Voi hitto! Menin lyömään lasta :(

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa oman tarinani siitä kuinka jatkuva tukistaminen, hakkaaminen, nipistely, vyöstä saaminen, repiminen jne. on minuun vaikuttanut. En osannut suhtautua vanhempiini ja jouduin koko ajan miettimään kuinka uskaltaisin olla ja lapsesta asti toivoin kuolemaa. 7 vuotiaana yritin mm. kuristaa itseni muovipussilla kun oli niin paha olla. Tunteet opin jossain vaiheessa "kuolettamaan" eli välillä on edelleen kausia kun en pysty tuntemaan mitään. Tahtomattanikin tunteeni vain häviävät ja muutun jääkylmäksi. Tosi hienoa yrittää rakentaa parisuhdetta&ihmissuhteita kun huonoina aikoinani joudun miettimään jokaisen eleen ja sanan tarkkaan. Kuluttavaa ja aikaavievää. Ahdistaa myös ovatko tunteet koskaan aitoja kun välillä katoavat vain täysin.

Että hakkaa vaan lapsiasi ja aiheuta ikuinen persoonallisuushäiriö. Nykymaailmassa kun on niiiiin helppoa elää mielenterveysongelmien kanssa. Häpeä edes.

Minulla samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat väittävät edelleen, että mitään traumoja ei voinut tulla, kun "ihan vähän vain kuritettiin ja kaikki muutkin teki niin". Lapsuuteni oli täynnä luunappeja, tukistamista, lopulta lyömistä, lattiaa pitkin potkimista, jalan hakkaamista oven väliin. Kerran isä löi nyrkillä takaraivoon niin että putosin lattialle ja menetin tajuntani. Tämä kaikki alkoi "viattomasta" tukistamisesta ja luunapeista ja lumipalloefektin lailla kasvoi suurempaan väkivaltaan. Sain jo pelkistä mielivaltaisista tukasta repimisistä traumat, puhumattakaan kaikesta muusta. Lasta EI lyödä eikä hänen fyysistä koskemattomuuttaan loukata vaikka mikä olisi .

Mä olen ite aika tempperamenttinen suuttuessani, mutta lapsiani en ole koskaan lyönyt. Ovia olen joskus paiskonut ja huutanut kuin joku kiukkunen teini :) Kun olen rauhoittunut ja huomaan, että tais mennä överiksi olen pyytänyt lapsilta anteeksi. Onneksi tällaisia tilanteita on ollut ihan äärimmäisen harvoin.

Lapsistakin kasvanut järkeviä tasapainoisia teinejä. Säännöt ja rajat pitää olla, mutta ei huutamalla ja hakkaamalla.

Jatkan vielä viestiä 20.

Ulkoiset kulissit pidettiin tietenkin kunnossa, oli harrastuksia ja kavereita. Esitettiin kaikille niin rakastavaa ja viitsivää. Muualla pärjäsin hyvin mutta kotona en. Itsetunto oli nollissa enkä koskaan arvostanut kykyjäni. Kaikki aina sanoivat että sinulla on kaikki hyvin, miksi olet surullinen. Syyllistin itseäni kaikesta ja vasta kaksikymppisenä ymmärsin ettei vika ole ollut minussa. Ensimmäisessä parisuhteessa koin väkivaltaa ja uskoin ansaitsevani sen.

Ei huolta, erityisesti tätä palstaa seurataan nettipoliisissa, ap:n teko ei jää huomiotta.

Nooo semmoista sattuu. Yritä ensi kerralla olla kasvoihin osumatta ja parempi jos et löis ollenkaan mut älä kasvoihin ainakaan..

Nyt sun täytyy puhua lapsen kanssa pitkään ja luvata, ettet lyö koskaan enää.Sinuna hankkisin jotain mielialaa tasaavaa hankaliin päiviin.Kannattaa hakea apua.Voimia

Ota itse yhteyttä lastensuojeluun, kerro mitä tapahtui ja ota sieltä tuleva apu vastaan. Lapsen kanssa keskustelette asiasta, kun tilanne on rauhoittunut ja pyydät anteeksi lyömistä. Tsemppiä, ei tämäkään ole maailmanloppu, mutta käytä kaikki keinot, että tuo ei enää koskaan toistu.

Minultakin menisi hermo lapsiin jos minulla niitä olisi. No siksi en lapsia tee.

Jospa yrittäisit pyytää siltä lapselta anteeksi tuota lyöntiä.

Jospa pentu tuosta oppisi.

Toivottavasti pentus oppi kerralla, että perseilyllä on seuraukset. Ei tosta silti pidä mitään tapaa ottaa, se voi äkkiä lähteä käsistä.

