Harrastin tai kärsin aiemmin piilovihasta, nykyään vihaan jo avoimemmin. Olenko pääsemästä vihasta eroon kokonaan?
Tuli mieleen tuosta piilokiusaa facessa -otsikosta. Minusta jos lapsesta kehittyy piilokiusaaja se on vanhempien vika. Siis kasvattajien. Lapsessahan on silloin vihaa, jota ei saa terveellä tavalla päästää ulos.
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Et sä siitä pääse eroon ennen kuin myönnät itsellesi, että tässä vaiheessa se viha ei kyllä enää ole pelkästään vanhempiesi syytä.
No miten se voisi olla omaa syytäni? En minä ole halunnut vihata. Vihahan on keino pitää puoliaan. Jos siitä rakentuu epäterveitä kuvioita, niin ei se kyllä minunkaan syyni ole. Joidenkin vanhempien kanssa se on ainoa tapa toimia.
Tai joidenkin vanhempien kasvattamana se on ainoa keino jonka voi tietää, millä tapaa toimia. Ei ole tietenkään hyvä asia se, mutta siis jos joku saa kohtelun, jossa vihaa voi ilmaista rakentavasti ja sen avulla oikeasti vetää rajansa oikein, niin eihän hänkään tietäisi muita, parempia tapoja. Niin miksi minulle on sitten vastuu tietää oikeampia tapoja, kuin joilla minut on kasvatettu?
Vierailija kirjoitti:
Piiloviha - viha - joukkosurmaaja
En ajattele vihaa massoista. Jaksan kuitenkin uskoa ihmisissä olevaan hyvään.
Ap
Joko taas. Ihan oikeesti, äitihullu, sua ei jaksa kukaan.
Vierailija kirjoitti:
Joko taas. Ihan oikeesti, äitihullu, sua ei jaksa kukaan.
Mietin jos jollain ois samoja teemoja ongelmana :(
Mulla sama. Lapsuuden tapahtumista johtuvaa piilovihaa.
En vaan tiedä missä ja miten sen sais purettua.
Piiloviha on todella viheliäinen juttu. Se vain ei auta tuntijaansa pätkääkään :(
Ap
Ajattelin myös, että jos täällä olisi joku vihasta kärsimisen jälkeen valaistunut paikalla. Tai vihasta kärsiminen on ehkä vähän hassu ilmaisu, mutta sellainen, jolla viha on vain tuhonnut lähinnä elämää, ei auttanut. Ja sitten on saanut sen käännettyä oikein päin, voimaksi.
Ap
Vihan tukahduttaminenkin on niin perseestä. Parempi antaa lasten vaikka sanoa rumasti kuin tukahduttaa. Monesti ne, jotka ei kestä ollenkaan toisten rumaa käytöstä ovat itse jotenkin vähän guuguita.
Ap
Viha on elämää, ainakin omalla kohdallani. Sinä päivänä kun lakkaan vihaamasta kuolen. Simple.
Vierailija kirjoitti:
Viha on elämää, ainakin omalla kohdallani. Sinä päivänä kun lakkaan vihaamasta kuolen. Simple.
Mäkin haluaisin vihata oikeita asioita ja oikeissa kohdissa. Nyt tuntuu että viha kohdistuu ihan hassuihin asioihin, syytä miksi en tiedä. Kun ei sitä oikein voi ilmaista, jos suunta on väärä. Ihmisten on siis paljon hyväksyttävämpää ymmärtää pedofiilien vihaajia kuin vaikkapa vanhusten, noin esimerkkinä.
Ap
Onko sulla ketään luotettavaa ystävää, jolle pystyt puhuun kaikesta? Sun pitäis nyt vaan purkaa se viha sisältäs. Mee metsään ja huuda siellä niin lujaa kun keuhkoista lähtee. Kuulostaa hölmöltä, mutta se helpottaa.
No on mulla terapeutti, mutta ne ystävät, joita mulla on eivät aivan ymmärrä minua tässä, luulisin. Ei sitä ymmärrä, jos ei ole itse vihannut "väärin". Olin kerran terapiatilaisuudessa, jossa ois saanut purkaa vihaa fyysisesti (hakata lehdellä sellaista pukkia). Ei minusta lähtenyt mitään. Eikä ollut pakko, tokikaan. Mutta huomasin, että ei vain lähde. Ei siis yhtään. Mieluummin katson lamaantuneena täysin lasittunein silmin sitä pukkia.
En tiedä miksi näinkään on. En siis jaksa nyt uskoa, että ihan vain huutaminen auttaisi. Ehkä se saisi vihaiseksi, mutta pystyn suuttumaan muutenkin. (Huom. sarkasmi)
Ap
Jotenkin tekis mieli sen pukin nähdessäni vain alkaa itkemään, jos jotain. Pelkään, (jos menen siis ihan tunteisiin ja unohdan järjen) että se pukki hyökkäisi minun kimppuuni. Ehkä se edustaa siis äitiä, jolle raivoamisesta olisi seurannut se?
Ap
Jos olisin lyönyt sitä pukkia, se ois kuitenkin tullut sen terapiatilaisuuden jälkeen ja ruokalassa koputtanut olkaani. Ja kun oisin kääntynyt katsomaan taakseni, se ois vetänyt mua leukaan täysillä.
Näin.
Tällaisia kuvaelmia. Miten mä siis saan vihaa suunnattua siihen pukkiin? Tiedän kyllä metodin.
Ap
Kuka olisi taannut minulle suojan PUKIN raivolta? Siis tietenkin tiedän, ettei se pukki mihinkään mene, mutta miten voi mielikuvaharjoituksena auttaa lyödä mitään pukkia, jos oikeasti mieli luulee, että saan varmasti takaisin?
Ap
Joillekin suru ja pettymys kääntyy vihaksi. Koska suru ja haavoittuvuuden sattuu, se käännetään vihaksi jota on helpompi sietää, tätä ei tehdä tietoisesti vaan tiedostamattomasti. Tähän liittyy myös oma arvottomuuden tunne, tunne että ei ole yhtä fiksu tai arvokas kuin muut. Paljon vihaava on pettynyt. Pitäisi kohdata se oman haavoittuvaisuuden ja surun tunne ja hyväksyä se, eikä äkkiä kääntyä vihaamaan.
Et sä siitä pääse eroon ennen kuin myönnät itsellesi, että tässä vaiheessa se viha ei kyllä enää ole pelkästään vanhempiesi syytä.