Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä naisia, jotka tehneet valinnan elää yksin?
02.08.2016 |
Olen ruvennut tosissani pohtimaan, kannattaako mahdollisesti ainoata elämäänsä laittaa miehen kanssa elämiseen.
Jos tekisi tietoisen päätöksen elää yksin, ei pariutua varsinaisesti koskaan?
Joku rakastaja/kamu tietysti voisi joskus olla, mutta ei kumppanuutta tai edes yritystä siihen suuntaan.
Ja kun joku kuitenkin kysyy miksi ja olenko joku katkera miestenvihaaja, niin en ole.
Miehet on ihan kivoja ja pieni osa todellakin hyvää seuraa, mutta mä olen liian jotenkin "tunteva" siihen maailmaan.
Mulla ei esimerkiksi ole miespuolisia ystäviä tai kavereita, ei ole koskaan ollut.
Useampi veli on ja heidän kanssaan olen läheinen, mutta keskustellaan yleensä lähinnä lapsuudestamme, perheemme asioista, he avautuvat naishuolistaan ja pyytävät apua jne.
Perheen ulkopuolisten miesten olen todennut pitävän minua ensisijaisesti lihakimpaleena ja toissijaisesti ihan "fiksuna ja rentona muijana".
Heidän kanssaan voi keskustella yhteiskunnallisista ilmiöistä, politiikasta, tieteestä, historiasta jne., mutta tunnetasolla ei voi saada yhteyttä, he eivät koskaan ymmärrä minua kuten toinen nainen ymmärtää.
Ei ole tarpeeksi syvällistä, jotta voisin JAKAA ELÄMÄNI sen miehen kanssa tai olla edes kaveri/ystävä.
Olen yrittänyt ystävystyä kolmen eri miehen kanssa ja tulos:
Yksi taputteli jotain olalle ja käski ryhdistäytyä kun avauduin itkien pahasta olostani ja muistelin yhtä kamalaa asiaa, ei osannut yhtään suhtautua ja oli tosi kylmä.
Toinen mielisteli menemään ja oli tosi limainen, koska yritti päästä pöksyihin.
Kolmas oli muuten hyvä ja mieheksi jopa suht. syvällinen vaikkei naisen tasolle yltänytkään, mutta teki itsemurhan kun ihastuin toiseen mieheen.
Miehelle kun avautuu jostain, ei mies ota samalla tavalla henkisesti "syliin" ja lämmitä, kuin nainen tekee.
Se on suurin syy, miksi harkitsen vakavissani tietoista päätöstä elää miehetöntä elämää.
Olen liian hauras heidän maailmaansa.
Onko muita, jotka tuntevat samoin?
Oletko jopa toteuttanut päätöksesi elää yksin ja nautit nyt siitä?
Kiitos jo etukäteen vastauksista! :)
Kommentit (50)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tehnyt tämän päätöksen noin kolmekymppisenä. Nyt olen 42. Minä nautin yksinelämisestäni, mutta minun syyni siihen ovat aika erilaiset kuin sinun: minä totesin olevani sekä aseksuaali, että liian erakko haluamaan seuraa muutenkaan.
Jotenkin tekstisi perusteella tuli olo, että sinä et ehkä pohjimmiltasi haluaisi olla yksin, mutta et vielä ainakaan ole vaan löytänyt sellaista miestä jota kaipaat. Minä uskon että sellaisia kyllä on, nimittäin itse kun olen aika tietyllä tavalla kova ja suoraviivainen, niin silloin kun vielä seurustelin (kun niin oli tapana, enkä osannut kyseenalaistaa sitä) niin minä törmäsin koko ajan sellaisiin kovin tunteellisiin ja syvällisiin miehiin. Minua ne pitkästytti, se ainainen tunteilu ja vatvominen ja analysointi. Mutta näköjään sitten kun joku kaipaisi sellaisia tunneherkkiä, niin sitten ei kohdalle osu...
Olen elänyt avioliiton ja sain siinä lapseni. Mitään syvää rakkautta en koskaan tuntenut, jaettiin vaan elämä miehen kanssa ja saatiin jälkikasvua.
Tuli ero tahdostani, olimme kaksi ikävää ihmistä saman katon alla ja lapset.
