Onko kenelläkään muulla ikävä ex-appivanhempia?

Tapasin lapseni isän parikymppisenä ja koska omat vanhempani eivät olleet tavoitettavissa, vietimme joulut exäni lapsuudenkodissa. Vierailimme siellä muutenkin usein. Anoppi oli aika suorapuheinen, mutta hyväntahtoinen. Ilmapiiri oli kuitenkin aina avoin ja anoppi oli tosi sydämellinen ja lapsirakas, sellainen kodinhengetär joka piti perheestään ja pojistaan huolta. Appiukko oli taas sympaattinen ja mukava, ahkera työmies joka puuhaili kotona. Kun saimma perheenlisäystä, oli se appivanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi ja kohtelu oli sen mukaista. :) Vaari tykkäsi lapsesta ja he puuhailivat paljon. Mummo taas oli aktiivisesti mukana lapsen elämässä ja auttoi aina kun voi. Asuivat toki toisella paikkakunnalla mutta välimatkaan nähden olivat läsnä paljon.
Paha vaan, että ex-mies ei ollut ihan yhtä ihana ja lukuisten pettämisten jälkeen (oltiin tosi nuoria) annoin periksi ja erottiin. Välit appivanhempiin säilyivät, koska olivat lapseni ainoa mummo ja vaari.
Tapasin uuden miehen kun lapsi oli 4v eikä lapsi muista aikaa ennen miestä. Miehen vanhemmat taas ovat ihan toista maata. Ne käyttää päihteitä paljon ja heidän perheessään asioista ei puhuta, lähinnä säästä jauhetaan. Lapsi ei ole tykännyt koskaan olla siellä, koska miehen vanhemmat ovat niin jäykkiä. Ei halailuja tai mitään tunteiden osoittamista, mutta kännissä sitten ollaan niiiin tunteikkaita, että. Appivanhemmat suhtautuvat minuun kuten onnenonkijaan ja kyyti on kylmää, vaikka olen meistä se kouluttautuneempi ja tulisin toimeen ihan hyvin ilman miestäkin.
Nyt kun erosta exän kanssa on aikaa jo 10 vuotta, on tullut järjetön ikävä ex-appivanhempia ja tunnen surua siitä, että nykyinen anoppini on niin etäinen ja appiukko keskittyy lähinnä kaljan kittaamiseen. Joulut ollaan oman perheen kanssa, koska en hyväksy mitään kossupulloa joulupöydässä ja mieheni isä etenkin ryyppää aamusta asti. Sanomattakin selvää, että nyt kun lapsi on iso häntä ei enää mieheni vanhempien luo saa menemään, ahdistaa kuulema, ja niin minuakin.
Soittelen usein lapseni mummon kanssa ja käydään siellä joskus kylässäkin, lapsi yksin toki useamminkin. On selvää, että toki lapsen mummon pitääkin olla läheisempi kun mummopuoli, mutta ex-anoppi kuitenkin kyselee aina myös mun siskon lasten kuulumiset ja mitä kuuluu mun äidille tai mummolle. Nykyinen anoppi ei kysy koskaan mitään, jauhaa aina fiksusta pojastaan ja kailottaa miten ihana mies mulla on, ei huomioi minua tai lasta edes kysymällä kuulumisia.
Mulla on ikävä ex-appivanhempien kanssa vietettyä aikaa.. Kaikesta voi puhua ja yhdessä juoruiltiinkin paljon, sellaistan naisten välistä juttua. Ei ikinä kilpailua mistään. Joskus mä mietin, että olisinpa antanut anteeksi ne pettämiset kun mies pyysi ja jäänyt selvittämään kaiken. Ex kuitenkin puhui asioista ja välit olivat suorat, nykyinen mies on omaksunut omien vanhempiensa parisuhdemallin missä kaikki lakaistaan maton alle. Ei niiden tarvitse rakastaa mun lasta tai minua, mutta osoittaisivat edes jotain positiivisia tunteita. Mies ei voi saada omia lapsia ja anoppi tietää sen, lapsenlapsia ei lisää tule.
Ex-appivanhempien tuki oli korvaamatonta ja arvostan sitä vasta nyt, kun uuden miehen suku on niin piittaamatonta. Ovat käyneet meillä kylässä varmaan kerran kahdessa vuodessa ja viipyvät ehkä 15 min maksimissaan, sitten onkin jo kiire. Onko muita, keillä oli ihanat appivanhemmat ja heitä on ikävä? Musta tuntuu joskus, että sydän pakahtuu ikävään. Mitä enemmän ikää tulee itselle, sitä merkityksellisemmäksi suku tulee ja oma suku on niin hajallaan, että sitä on vaan yksin. Kaipaan, että joku sukulainen hössöttäisi vähän ja pyytäisi leipomaan, tai kertoisi höpöjuttuja huvikseen.