissa jne mutta lapseni on selvästi jo tottunut leikkimään yksin, ei edes oikeen välitä muiden seurasta. Muuten on seurallinen.

Eniten raastaa synttärit jne, olemme yrittäneet kutsua kaukaisempia sukulaisia ja käyneet heidän juhlissaan, mutta kertaakaan (lapsi nyt 3 v) ei kukaan ole tullut synttäreille. Nyt vähäisetkin kontaktit sukulaisiin ovat jääneet työttömyyden takia, ja enää ei edes ole keitä kutsua. Ja ei ole ainuttakaan lasta, jonka voisin synttäreille pyytää, eikä lapsi koskaan ole käynyt kenenkään juhlissa. Meillä on käynyt kylässä 2 kertaa joku, vaikka olen pyydellyt. 

En ihmettele ettäm ihmiset syrjäytyvät jo nuorina kun lapsiperheet jätetään yksin. Miten sitä voisi opettaa miten käyttäydytään esim. kylässä kun ei paikkoja missä kyläillä? Eniten raastaa sydäntä se kun lapseni on seurallinen ja sosiaalinen luonteeltaan, tervehtii käsipäivää, esittelee itsensä ja katsoo silmiin. Kysyy lupaa pöydästä noustessaan (kerhossa) jne. 

Ahdistaa tämä asia minuakin. Haluaisin asua paikassa jossa hiekkalaatikolla olisi muita lapsia ja kavereita, meille voisi tulla leikkimään ja lapsi voisi mennä naapurin lapsen luo. Mutta kun ei ole ketään. 

Luulen että varsinkin vanhemman työttömyys syjäyttää lapsenkin, kun vanhemmalla ei ole työkavereita (aiemmissa työpaikoissa olen helposti saanut kavereita työkavereista), ja kun ei ole varaa tehdä ja harrastaa kaikkea mitä haluaisi jotta ei olisi yksin, ei voi valita asuinpaikkaansa ja kivaa aluetta lapselle, vaan täytyy tyytyä siihen minkä kaupungilta saa jne.

Minulla on 3 sisarusta, yksi pikkusisko ja kaksi isoveljeä, olemme todella etäisiä olleet aina mutta viime vuosina tämä on vain oikein korostunut kun olemme kasvaneet aikuisiksi, tuntuu että kuilu välillämme vain syvenee vuosi vuodelta enemmän, etäännyn heistä koko ajan ja he minusta. Se tekee minut äärimmäisen surulliseksi, minusta tuntuu että olen jäänyt jostakin paitsi. Haikeana ja kateellisena katselen niitä sisarusparvia jotka pitävät tiiviisti yhteyttä ja tulevat loistavasti toimeen keskenään. Itse koen oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi eli eipä se että on jonkun kanssa perhettä, takaa sitä että välit heidän kanssaan olisivat erityisen lämpimät ja läheiset. Outoa on se että olemme ikäänkuin vieraita toisillemme, he eivät ota edes minimaalista kontaktia minuun ja tämä menee puolin ja toisin, hädin tuskin katsomme toisiamme silmiin kun joskus pari sanaa satunnaisesti vaihdamme. 

En oikein ymmärrä tätä. AP:n lapsihan on päiväkodissa. Ei siinä nyt hirveästi jää luppoaikaa kerhoille sun muille harrastuksille. Yksi harrastuskerta viikossa, ehkä? AP:n kirjoituksista tulee väkisinkin mielikuva, että hän on lapsen kanssa kotona päivät. Taitaa olla Porvoosta tämäkin.

Ap, ikävä sanoa, mutta se olet sinä ja miehesi, joiden vastuulla on tutustua muiden lasten vanhempiin. Jos olet kovin introvertti, niin se tutustuminen toki on vaikeaa, mutta se ei ole muiden ihmisten vika, jos sinulla ei ole taitoja tutustua muihin ihmisiin.

Voisit silti yrittää. Juttele muiden ihmisten kanssa puistossa ja päiväkodissa lasta tuodessa/viedessä. 

Kysy lapseltasi, kenen kanssa hän voisi leikkiä, ketä voisitte pyytää teille kotiin leikkitreffeille. Ja sitten päiväkodissa käydessäsi pyri ottamaan kontaktia sen lapsen vanhempiin: "Hei teidän XX ja meidän YY tuntuu leikkivän keskenään mielellään, voisiko XX tulla joskus meille leikkitreffeille? Tule sinäkin kahville, niin tutustutaan. Sopisiko vaikka ensi viikon keskiviikko?"

Ole siis itse aktiivinen, hymyilevä ja iloinen.

