Olin lapsena ja nuorena kuin joki
joka virtasi halki laaksojen ja metsien, yli kivien ja kallioiden. Luonnossa oli kaikki niin kuin piti, olin saumaton osa kokonaisuutta.
Muistan sen ensimmäisen yön, kun pysähdyin ja aloin nähdä luomakunnan sen sijaan, että olisin ollut vain osa sitä. Luonnosta tuli minulle toinen. Olin n. 19-vuotias. Oli elokuu, ja olin kaverini kanssa kotikaupunkini keskustassa humalassa. Seisoimme baarin ulkopuolella juomassa loppuun viinipulloa, jonka olimme ottaneet matkalle mukaan.
Yhtäkkiä tunsin sielussani kipua ja sanoin hänelle: "Miksi taivas on niin tumma?" Kaverini ojensi minulle pullon vastaten: "Koska aurinko on jo laskenut."
Silloin ensimmäisen kerran tiedostin vuodenajat ja valon ja pimeyden määrät. Aikaisemmin, 19 vuoden ajan, en ollut pistänyt vuodenaikoja merkille. Olin vain nöyrästi elänyt niiden mukana kuin muut luontokappaleet, välillä tuntien haikeutta, jonka syytä en tiennyt.
Siitä tuli surullinen kännäyskeikka. Itkin ja tilitin baarin wc:ssä kaikesta, mikä on huonosti.
Aina elokuisina iltoina, kun pimeä on laskeutunut, muistan sen illan ja tunnen vihlaisun sielussani. Haluaisin, että olisi ainainen toukokuu.