Nyt olen ollut ilman miestä useamman vuoden. Seurustelu etäsuhteessa oli aika pian eron jälkeen, mutta ei siitä kummempaa tullut. Alkoi mies painostaa muuttoon luokseen.
Miehiä on ollut kaverina, ei siis mitään läheisyyttä. Yhden kanssa odotin henkistä kohtaamista, mutta lopulta tämä terapautti käyttikin minua laastarina.
Yksi mies kiinnostaisi ja tuntui lupaavalta, mutta tilanne elämässään aika sekava; asuu vielä exän kanssa samassa talossa, talo myynnissä, eivät puhu kuin pakolliset (?). Sanoo olevansa kiinnostunut, mutta en kykene olemaan varma siitä.
Näitä kokemuksia on kertynyt liiaksi parin vuoden aikana; oikeaa kohtaamista ei tapahdu. Olen pohjimmiltani hyvin syvällinen ja tunteva nainen, kykenen toki hyvinkin pinnalliseen jutusteluun joskus.Ellei henkistä ulottuvuutta saavuta, ei toimi. Voinhan kenen kanssa tahansa käydä baarissa, sienestämässä tai autohuollossa. Kun olisi kyse parisuhteesta , odotan ihan muuta. Ja ei sitä ole.
Yksinäisyys alkaa olla entistä houkuttelevampi tila.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, hyvin samankaltaisia ajatuksia itselläni.
Olen tästä aiemminkin tällä palstalla kertonut, mutta en pidä miehistä romanttisessa mielessä, enkä oikeastaan edes ystävinä. Seksuaalista vetoa tunnen joskus. Voisin jakaa elämäni naisen kanssa platonisessa suhteessa eli ystävinä ja elämänkumppaneina, mutta en rakkaussuhteessa, eikä seksi kuuluisi suhteeseen myöskään.
Mitä muuten kävi tuossa tapauksessa, jossa sinä siis kuitenkin ihastuit johonkuhun mieheen, ja sen vuoksi toinen teki itsemurhan? Siis millaiseen mieheen ihastuit?
Vierailija kirjoitti:
Onhan niitä herkkiä miehiäkin.
Sellainen tietysti VOISI olla sopiva, mutta ei niitä tunnu juuri olevan.
Kerran tutustuin herkkään mieheen ja kerkesin jo innostua, mutta hänen herkkyys olikin lähinnä itseensä käpertymistä ja välinpitämätöntä käytöstä minua kohtaan, oikeastaan hän oli todella julma ja kylmä.
Ehkä hän suojasi herkkää sieluaan toimimalla niin, ken tietää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan haluaisi olla yksin, mutta olenpas silti. Ilman läheistä suhdetta jää paitsi niin paljosta eikä pääse edes kasvamaan täyteen mittaansa, kun elämässä ei ole ihmistä, jonka kanssa kävisi hedelmällistä dialogia.
Ehkäpä minäkin (N47) vielä löydän syvällisen, fiksun miehen. Huokaus.
khyl
äiti jaksoi määkiä siitä että kuinka minun tulisi osata tehdä taloustöitä kun kuitenkin joudun tekemään niitä sitten kun mulla on äijä ja pari kakrua. hyi saatana!
sen yhen ainoan suutelukokemuksen jälkeen ei miehet voineet enää vähempää kiinnostaa. kauhee vinkuvonku marttyyri äijä. aluksi väitti etsivänsä ystäviä ja minä tyhmä uskon.
toinen tokas netin välityksellä olevansa rakastunut muhun. sen kertomukset eivät tehneet vaikutusta sen jälkeen kun kyseinen tyyppi sanoi viihtyvänsä baareissa.
näköään miesten kanssa on turha kuvitella olevansa muuta kuin parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan haluaisi olla yksin, mutta olenpas silti. Ilman läheistä suhdetta jää paitsi niin paljosta eikä pääse edes kasvamaan täyteen mittaansa, kun elämässä ei ole ihmistä, jonka kanssa kävisi hedelmällistä dialogia.
Ehkäpä minäkin (N47) vielä löydän syvällisen, fiksun miehen. Huokaus.
