Ihana tapa saada kosinta <3
Hei!
En voisi olla onnellisempi. Olen ollut 2v ja 2kk yhdessä yhden ihanan miehen kanssa. Olimme jo kauan miettineet kihloja mutta ei sen kummemmin mitään. Sitten yksi päivä tuli viesti että hänen kaveri hakee minut kotoa ja sen jälkeen hakisimme poikaystäväni.
Tämä tapahtui ja lähdimme ajamaan jonnekin mistä en tiennyt vielä mitään, mutta kun poikaystävä mainitsi jotain terassista, varauduin.
Päästyämme sen terassin luokse yyterissä, poikaystävä ja sen kaveri ohitti sen ihan kuin ei olisi edes huomannut koko paikkaa, joten hämmentynein mielin seurasin heitä rannalle asti, missä oli valtavan kaunis ilma, lämmintä, taivas oli upeana. Pian poikaystävä kaverineen pysähtyi, jonka jälkeen mies kaivoi taskusta sormusrasian, otti sieltä sormuksen ja polvistuneena kosi minua! <3 kaveri kuvasi kaiken. En siinä onnenitkun seassa muistanut sanoa mitään, mutta kuulemma ymmärsi vastaukseni myöntäväksi suudelmasta, jonka hänelle pian annoin. Ja nyt olen onnellisesti kihloissa ollut 2kk <3
Onko muilla ollut vastaavia tilanteita? :3
Kommentit (15)
Miten kyynisiä ihmiset ovat, kun alapeukuttavat APn tarinaa? :O
Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?
Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.
Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä. Hän totesi siihen että se on miehen tehtävä ja kai luuli että olen ihan lähiaikoina kosaisemassa häntä. No, onneksi on tässä yhteisiä, mieleen painuneita hetkiä vuosien varrelta taskussa, mutta jos joku kysyy että miten meidän kosintamme tapahtui, vastaan että me vain sovimme siitä...
pulutossu kirjoitti:
Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?
Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.
Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sä olet kaunis ja hän kysyi kihloihin. Te olette yhdessä kasvaneet aikuiseen parisuhteeseen.
Voithan sä toteuttaa tuon Pyynikki jutun. Tykkäisitte molemmat. :)
Vaikka suostuit kosintaan, se ei sido sinua nykypäivänä mitenkään. On ehkä vieläkin lakivoimassa kihlauksen purkamiseen liittyvistä vahinkonkorvauksista. Tarkoittaa sitä että kihlajaisislahajat pitää maksaa takaisin.
Kihlaus on sopimus avioliittoon menemisestä, ja sen merkkinä monet (mutta eivät kaikki) käyttävät kihlasormusta. Kosinta tarkoittaa sitä ensimmäistä hetkeä, kun pyydetään avioliittoon.
Kyseessä ei ole kosinta, jos jo kihloissa oleva pari sopii tarkemmin hääpäivästään. Ei edes silloin, kun hääpäiväkeskustelu avataan romanttisella polvistumisella.
Ihania tarinoita <3
Tosin, se oli mahtava hetki kun kaveri oli mukana, koska ilman häntä ei oltaisi saatu ihania kuvia. Kumpikaan ei noteerannut kaveria siinä tilanteessa.
Ja onhan mielipiteitä ja tapoja monia ja kaikki niistä on ainutlaatuisia. Ja kuten huomattu, yleensä kaikki kääntyy parhain päin. - Ap
mussukka_ kirjoitti:
Miten kyynisiä ihmiset ovat, kun alapeukuttavat APn tarinaa? :O
Minä alapeukutin sen kaverin läsnäolon takia. Minulle kihlautuminen on kahdenkeskinen sopimus avioliiton sitomisesta, eikä siihen tarvita yleisöä.
mussukka_ kirjoitti:
pulutossu kirjoitti:
Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?
Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.
Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sä olet kaunis ja hän kysyi kihloihin. Te olette yhdessä kasvaneet aikuiseen parisuhteeseen.