Käy perhekerhossa. Käy lapsen kanssa jossakin harrastuksessa, harrastuskerhojenkin kautta lapsi saa kavereita. Esim. meillä on poika harrastanut yleisurheilua (syyskausi sisätiloissa alkaa syys-lokakuussa) ja tyttö voimistelua. Vielä ehdit varmaan johonkin harrastukseen ilmoittaa lapsesi, viisivuotiaana on tosi hyvä ikä aloittaa monia urheiluharrastuksiakin.

Kannattaa myös mennä mukaan päiväkodin vanhempainyhdistyksen tilaisuuksiin. Näin alkusyksystä niissä on usein uutta porukkaa mukana, koska elokuussa vaihtuu aina hoitolapsia (osa menee kouluun). Joten nyt voisit ujuttautua mukaan.

Mä ymmärrän, se vaatii ehkä vähän pinnistelyä, kun et ole itse sosiaalinen. Mutta hei, ei ne kaverit ja tuttavat tule kenellekään työtä tekemättä.

Jos ei itse näe vaivaa, ei voi oikein syyttää muita ihmisiä. Minulla esimerkiksi on paljon hyviä tuttavia ja ystäviä ja lapsille on löytynyt riittävästi kavereita ihan sitä kautta, että olen auttanut häntä ystävystymään kutsumalla muita lapsia meille ja viemällä lasta leikkitreffeille. Viisivuotiaat kun eivät vielä useinmiten kuljeskele itse etsimässä leikkiseuraa.

Ehkä noista aiemmista viesteistä sai kuvan, että ollaan totaalisen yksinäisiä. Lapsella on tosiaan siellä päiväkodissa kavereita ja osa sellaisia, joiden kanssa voisi ehkä vapaa-ajallakin tavata. Pitäisi vähän selvitellä asuuko ne muut miten lähellä meitä vai eri puolilla. Toisaalta omakin todellinen vapaa-aikani on niin vähäinen etten tiedä mistä repisin aikaa ja energiaa tutustua täysin vieraisiin ihmisiin. Tulen töistä kotiin ja heti minulla on siellä ainakin pariksi tunniksi kotitöitä tiedossa. Lähes joka ilta pyykkäämistä, tiskaamista, kokkaamista ja pitäisi ehtiä syödäkin rauhassa. Se riippuu ihan lapsen kiukuttelumäärästä miten hommat etenevät. Kieltämättä nautin täysillä, jos lapsella olisi leikkikavereita naapurien lapsista niin voisivat leikkiä pihalla keskenään jonkun aikaa. Olen sen verran 80-lukulainen, että muistissa oma lapsuuden vapaus mennä viipottaa jo tuossa iässä, mutta jotkut ei välttämättä luota omaan lapseen ja kanssaihmisiin. Työ imee minusta kaikki voimat ja en jaksaisi heti kotiin tultua kuunnella lapsen pälätystä ja vaatimuksia kun olen kuunnellut kaikkien löpinöitä koko päivän töissä. Työpäivinä raadan ainakin 10-12 tuntia lepäämättä hetkeäkään. Ei ole aikaa mihinkään turhaan vikinään. Sitten viikonloppuna nukun ainakin 10 tunnin yöunet ja mieluiten vain makaisin aloillani liikkumatta mihinkään, kun minulla on töiden takia hermot raunioina. Ilmenee fyysisinäkin oireina se väsymys, univelka, kahvin ryystäminen ja jatkuva heiluminen ja pakkoliikkeisyys töissä. Joitain omia piirejä meilläkin on ja välillä käydään eri tapahtumissa, missä on tuttujakin. Viime aikoina tosin harvemmin, kun en ole jaksanut ja ehtinyt, muillakin omat menonsa. Sukulaisiin olen kyllä eniten pettynyt näinä vuosina että miten yksin on jätetty. Tunnistan tuonkin ilmiön että ei sisaret takaa mitään. Monet eivät halua olla enää aikuisena väleissä ja nimenomaan "arvot", "aatteet" ja "elämäntavat" erottaa, joskus ihan täysin. Ap

Mitä ovat teidän aatteenne, arvonne ja elämäntapanne, kun tuntuu, että ovat niin suuri syy siihen, ettet siedä toisin ajattelevia ihmisiä edes kahviseurana?

Tuo on osa ongelmaa. harva löytää edes puolisokseen ihmistä, jonka arvot, asenteet, elämäntapa yms. olisi ihan oman itsensä kaltainen. ystävissä ja tuttavissa saattaa riittää yksikin yhteinen asia: veneily, lenkkiseura, eläimet, hortailu, yhteinen harrastus, yhdistystoiminta jne.