Minä koen, että läheisten ystävien kanssa voi käydä hedelmällistä dialogia. Kasvaminen ei edellytä parisuhdetta, onpa kuvottava ajatuskin. Mistä muka jää paitsi? Seksiä saa muutenkin kuin parisuhteessa jos sitä kaipaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, hyvin samankaltaisia ajatuksia itselläni.
Olen tästä aiemminkin tällä palstalla kertonut, mutta en pidä miehistä romanttisessa mielessä, enkä oikeastaan edes ystävinä. Seksuaalista vetoa tunnen joskus. Voisin jakaa elämäni naisen kanssa platonisessa suhteessa eli ystävinä ja elämänkumppaneina, mutta en rakkaussuhteessa, eikä seksi kuuluisi suhteeseen myöskään.
Mitä muuten kävi tuossa tapauksessa, jossa sinä siis kuitenkin ihastuit johonkuhun mieheen, ja sen vuoksi toinen teki itsemurhan? Siis millaiseen mieheen ihastuit?
Oltiin itsemurhan tehneen kanssa ystäviä, enkä tiennyt hänen tykkäävän minusta muutenkin kuin kaverina (oli kunnioittava ja toverillinen minua kohtaan, ei tuonut tunteitaan ilmi kuin kerran alkutaipaleellamme, mutta luulin ystävyyden edetessä hänen lopettaneen ihastumisensa minuun).
Tutustuin sitten yhteen mieheen, johon ihastuin ja tulin pian raskaaksi.
Tuo ystävämieheni ehdotteli aborttia, mutta sanoi olevansa tukenani anyway, mitä tahansa päätänkin.
En tehnyt aborttia ja pian tämän jälkeen ystävämies tappoi itsensä, ja tuo itsemurha laitettiin minun syykseni (koska olin tullut raskaaksi).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan haluaisi olla yksin, mutta olenpas silti. Ilman läheistä suhdetta jää paitsi niin paljosta eikä pääse edes kasvamaan täyteen mittaansa, kun elämässä ei ole ihmistä, jonka kanssa kävisi hedelmällistä dialogia.
Ehkäpä minäkin (N47) vielä löydän syvällisen, fiksun miehen. Huokaus.
Voi ei, näistä tulee aina jotenkin niin lohduton olo kun kuulee, että lähemmäs viisikymppinenkään ei ole vielä löytänyt Sitä Sopivaa!
Nuorena ihmisenä sitä kuvittelee, että kyllä se sieltä pian löytyy, ehkä jo ens kuussa.:D
Olen 24-vuotias nainen enkä koskaan ole ollut miesten kanssa romanttisissa tekemisissä. Kiinnostukseni loppui murrosiässä. Silloin miehistä katoaa sellainen lapsenomainen vilpittömyys ja ilo, tilalle tulee raaka miehen maailma jossa ihmismielellä tai hengellä ei ole mitään arvoa.
En ole koskaan uskonut miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Todella, todella harvoin uskon sielunkumppanuuteen, mutta silloin kyseessä on kaksi erityisyksilöä. Omat vanhempani ovat tällaisia, he ovat upeita yhdessä vaikkakin hyvin eriluonteisia ja toisinaan riitaisia.
Miehet eivät ymmärrä toisten inhmillisiä tarpeita tai kunnioita toisten ihmisten piirteistöjä. Miehet näkevät vain itsensä, oman työnsä, omat halunsa. Mies on egoismin huipentuma. Olen lukenut netistäkin miesten pulinoita ja käsittänyt miten tavallinen ilmiö naisten halventaminen on heille kaikilla elämän osa-alueilla. Miksi en vapautuisi kärsimyksestä eli miehestä? Miehet ovat kautta aikain olleet naisten rajoittajia, orjuuttajia ja väheksyjiä. Minä aion päästää irti ja olla vapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole tehnyt tietoista valintaa, mutta niin mahdollisesti käy. Olen myös ollut pettynyt siihen, että miehiltä ei saa tukea, ja toinen seikka on se, että heitä ei yleensä kiinnosta oikeasti lähentyä ja tutustua. Keskustelin kerran monta vuotta tuntemani mies- ja naispuolisen ystävän kanssa ja ystävättäreni totesi joihinkin miehen ajatuksiin minusta, että eihän hän tunne minua yhtään. Mies on sanonut joskus ääneenkin, että häntä ei kiinnosta. On kai pitänyt seurastani, koska minä olen kuunnellut ja joskus hän on voinut hyötyä minusta.
