Lukekoon ken jaksaa. Olen vähän vaikeuksissa elämäni kanssa

Mistä tiedät, oletko introvertti vai ekstrovertti? Mistä tiedät, mitä mieltä ole asioista, vaikka et tiedä kaikkia mahdollisia faktoja? Miltä se tuntuu, kun haluaa tehdä jotain? Tai se, kun ei halua? Mistä sen tietää? Mistä tietää, milloin nauttii jostain? Miltä se tuntuu, kun pikkuasiat ärsyttävät? Mä en ole sitä kokenut. En tiedä, miksi

Olen noin kolmekymppinen ja pitäisi hankkia elämä. Mä en tiedä, miten musta tuli tällainen. En edes muista juuri mitään. En muista edes, mitä söin eilen. Silti mua pidetään henkisesti terveenä ja jotenkin lahjakkaana yksilönä. Yliopistot jäi kesken, kun todellisuudentaju ja muisti petti. Nyt pitäisi ryhtyä taas elämään. Kasvotusten vaikutan todella terveeltä. Eihän ketään kiinnosta, mitä söin eilen. Jos muistan nimeni ja osoitteeni, kaikki on hyvin. Hyvän näköinen naama näköjään tekee paljon. Vanhemmatkin opetti vaikuttamaan normaalilta, reippaalta ja kaikin puolin kunnolliselta. Ei saa pitää silmiä noin, ei saa hengittää noin, tee näin. Joo, teen niin. Vanhempien kanssa pidettiin sellaisia koe-esiintymisiä kun olin lapsi, ja virheistä sai sanktiota. Tehoaahan se. Opin kaiken kädenpuristuksen ideaalisesta voimakkuudesta asti.

Olen vaan havahtunut siihen, etten osaa ystävystyä tai kaverustua, enkä tiedä, haluanko, koska en tiedä, miltä haluaminen tuntuu. Ihmissuhteiden pitäisi olla tärkeitä. Koko elämä on ollut jotain uraan tähtäämistä, mutta kun mä en pystynyt mihinkään, en oikein enää tiedä, mitä tehdä. Ei mua kiinnosta raha tai muu. Vanhemmille raha oli tärkeintä, ja ne kulissit. Musta olisi vain kiva jotenkin elää. Kävelen päivittäin järven rannalle ja istun siinä. Se tuntuu hyvältä, tai silloin ei mikään tunnu pahalta noin erityisemmin. Ja kun myrskyn jälkeen aurinko paistaa ja sataa raikasta vettä, mua jostain syystä itkettää, mutta en osaa itkeäkään enää. Menen järvelle joka päivä. Olen köyhä, mutta se ei tunnu pahalta. Tuntui pahalta, kun anteeksipyynnön sijaan sain tavaraa lapsena. En tiennyt edes silloin, miksi. Ohjesääntö sanoi aina mun olevan väärässä.

Teknologiaa en osaa käyttää. En ole katsonut televisiota oikein ikinä. Elän äärimmäisille fyysisille kokemuksille. Ryyppään, tavoittelen fyysistä kipua, palellutan itseni ja kävelen rinkka selässä mitään syömättä, kunnes tuskin jaksan laittaa leirin pystyyn yöksi. Pari kertaa henki on melkein mennyt.

En osaa puhua ihmisille. En tiedä, mistä mun pitäisi puhua. Vanhemmat opetti kaikenlaista, mutta ketä kiinnostaa sellainen kulissielämä? Mä irtauduin, mutten pääse käsiksi oikein mihinkään.

Tietty musta huolestuttiin jo alle kouluikäisenä, mutta silloin vanhemmat oli sitä mieltä, ettei kaltaiseni lapsinero mitään apua tarvitse. En siis saanut apua. Mä olen jo melkein kolmekymppinen, mutta edelleen jokainen mielenterveysihminen on sitä mieltä, että mun herkät pikkukätöset ei kestä mitään, olisi opiskeltava yliopistotutkinto, vaikken edelleenkään muista edes, mitä söin eilen. Mullahan on niin terävät aivot. Olen sellainen ilmeisen hauraan näköinen ihminen. Se tapakasvatus puskee läpi. Meinasin saada kerran turpiini yöllä valomerkin jälkeen, mutta vanhemmat ajatteli sitäkin.

Vuosien ajan tosiaan menin pahimpiin räkälöihin ja puhuin ihmisille. Koitin löytää jotain ratkaisua. Nyt olen todennut, ettei se toimi. Ja kun jo melkein sain turpiini. Tyyppi sanoi aikovansa tappaa. Tein siis jotain väärin. Antaa siis olla. Kukaan ei kuitenkaan osannut vastata kysymyksiini.

Miten voi opetella ihmissuhteita aikuisena?
Mitä hittoa mun pitäisi elämälläni tehdä?