Lue keskustelun säännöt.
Äitini kokee minut saavutuksena
16.08.2016 |
Onkohan muilla tällaista perhettä.. Ahdistaa suunnattomasti, kun äitini tuntuu jotenkin elävän minun kauttani ja näkee minut jonkinlaisena saavutuksena elämässään. Olen jo 26-vuotias, äiti vajaa 60. Aina sukujuhlissa, perheen kanssa kokoontuessa, ystävilleni ja poikaystävälleni sekä omille ystävilleen äiti jaksaa muistuttaa, kuinka "minä olen hänen elämänsä suurin saavutus". Hän puhuu usein, kuinka ylpeä on siitä, että HÄN on saanut aikaan minut, kun olen niin ja näin älykäs, lahjakas yms (olen musiikillisesti taitava ja menestynyt siinä, mutta muuten ihan tavallinen ihminen). Minusta tuntuu jotenkin luontevammalta ajatella, että olen itsenäinen yksilö, olen tuntenut itseni suht itsenäiseksi jo varhaisesta lapsesta. Olin kiinnostunut minua kiinnostavista asioista ja musiikistakin innostuin alakouluni musiikinopettajan kautta. Isäni maksoi musiikkiopintoni, ei äitini jolla ei yksinhuoltajana ollut siihen varaa. Tuntuu ahdistavalta, että äitini näkee minun olemassaoloni ja osaamiseni omaksi saavutuksekseen.. niin kuin hän olisi tehnyt minut vain ollakseen ylpeä itsestään. Välillä ajattelen, eikö äidilläni ole muuta elämässä ja siksi pyrin ymmärtämään häntä. On kuitenkin rasittavaa, että jos hänen on ihan pakko mainostaa minun saavutuksiani (en edes haluaisi että niitä mainostetaan kellekään), niin miksi hän mainostaa minun saavutuksiani omana saavutuksenaan? Ymmärrän että äitini synnytti ja kasvatti minut. Mutta muuten koen että olen hänestä erillinen persoona, jolla on oma sisäinen elämä enkä ole mikään äitini jatke. Äitini kuitenkin tuntuu pitävän minua hänen jatkeenaan. Miten tästä asiasta pääsisi ettei se vaivaa..
Kommentit (6)
Uskon, että äitisi on sinusta vilpittömästi ylpeä, mutta hänen tapansa ilmaista se on vaivaannuttava. Herää tosiaan ajatus, että hän pyrkii kääntämään sinun saavutuksesi välillisesti omikseen, mutta uskoisin ettei se ole tahallista.
Oletko koettanut puhua hänelle ja sanoa, että koet hänen sanavalintojensa noissa tilanteissa mitätöivän yksilöllisyyttäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäisin vielä, että kannattaa myös pohtia, onko äitisi ollut kannustava sinua kohtaan ollessasi lapsi. Kun lukee juttuja esimerkiksi narsistisista vanhemmista, kuvio on monesti ollut sellainen että kotiolojen yksityisyydessä lasta on haukuttu ja lytätty, mutta julkisesti vanhempi on kuitenkin saattanut rehennellä tämän saavutuksilla ja ottaa niistä kunnian...
Ehkä äitisi elämässä ei ole muuta, mikä on aika surullista. Älä sinä ota tuosta itsellesi taakkaa eli elä elämääsi kuten haluat, ei kuten äitisi haluaa. Normaali ihminen ei toimi kuten äitisi. Jos osaat soittaa niin sinä ne soittoläksyt taisit tehdä, ei äitisi. Minusta tuollainen, että näkee lapsensa tai sen hyvyyden omana saavutuksenaan, on vähän sairasta. Tsemppiä sinulle ja jos ei puhe mene äidillesi perille niin ehkä itsesi vuoksi kannattaa pitää pientä etäisyyttä.
Niin tai näin aina väärinpäin. Ole kiitollinen ja piste. Se vois hyvin olla alkkis, nisti tai väkivaltainen, alentava, varas tai sun mollaaja. Sen sijaan sä itket et äitis ei kailoita miten hirveä virhe sä olit ja pilasit sen elämän, naaman suhteen ja pimperon. Se ylistää sua ja joka käänteessä ilmaisee kuinka rakas ja lahjakas, fiksu ja osaava sä olet. Olet sen elämän valo ja kallein aarre. Olet enemmän ja parempi kuin mitä koskaan hän uskalsi unelmoida. Nykyään kun jokatoinen nuori on työtön, päihdeongelmainen, sekopää, sosiaalisesti lahjaton elämän koululainen joka pilaa kaiken mihin koskee tai jättää laiskuuttaan kesken. Ei tarvi olla järin fiksu että tajuaa kuinka helvetin hyvin sulla menee. Pää pois perseestä
up