Voithan sä toteuttaa tuon Pyynikki jutun. Tykkäisitte molemmat. :)
Heh, kiitos positiivisesta viestistäsi, ehkäpä vielä joskus tosiaantoteutan tuon Pyynikin reissun
😄
pulutossu kirjoitti:
mussukka_ kirjoitti:
pulutossu kirjoitti:
Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?
Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.
Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sä olet kaunis ja hän kysyi kihloihin. Te olette yhdessä kasvaneet aikuiseen parisuhteeseen.
Voithan sä toteuttaa tuon Pyynikki jutun. Tykkäisitte molemmat. :)
Heh, kiitos positiivisesta viestistäsi, ehkäpä vielä joskus tosiaantoteutan tuon Pyynikin reissun
😄
Olis taatusti ikimuistoinen paikka kyseiselle asialle :3
Vierailija kirjoitti:
mussukka_ kirjoitti:
Miten kyynisiä ihmiset ovat, kun alapeukuttavat APn tarinaa? :O
Minä alapeukutin sen kaverin läsnäolon takia. Minulle kihlautuminen on kahdenkeskinen sopimus avioliiton sitomisesta, eikä siihen tarvita yleisöä.
Toisaalta ei sillä niin väliä oliko se poikaystäväni kaveri sielä vai ei koska Yyterissä oli muutenkin ihmisiä kävelemässä ohi.
N20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mussukka_ kirjoitti:
Miten kyynisiä ihmiset ovat, kun alapeukuttavat APn tarinaa? :O
Minä alapeukutin sen kaverin läsnäolon takia. Minulle kihlautuminen on kahdenkeskinen sopimus avioliiton sitomisesta, eikä siihen tarvita yleisöä.
Toisaalta ei sillä niin väliä oliko se poikaystäväni kaveri sielä vai ei koska Yyterissä oli muutenkin ihmisiä kävelemässä ohi.
Ihan eri asia kuitenkin.
Ihana! <3 Paljon onnea! :)
Ei, ei mulla ole tuommoista tarinaa. Meillähän asia meni niin, että tulin 12 h tuntisen päivän jälkeen duunista klo 22.00 himaan, suihku, pieni iltapala ja kaaduin sänkyyn.
Ehdin nukkua muutamia tunteja, kun mies (siinä vaiheessa oltiin seurusteltu vuosi. Niistä 2 kk asuttu yhdessä) kömpii kotiin. Hän oli ollut baarikierroksella veljeni kanssa.
Siinä se sitten sopivan humalassa alkoi sopertamaan, että kulta rakastan sua. Ensin ajattelin, että on vaan pildeä vaille... joo, mäkin rakastan sua, muttei ei nyt. Sä olet juovuksissa.
Eiku mulla on tunnustettavaa. Se sormus mitä sä olet ettinyt kaksi viikkoa, se mistä tykkäät, niin se on mulla. Okei??? Kun pidät sitä vasemmassa nimettömässä ja mä nappasin sen sulta. Olen sen kanssa nyt kierrellyt kauppoja läpi. Mitäpä?! Niin, että mä haluasin sua kosia, mutta kun en ole löytänyt sopivaa, eikä nyt ole sitä sormusta. Se sun sormus on mun avainnipussa tallessa. Meetkö mun kanssa naimisiin?
Kyllähän se rupes hymyilyttää. Annoin mä sille juopaleella suukon ja totesin, että jutellaan seuraavana päivänä asiasta uudestaan. Jos vaikka mieli vaihtuu.
Seuraavana päivänä nukuttiin kumpikin puolille päiville (mulla oli kolme vapaata), tarjoilin aamupalan sänkyyn ja tuumasin, että vieläkö meinaat, että sormuskaupoille? Kyllä!
Siitä se ajatus sitten lähti. Tapahtui syyskuun 30. päivä 1995. Yhä yhdessä. Tänä kesänä taas tullut vahva fiilis, etten mä tuota pois anna. Taas läpeensä rakastuneita. Loma on tehnyt hyvää. Aivan mieletön heppu. <3