Kokemuksia siitä, että vanhempi hylkää oman lapsensa?

Joskus tuo "hylkääminen" on vain lapsen suojelua tai sitä, ettei jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan. 

Minä olen "hyljännyt" lapseni. 

Isä otti meidän lapsista yhden lellikikseen ja minä olin uhka tälle suhteelle. Tytär sai kaiken ja kaikki käytös oli hyväksyttyä. Mitä enemmän tytär minua kiusasi, sitä paremmin hänet palkittiin. 

Tuli ero. Eron jälkeen lastensuojelussa isä otti vain ja ainoastaan tämän tyttären. Minä käyttäydyin kuulemma vihamielisesti tätä tytärtä kohtaan, joten  hän oli sitä mieltä, että on oikeutettua ottaa tämä tytär erilleen sisaruksistaan. Lastensuojelun neuvojen tuella en taistellut huoltajuudesta, enkä tapaamisista. Minulle jäi neljä lasta, samoja sisaruksia. Nämä neljä ovat käyneet sovitusti isällään tapaamisissa. Isän  huollossa olevaa tytärtä en ole neljään vuoteen nähnyt, enkä ole soittanut, enkä ahdistellut. Tyttären mielestä minä olen paha ja olen kiusannut häntä koko lapsuuden.

Nyt on sitten isän kasvatuksen tulokset nähtävillä. Tytön koulu jäi kesken, ei ammattia. Poikaystäviä menee ja tulee, ei mitään pysyvää. 

Mutta onneksi syyllinen tähän tilanteeseen löytyy minusta, koska en ole osannut olla hänen kaverinsa. En ole sitä myöskään muille lapsilleni, olen heidän äitinsä. 

Eli lapsen voi todellakin "hylätä" monesta syystä. Toki vikaa on minussakin. Olen tiukka ja vaadin myös lapsiltani osallistumista perheessä yhteisiin töihin ja tekemään parhaansa myös koulussa.  

En voi taata lapsilleni hotellielämää ja yltäkylläisyyttä, mutta rakkautta ja huolenpitoa kyllä..  Exä elää tyylillään ja siihen ei minulla ole mitään sanottavaa. Rahallisesti ei osallistu meidän elämäämme, elatus tulee suoraan kelalta. Muuten pärjäämme minun tuloillani.

Ehkä miehesi ei vain tahdo tyytyä sinun tekemiin ratkaisuihin tai ei koe lastaan omakseen, henkisesti. Joskus  hylkääminen on perusteltua, ja se osoittaa enemmän rakkautta, kuin se väkisin roikkuminen ja vaatiminen. 

Jokaisessa asiassa ja erossa on omat syynsä ja painotuksensa. Ei meistä kukaan voi selittää miehesi käytöstä, mutta voithan yrittää keskustella hänen kanssaan tai yrittää sovittelijan kautta puheyhteyttä.  

Kiitos tarinastasi. Tätä juuri tarkoitan. "Hylkäämiseen" voi olla hyvin monia syitä, eikä päätös ole varmaan koskaan helppo. Helposti vain leimaamme "hylkääjän" pahaksi ja tunteettomaksi ihmiseksi. 

Niin. Olen saanut paljon kivitystä erosta ja sen syistä. Minut tuomittiin välittömästi eron jälkeen lapsen hakkaajaksi ja kiusaajaksi.. tätä näkemystä ei lastensuojelu eikä poliisi tue, mutta exä ja exän huollossa ollut tytär ovat tätä näkemystä laajasti facebookissa kylväneet. 

Minusta tuntuu, että jättämällä tyttäreni rauhaan ja antamalla hänelle sen vanhemman, jonka halusi, osoitin rakastavani häntä  ainakin saman verran kuin muitakin lapsiani. Hän sai mitä pyysi, jopa enemmän, mutta ei tämä riitä hänelle. 

