Tuntuu, kuin "joku" repisi joka suuntaan (lähivanhemmuus)

Aloitan sillä, että lapseni on maailman ihanin (tietenkin) ja rakastan häntä äärettömästi ja exänkin kanssa tullaan tosi hyvin toimeen ja hän on hyvä isä ja lapselle tietenkin tosi rakas (ja päinvastoin). Tilanne on siis ideaali kaikin tavoin ja olenkin tosi kiitollinen, että asiat on hyvin.

Lapsi on siis n. 2,5-vuotias ja asuu kanssani, mutta tapaa isäänsä säännöllisesti. Yleensä hän on luonani 5-10 päivää ja sitten 2-3 yötä isällään (n. joka toinen vkl ja sitten "väliviikolla" pari yötä jossain välissä). Lapsi näyttää voivan hyvin, riemuissaan menee isälleen ja riemuissaan tulee kotiin.

Tiedän, että saan "lapsivapaata" melko usein ja siksi tuntuukin typerältä tuntea välillä näitä outoja tuntemuksia. Aika, kun lapsi on isällään, on kuitenkin kaksipiippuinen juttu - samalla haluaisin mennä ja tehdä, mutta samalla olla vain kotona kerrankin yksin hiljaisuudessa. Jos olen kotona, murehdin että miksi en nyt nauti kun voin liikkua "vapaasti" ja jos nään ystäviä tms. murehdin, että miksi en ole kotona nauttimassa rauhasta. Samalla odotan lasta kotiin (siis terveellä tavalla) mutta samalla ajattelen, että olisipa hän vielä yhden yön.

Tuntuu siis todella, todella ristiriitaiselta. Lapsen kanssa arki rullaa hyvin, hänellä on hyvä päivähoitopaikka ja itselläkin kiva työpaikka. Elämä on siis oikein hyvin uomissaan (ja painotan vielä - olen todella kiitollinen tästä kaikesta), mutta omat sisäiset tunteet tuntuvat repivän joka suuntaan.

Onko muilla ollut samanlaisia fiiliksiä? Helpottaako ne ajan kanssa? Miten näitä voisi purkaa, etten tuntisi jatkuvasti huonoa omatuntoa tehdessäni miten päin tahansa?