Hyvä, että huomaat tehneesi todella väärin. Katso että on viimeinen kerta, mikäli edes tekisi joskus mieli lyödä uudestaan: sinulla on ongelma. Kuitenkin, ihminen on erehtyväinen. Olet vahingoittanut kalleintasi, se tulee, mikäli olet normaali vanhempi, kaivertamaan Sinua loppuelämäsi. Pyydät lapseltasi omaa käyttäytymistäsi syvästi ja nöyrästi anteeksi. Keskustelette asian kokonaan ja loppuun. Jatkatte kohti parempaa. Mikäli haluatte tähän sosiaaliviranomaiset, sekin on vaihtoehto, yhden virheen vuoksi kohtuuttoman raskas vaihtoehto teille kummallekin. Mikäli odotettavissa on yhteenottoja, joissa fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa, on sosiaalipuoli ainoa vaihtoehto. Ja ei en puolustele väkivaltaa millään tavalla, vihaan sitä, mutta on oltava realisti, ihmiselle on annettava mahdollisuus toimia paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa oman tarinani siitä kuinka jatkuva tukistaminen, hakkaaminen, nipistely, vyöstä saaminen, repiminen jne. on minuun vaikuttanut. En osannut suhtautua vanhempiini ja jouduin koko ajan miettimään kuinka uskaltaisin olla ja lapsesta asti toivoin kuolemaa. 7 vuotiaana yritin mm. kuristaa itseni muovipussilla kun oli niin paha olla. Tunteet opin jossain vaiheessa "kuolettamaan" eli välillä on edelleen kausia kun en pysty tuntemaan mitään. Tahtomattanikin tunteeni vain häviävät ja muutun jääkylmäksi. Tosi hienoa yrittää rakentaa parisuhdetta&ihmissuhteita kun huonoina aikoinani joudun miettimään jokaisen eleen ja sanan tarkkaan. Kuluttavaa ja aikaavievää. Ahdistaa myös ovatko tunteet koskaan aitoja kun välillä katoavat vain täysin.

Että hakkaa vaan lapsiasi ja aiheuta ikuinen persoonallisuushäiriö. Nykymaailmassa kun on niiiiin helppoa elää mielenterveysongelmien kanssa. Häpeä edes.

Minulla samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat väittävät edelleen, että mitään traumoja ei voinut tulla, kun "ihan vähän vain kuritettiin ja kaikki muutkin teki niin". Lapsuuteni oli täynnä luunappeja, tukistamista, lopulta lyömistä, lattiaa pitkin potkimista, jalan hakkaamista oven väliin. Kerran isä löi nyrkillä takaraivoon niin että putosin lattialle ja menetin tajuntani. Tämä kaikki alkoi "viattomasta" tukistamisesta ja luunapeista ja lumipalloefektin lailla kasvoi suurempaan väkivaltaan. Sain jo pelkistä mielivaltaisista tukasta repimisistä traumat, puhumattakaan kaikesta muusta. Lasta EI lyödä eikä hänen fyysistä koskemattomuuttaan loukata vaikka mikä olisi .

Voi kamalaa että olet joutunut kokemaan samaa :( Jos jotain hyvää yritän nähdä lapsuudessani,niin ainakaan minä en tule koskaan käyttämään väkivaltaa kehenkään.

Pöpi

Lapsen lyöminen tuntuu varmasti aina pahalta eikä teko tietenkään ole oikein. Itse en ole omaa lastani koskaan lyönyt, vaikka on se mielessä joskus käynytkin. Poika nyt jo 18-v ja kasvanut "aikuiseksi". Vaikeita aikoja on eletty, ja pienempänä yritti minua lyödä monesti, mutta kovin ottein vaan ranteista kiinni ja rauhoittelu. Ilmeisesti testasi rajoja. Myöskään lapsi EI saa lyödä omia vanhempiaan, älkää hyvä jumala hyväksykö sellaista. Itseäni kuritettiin lapsena paljon, molemmat vanhemmat. Se oli nimenomaan fyysistä kuritusta, ei koskaan henkistä. Olin aika villi lapsi, samoin kaikki veljeni joten keppi ja vyö kyllä viuhui meidän kotona tiuhaan. SILTI ei ole jäänyt traumoja, enkä edes lapsena osannut pelätä rangaistuksia. Tiesin, että pahaa oli tehty, ja siitä seurasi piiskaa tai tukistus..Lievimmillään luunappi :) Eipä kyllä KOSKAAN mieleeni tullut motata takaisin ja tuskin veljilläkään...omia vanhempia sentään. Ehkä sekin riippuu siitä, millaiset perheen välit muuten on. Jos on ihan kusipäistä meininkiä, niin saattaahan se kosto käydä mielessä. Pahimmillaan se voi olla verinen.