Kerroin tiistaina taalla lapsiveden menosta vkolla 20. Jos taalla on ketaan jotka silloin lukivat viestini, niin kerron tilanteeni nyt.
Tänään olimme sairaalassa toteamassa, että lapsivettä ei ollut muodostunut juurikaan lisää. Pienen vauvamme sydän löi, se oli tiedossakin, koska tunnen edelleen sen liikkeetkin. Huomenna aamulla käynnistetään synnytys, koska mitään ei ole tehtävissä.
Minulla on tulehdusarvot korkealla, ilmeiseti kohdussa tulehdus, joka aiheutti kalvon puhkeamisen ja lapsiveden poistumisen.
Emme halunneet tarttua siihen pienen pienen pieneen oljenkorteen, että lapsi voisi jotenkin selvitä. Koska minulla on kuitenkin tulehdus, tulee oman terveytenikin huomioiminen tärkeäksi. Kotona on kuitenkin kolme pientä tyttöä, jotka tarvitsevat minua...
Ei tässä sen enempiä, ajattelin vain, että jos paikalla on joku joka sattui edelliset kirjoitukseni lukemaan ja jäi miettimään miten kävi.
Koko perhe on murheen murtama, vaikka lääketieteelliseti tätä kai käsitellään keskenmenona ja puhutaan sikiöstä, niin meille tämä pieni oli jo VAUVA.
Poistun nyt samantien täältä palstalta, hyvää ja onnellista elämää teille kaikille!!!
Kommentit (20)
Se reikä kun voi mennä itsestään umpeen.
T: yks tyhmä?
Eilen synnytin sen pienen vauvan suoraan enkeliksi. kokemus oli sellainen, ettei mielesäni kenenkään ihmisen pitäisi joutua kokemaan sitä. Vauva oli niin valmis kynsiä myöden, mutta kuitenkin niin pieni ja elämään kykenemätön. Pidin häntä hetken vierelläni, vaikka alunperin en ollut edes valmistautunut katsomaan häntä. Muistoihin jäi kuitenkin kaunis kuva hänestä. Näin jo kasvoista selvästi minkä näköinen hän oli.
Itse voin fyysisesti hyvin. Toinen puoli toivon mukaan parantuu ajan kanssa pikkuhiljaa.
***
Nauttikaa jokaisesta hetkestä tässä elämässä, älkää jättäkö mitään huomiseksi. Elämää ei voi etukäteen suunnitella.
Halaus ja paljon voimia arkeen..
Luin nyt tapahtumasta ensimmäisen kerran, kyyneleet silmissä.
Jaksamista teille!
Ja hän elää varmasti enkelivauvana muistoissanne.
Hoitajan kanssa katsoimme, ja ensisilmäyksellä näytti pojalta, mutta saattoi olla häpyhuulet myös niin turvoksissa. Tämä asia selviää patologin lausunnosta. On tosi outoa, etten selvästi osannut erottaa itse asiaa, mutta vaikka kaikki oli niin selvästi nähtävissä, oli kaikki myös niin pientä.
Tuntuu oudolta täällä kertoa tästä asiasta, mutta puhuminen, kirjoittaminen ja kaikki mahdollinen ulosanti asiasta helpottaa. Jäin vain miettimään erästä kommenttia tässä ketjussa " toivottavasti oli tyttö" ... Mitähän se tarkoitti.
Öitä!!
-ap-
Toivotaan, että aika parantaa ainakin osan haavoista.
myöskin viikolla 20 menetin lapseni ja hiuskarvan varassa oli omakin henki. synnytys oli ikävä ja kaduttaa etten pyytänyt sikiötä nähdä (eivät suositelleet koska oli ollut kuolleena jo 10 päivää eli ehkä hyvä), sukupuolen sanoivat olevan tyttö mutta patologin mukaan oli poika eli samat tunnistusongelmat synnytyksen jälkeen kuin sinulla ap. me saimme pitää sikiölle siunaustilaisuuden sairaalan hiljaisessa huoneessa ja sen jälkeen helpotti vähäsen - tuli levollisempi olo. avoin keskustelu monien ystävien ym. kanssa tapahtuneesta auttoivat minua, se oli minulle parasta terapiaa - tapahtuma on kuitenkin useasti mielessä vielä vuosienkin jälkeen... Voimia sinulle ap!
sellaista ei varmasti toivo kenenkään kokevan... mutta aina elämä ei mee niinku itse suunnittelee... muistoissa eläkään enkeli vauva pieni...
Halaus ja rutistus!<3
Ja en edes kysynyt sukupuolta...
