En pysty puhumaan kumppanilleni

Siis, ongelma tämä: en pysty puhumaan kumppanilleni vaikeista asioista.

Minulla on trauma, joka aiheuttaa aina välillä yhtäkkisiä tilanteita, että en esimerkiksi pysty menemään normaalisti kaikkiin paikkoihin. Yleensä trauma nostaa päätään uusissa tai odottamattomissa tilanteissa tai tavatessa uusia ihmisiä. Yleensä ottaen tilanteissa joissa täytyisi "luottaa että asiat sujuvat" , kun tilannetta ei ole ennen kokenut.

Käyn terapiassa ja traumaa hoidetaan, mutta ongelma on se etten pysty oikein puhumaan asiasta kumppanille. Yleensä kumppani ensin ihmettelee mikä mulla on ja tulkitsee käytökseni kiukutteluksi tai diivailuksi, kun en kunnolla uskalla kertoa, mistä reaktioni johtuu. Ja sitten kun saan kerrottua, puoliso kyllä ymmärtää, mutta koen että hän vaivaantuu ja kun kyseessä on vaikea asia, on ymmärrettävääkin että vaivaantuu. Puoliso saattaa sitten myös vetäytyä/hermostua eli reagoi vaikeaan asiaan niin.. ja se taas pahentaa minun ahdistustani, mutta olen nyt opetellut sen, että kun puoliso vetäytyy, annan hänen vetäytyä - en siis ala ahdistuksissani tinkaamaan lisää reaktioita hänestä (vaikka mieli tekisi)

Ongelma on se että kun minulla on se ahdistus päällä, en tajua mikä on sitten aiheellista ahdistusta ja mikä ei. En halua ahdistaa kumppaniani, mutta toisaalta minusta tuntuu että läheisessä ihmissuhteessa oleminen on hankalaa, jos traumasta ei voi puhua. Puoliso on kyllä tiennyt asiasta suhteemme alusta lähtien, mutta se tieto on kai eri asia kuin niiden vaikutusten näkeminen käytännössä.

Miten pystyisin puhumaan puolisolleni tästä vaikeasta asiasta ilman, että hän tuntee että ns ripustaudun häneen? Kun kyse ei ole siitä ettenkö itse pärjäisi tai ettenkö hoitaisi itse itseäni, vaan konkreettisesti koen että trauma vaikuttaa käytännön elämääni.

Vai onko vain joitain asioita mistä parisuhteessa ei puhuta?

Miten teillä suhtaudutaan vaikeista asioista puhumiseen ?

Pitäisikö minun antaa puolison käsitellä asiaa omalla tavallaan eikä hätääntyä siitä että hän vetäytyy?

Neuvoksi tähän ei oikein käy vain "puhu sille", kun juuri yritän hahmottaa mikä on sopiva määrä puhumista ettei kuormita toista ja suhdetta asialla. Vai onko traumat semmoisia että ne kuormittaa joka tapauksessa.. huokaus..

Jos jollain ois jotain kommenttia, puolisona tai traumoja kokeneena...