Olenko tulossa hulluksi? Jos, mitä pitäisi tehdä?

Olen kokenut elämässäni aika kurjia asioita. Toiset täysin omaa syytäni, toiset taas ei. Olen kasvanut uskonnollisesti erittäin tiukassa yhteisössä. Alle täysi-ikäisenä minut käytännössä potkittiin lahkosta pellolle koska en elänyt tiukkojen normien mukaan. Vanhempani katkaisivat välit, samoin kaikki sukulaiset. Muutin omilleni ja elätin itseni siitä lähtien. Koska olin elänyt nuoruuteni ja lapsuuteni niin, että käytännössä kaikki oli kiellettyä, otin kerralla ilon irti kaikesta. Käytin aivan liikaa alkoholia, hain hyväksyntää seksillä, olin tosi hukassa. Surin syvästi perheeni menetystä, mutta ylpeys ei antanut periksi vaan näyttelin kovaa ja "ei tunnu missään".- asenteella. Valta osa lahkosta poislähteneistä palaa takaisin lahkoon siksi ettei kestä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista, mutta minä halusin näyttää ettei minua kiristämällä voiteta. Sekava elämänvaihe jota kesti 17- 23 ikävuodet, vaihtui parisuhteeseen. Elämääni tuli mies joka paikkasi menetettyä perhettä. Rakastuin tulisesti (olin todennäköisesti vain sekaisin siitä että joku välitti minusta), perustin perheen ja menin naimisiin. Nopeasti paljastui että mies oli alkoholisoitunut, petti, valehteli jatkuvasti ja oli väkivaltainen. Täysin narsistinen hullu joka alisti minua 6 vuotta. Jätin miehen vihdoin ja vaikka erosta on yli 5 vuotta hän edelleen kiusaa minua mm. yhteisen lapsemma kautta. Eron jälkeen olin hyvin hajalla enkä tiennyt ettei olisi pitänyt uskoa miehen uhkailuja ja pelotteluita, mutten tajunnut sitä. On vienyt vuosia ymmärtää että en tarvitse ketään vaan pärjään yksin lapsen kanssa mainiosti. Olenhan kaiken hulluuden keskellä pystynyt luomaan uran arvostetussa työpaikassa ja hankkimaan kivan kodin jne. Mieheni kiusanteko oli sadistista ja julmaa, mm. hän yritti kääntää läheisiäni minua vastaan vielä pitkään eron jälkeenkin, sai manipuloitua mm. parhaan ystäväni kääntymään minua vastaan ja kertomaan exälleni asioita joita olin hänelle kertonut ja joita taas exäni käytti minua vastaan. Luottamukseni ihmisiin on kadonnut täysin.
Toisinaan olen vain hyvin väsynyt. Elämäni on yhtä kyynerpäätaktiikalla eteenpäin runnomista ja tuntuu että olen täysin yksin. Ystäviä on, mutta en halua luottaa kehenkään.
Ja nyt viimeisten kuukausien aikana olen alkanut vainoharhaiseksi. Kyllä, tajuan itse miten sekoa ajatteluni on.
Tapasin mm. miehen työkuvioiden kautta joka on kaikinpuolin kunnollinen ja kiva. Olen vainoilllut päässäni että tuo mies on exäni kätyri, exä on manipuloinut tuon miehen elämääni jotta saisi minut rakastumaan tähän ja sitten tuo mies jättäsi minut - exä saisi satutettua. Toisaalta taas vainoilen että tuo mies onkin rikollinen ja käyttää minua hyväkseen jossain rikollisessa toiminnassa.Ystävistäni olen alkanut epäillä, että ovat liittoutuneet minua vastaan jotenkin. Että minulle ei kerrota asioista kaikkea tai minua johdatellaan kertomaan jotain jota voidaan käyttää minua vastaan.Töissä sama vainoilu, tuntuu että tiimiläiseni eivät kerro kaikkea, minua savustetaan ehkä ulos tai minusta puhutaan pahaa.
Mitään konkreettista todistetta ei ole, ja alleviivaan että tajuan itsekin miten hullulta kaikki kuulostaa. En voi näille ajatuksille mitään. Apua en uskalla hakea, koska en halua mitään hullun merkintää etten vaan menettäisi lastani/ työpaikkaani.
Miten pääsen ajatuksistani eroon??
- N 34 v