Henkisesti erittäin raskas kokemus oli se, mutta tulin kahden kuukauden päästä uudelleen raskaaksi (sen kummemmin asiaa suunnittelematta) ja siitä raskaudesta syntyi ihana ja täydellinen lapsi.
Eli en voi kauheasti surra tuota menetettyä lasta kun ilman sen menetystä ei olisi tätä lasta. Raskausaika oli kyllä aika stressaavaa...
En ole varma helpottaisiko tieto, mutta kun koko ajan miettii johtuiko se kuitenkin jollainlailla jostain minun tekemisestäni, niin ehkä joku ulkoinen syy toisi rauhallisemman olon. Tai sitten ei.
Tämän viimeisimmän raskauden ajan olimme miehen kanssa puhuneet, että tämä jää sitten viimeiseksi (neljäs). Ja koko viikon kun tässä odottelimme ja pelkäsimme ja toivoimme päätös vain vahvistui; Koskaan en halua kokea vastaavaa. Sitten kun kaikki oli kuitenkin lopullisesti ohi, vauva syntynyt ja kuollut, ja pääsin kotiin, tuli sellainen olo, että jos kuitenkin joskus uskaltaisi vielä yrittää ja toivoa pientä vauvaa. En ole enään mikään nuorukainen, joten vuosia ei voi odotella, mutta haluaisin säilyttää itselläni pienen toivon ja unelman. kerroin miehelle tuosta... sanoi, ettei kyllä enään varmasti koskaan halua tunte itseään niin avuttomaksi. Mutta ei kai tällaista voi kahta kertaa kohdalle osua... vai voiko...?
Olen niin pahoillani teidän tilanteesta :(
enkelivauvalla varmasti oli joku tarkoitus käydä teille näyttäytymässä. kauniisti muuten ap kirjoitat.
kohtuun kuolleet sikiöt ja vauvat synnytytetään aina kun mahdollista. Miksi pitäisi vielä riskeerata äitikin leikauksella?
Itse olen synnyttänyt rv 36 kohtuun menehtyneen vauvan. Kamala ikävä on vieläkin ajoittain, vaikka tuo tapahtui jo 6,5 vuotta sitten...
Voimia AP:lle jaksaa tämä suru. Minäkin tuli suunnittelematta raskaaksi heti tapahtuneen jälkeen, laskettu aika oli vain hiukan yli 10 kuukautta tuosta enkelivauvan synnyttämisestä...
Mulle ei selvinnyt syytä et miksi vauva oli kuollut.
Ja mekin ajateltiin miehen kanssa että ei ikinä enää (meillä kuitenkin oli ennestään kaksi lasta), mutta hetkeäkään en ole katunut että saatiin kuitenkin tuo kolmaskin. Raskausaika tosin oli erittäin stressaavaa, mutta synnytys olikin sitten helppo ja vauva ihana.
Täyttä varmuutta sikiön kuolemaan ei löytynyt, patologi ei vikaa löytänyt. Yksi epäilys oli että istukkaan tuli tukos. Enpä sitä enää oikeastaan enää mieti sillä siitä kaikesta tapahtuneesta ainakin minun kohdallani seurasi vain hyvää... Ensinnäkin tiesin sen raskauden jälkeen että todella haluan lapsen (oli ns.vahinko, en tietoisesti olisi lasta uskaltanut tehdä) ja seuraavaa sitten tehtiinkin tarkoituksella. Toinen hyvä asia oli se että seuraavaa raskautta seurattiin todella tarkasti aiemmin tapahtuneen vuoksi ja näin minulla oli turvallisempi olo enkä pelännyt tulevaa oli se sitten mitä vain. Koko raskausaikana en kuitenkaan oikein uskonut että siitäkään mitään tulisi... mutta tulipa vaan, terve ihana lapsi :)
Mistähän olen tämän rauhan saanut... Illalla pelkäsin mennä nukkumaan, kun herääminen on niin kamalaa... sitä toivoo heräävänsä tunteeseen " se olikin vain unta" . Itku tuli heti kun tulin keittiöön ja näin kynttilän pöydällä. Mutta itku kesti vain hetken, ja onhan sitä ihmisellä lupa surra.
On se tämä palsta ihmeellinen, ventovierailta olen saanut niin paljon sanallista tukea. Kiitos vielä kerran kaikille. Nyt hiljennyn tämän asian tiimoilta. Saatan joskus kuukausien päästä tulla kertomaan senhetkisestä elämäntilanteesta. Olkoon nimimerkkini vaikka " enkeli 3.3." , jos joku silloin vielä muistaa.
Iloista kevään odotusta kaikille. Meidän perhe selviää tämän yli. Niin ovat muutkin selvinneet.
Voimia tulevaan koitokseen! Ja enkeleitä mukaan!