Harrastin tai kärsin aiemmin piilovihasta, nykyään vihaan jo avoimemmin. Olenko pääsemästä vihasta eroon kokonaan?

Vierailija kirjoitti:

Joillekin suru ja pettymys kääntyy vihaksi. Koska suru ja haavoittuvuuden sattuu, se käännetään vihaksi jota on helpompi sietää, tätä ei tehdä tietoisesti vaan tiedostamattomasti. Tähän liittyy myös oma arvottomuuden tunne, tunne että ei ole yhtä fiksu tai arvokas kuin muut. Paljon vihaava on pettynyt. Pitäisi kohdata se oman haavoittuvaisuuden ja surun tunne ja hyväksyä se, eikä äkkiä kääntyä vihaamaan.

Voisiko olla kysymys tällaisesta? Tuolla lailla syntyneeseen vihaan ei luulisi huutamisen tosiaan auttavan? On suruakin. Ongelma vain on, että asioista, joista en oikein enää edes kunnolla muista, edes miltä tuntui, olen ollut niin pieni. Onhan se varmasti valtava suru ja pettymys, jos oma äiti ei ymmärrä JA sen takia syyttää kaikenlaisesta, mikä ei ole totta. Lapsi ei kuitenkaan voi olla varma, etteikö se olisi totta, vaikka itsestä tuntuu, ettei ole, koska elämänkokemusta on niin vähän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tekis mieli sen pukin nähdessäni vain alkaa itkemään, jos jotain. Pelkään, (jos menen siis ihan tunteisiin ja unohdan järjen) että se pukki hyökkäisi minun kimppuuni. Ehkä se edustaa siis äitiä, jolle raivoamisesta olisi seurannut se?

Ap

Olisit mätkinyt sen pukin päreiks ja itkuna se viha purkautuu. Siitä se paraneminen alkaa, kun tunnistaa tunteensa ja uskaltaa näyttää ne. Tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tekis mieli sen pukin nähdessäni vain alkaa itkemään, jos jotain. Pelkään, (jos menen siis ihan tunteisiin ja unohdan järjen) että se pukki hyökkäisi minun kimppuuni. Ehkä se edustaa siis äitiä, jolle raivoamisesta olisi seurannut se?

Ap

Olisit mätkinyt sen pukin päreiks ja itkuna se viha purkautuu. Siitä se paraneminen alkaa, kun tunnistaa tunteensa ja uskaltaa näyttää ne. Tsemppiä.

En usko, että se ois mua auttanut. Sitten sen pukin haamu ois tullut ja kostanut mulle. Tai olisin kokenut tekeväni väärin?

Ap

Oon pettynyt varmaan johonkin aivan keskeiseen asiaan elämässä (äidin edustamaan, luulisin) jo ihan pienenä. Sen verran pystyn saamaan kiinni. Muistan että olin odottanut jotain (varmaan että äitikin rakastaa mua, kun mä häntä tmv) ja sitten onkin käynyt ilmi, että ei. Miten joku pieni lapsi melkein vailla sanoja käsittelee tämän?

Niihin tunteisiin meneminen todellakin nostaa oman arvottomuuden kokemuksen esille. Se on kauhea kokemus. Jos olen arvoton, niin miten minulle voi riittää ihmisiä?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vihan tukahduttaminenkin on niin perseestä. Parempi antaa lasten vaikka sanoa rumasti kuin tukahduttaa. Monesti ne, jotka ei kestä ollenkaan toisten rumaa käytöstä ovat itse jotenkin vähän guuguita.

Ap

Itse en enää vihaa. Toki silloin tällöin sellainen tunne tulee esille, mutta se kestää hetken vain ja menee pois. Elämänkatsomukseni auttaa asiaan, sillä koen ihmiset ja ihmisten arkiset asiat ja touhut merkityksettömäksi. Me olemme vain pienisieluisia elukoita valtavassa kosmisessa valtameressä, joten miksi vihaisin ihmisiä kun he käyttäytyvät inhimillisesti? Sanat ja teot ovat pohjimmiltaan merkityksettömiä ja pelkästään meidän oma galaksimme on niin henkeäsalpaava ilmestys, ettei tapahtumat tällä pienellä sinisellä pisteellä, joka kiertää tyypillistä G luokan tähteä linnunradan reunalla, merkitse oikeasti mitään. Se tuo minulle lohtua tässä organismien väkivaltaisessa maailmassa.

Minkälaista se sun terapiasi on? Perinteistä, kognitiivista vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Minkälaista se sun terapiasi on? Perinteistä, kognitiivista vai mitä?

Suoraan sanoen en tiedä.

Ap