Lastensuojelu oli ihan varma, että tytär palaa luokseni vielä, mutta itse en tuohon näkemykseen yhtynyt. Ne oikeat ja valemuistot voivat olla melkoinen sekamelska teini-ikäisen nuoren päässä. Ilman henkistä apuahan hän ei ole selvinnyt. 

Joskus vanhemman ja lapsen mentaliteetit ja näkemykset eivät kohtaa ja silloin viisaampi antaa periksi. Minä annoin ja olen oppinut asian hyväksymään. Elän sen kanssa ja menen elämässäni eteenpäin, koska paluuta ei ole. 

Jos tyttäreni ottaa yhteyttä olen valmis hänen kanssaan keskustelemaan, ja jopa sen munuaisenkin luovuttamaan, mutta ystäväksi en edelleenkään hänelle rupea, olen hänen äitinsä.. ei enempää, eikä vähempää, kaikesta huolimatta.

Mutta näen tuon hylkäämisen myös sellaiseksi asiaksi, että se pitää käsitellä niin hyvin ja ymmärtääkkin, että jos jonain päivänä lapsi tulee ja kysyy, miksi? Miksi katosit elämästäni? Siihen pitää olla vastaus ja perustelut valmiina..ei mitään puolinaista, vaan selkeät syyt ja kokemukset. Lasta ei silloin pidä torjua, vaan asia on käsiteltävä heti siinä paikassa. Pahinta silloin on varmasti lapsen työntäminen sivuun ja selityksien antamatta jättäminen. Rehellisyys on silloin se ainoa oikea menettelytapa.

Vierailija kirjoitti:

Jos tyttäreni ottaa yhteyttä olen valmis hänen kanssaan keskustelemaan, ja jopa sen munuaisenkin luovuttamaan, mutta ystäväksi en edelleenkään hänelle rupea, olen hänen äitinsä.. ei enempää, eikä vähempää, kaikesta huolimatta.

Mutta näen tuon hylkäämisen myös sellaiseksi asiaksi, että se pitää käsitellä niin hyvin ja ymmärtääkkin, että jos jonain päivänä lapsi tulee ja kysyy, miksi? Miksi katosit elämästäni? Siihen pitää olla vastaus ja perustelut valmiina..ei mitään puolinaista, vaan selkeät syyt ja kokemukset. Lasta ei silloin pidä torjua, vaan asia on käsiteltävä heti siinä paikassa. Pahinta silloin on varmasti lapsen työntäminen sivuun ja selityksien antamatta jättäminen. Rehellisyys on silloin se ainoa oikea menettelytapa.

Tästä näkee rakkauden. Pelkäämpä että lapseni isä joka eron myötä hylkäsi totaalisesti lapsensa, ei ole tuota vielä sisäistänyt tai saattaahan se olla että syyttää minua kaikesta. Todennäköistä.

Olen lohduttannut lasta (ja itseäni) että ei ole ensimmäinen isä maailmassa joka on lapsensa hylännyt. Ja hyvin on isättömistäkin kasvanut aikuisia joilla hyvä elämä. Ei anneta sen pilata mitään koska on asia jolle ei voida mitään, on miehen päätös. Ensi alkuun siloittelin tapahtunutta mutta kun lapsi sanoi ettei isä minua rakasta koska ei tapaa, niin mitäpä siihen sitten sanomaan koska en syyllistämäänkään rupea, oli lapsen oma mielipide. 

Jostain syystä mies on valintansa tehnyt, enkä ole lapsen kaitsijaa niin kipeästi vailla että olisin lastenvalvojan avustuksella pakottanut joka toinen viikonloppu lastaan väkisin ottamaan vaan koin sen lapsen parhaaksi tehdä isän valitsemalla tavalla. Lapsen isä ei liittomme aikana puuhastellut lapsen kanssa mitään tai ollut muutenkaan läsnä ja tuo totaali kieltäytyminen kertoo että lapsi on ollut enemmänkin minun hanke ja joo olisi ollut lapsen kannalta viisaampaa valita paremmin.