Vierailija kirjoitti:
Miehet eivät ymmärrä toisten inhmillisiä tarpeita tai kunnioita toisten ihmisten piirteistöjä. Miehet näkevät vain itsensä, oman työnsä, omat halunsa. Mies on egoismin huipentuma. Olen lukenut netistäkin miesten pulinoita ja käsittänyt miten tavallinen ilmiö naisten halventaminen on heille kaikilla elämän osa-alueilla. Miksi en vapautuisi kärsimyksestä eli miehestä? Miehet ovat kautta aikain olleet naisten rajoittajia, orjuuttajia ja väheksyjiä. Minä aion päästää irti ja olla vapaa.
Tämä. Ei kiinnosta olla tuollaisen ihmismoskan kanssa tekemisissä, joten itsekin välttelen miesten seuraa sen minkä pystyn.
Vierailija kirjoitti:
Olen 24-vuotias nainen enkä koskaan ole ollut miesten kanssa romanttisissa tekemisissä. Kiinnostukseni loppui murrosiässä. Silloin miehistä katoaa sellainen lapsenomainen vilpittömyys ja ilo, tilalle tulee raaka miehen maailma jossa ihmismielellä tai hengellä ei ole mitään arvoa.
En ole koskaan uskonut miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Todella, todella harvoin uskon sielunkumppanuuteen, mutta silloin kyseessä on kaksi erityisyksilöä. Omat vanhempani ovat tällaisia, he ovat upeita yhdessä vaikkakin hyvin eriluonteisia ja toisinaan riitaisia.
Miehet eivät ymmärrä toisten inhmillisiä tarpeita tai kunnioita toisten ihmisten piirteistöjä. Miehet näkevät vain itsensä, oman työnsä, omat halunsa. Mies on egoismin huipentuma. Olen lukenut netistäkin miesten pulinoita ja käsittänyt miten tavallinen ilmiö naisten halventaminen on heille kaikilla elämän osa-alueilla. Miksi en vapautuisi kärsimyksestä eli miehestä? Miehet ovat kautta aikain olleet naisten rajoittajia, orjuuttajia ja väheksyjiä. Minä aion päästää irti ja olla vapaa.
Heh, tästä tuli mieleen hiljattain lukemani Eckhart Tollen kirja, jossa hän sanoi että miehet on henkisessä kehityksessä naisia jäljessä, juurikin enemmän egonsa vallassa.
Vierailija kirjoitti:
Olen 24-vuotias nainen enkä koskaan ole ollut miesten kanssa romanttisissa tekemisissä. Kiinnostukseni loppui murrosiässä. Silloin miehistä katoaa sellainen lapsenomainen vilpittömyys ja ilo, tilalle tulee raaka miehen maailma jossa ihmismielellä tai hengellä ei ole mitään arvoa.
En ole koskaan uskonut miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Todella, todella harvoin uskon sielunkumppanuuteen, mutta silloin kyseessä on kaksi erityisyksilöä. Omat vanhempani ovat tällaisia, he ovat upeita yhdessä vaikkakin hyvin eriluonteisia ja toisinaan riitaisia.
Miehet eivät ymmärrä toisten inhmillisiä tarpeita tai kunnioita toisten ihmisten piirteistöjä. Miehet näkevät vain itsensä, oman työnsä, omat halunsa. Mies on egoismin huipentuma. Olen lukenut netistäkin miesten pulinoita ja käsittänyt miten tavallinen ilmiö naisten halventaminen on heille kaikilla elämän osa-alueilla. Miksi en vapautuisi kärsimyksestä eli miehestä? Miehet ovat kautta aikain olleet naisten rajoittajia, orjuuttajia ja väheksyjiä. Minä aion päästää irti ja olla vapaa.
Minä en pidä miehiä sinänsä pahoina (vaikka lähes kaikki maailman pahuudet joidenkin miesten aikaansaannoksia onkin) tai pidä heitä kärsimyksenä.
Toisille miehen kanssa eläminen sopii hyvin ja moni nainenhan kokee miehet hyviksi ystäviksi.
Itse vain en koe näin, vaan juurikin liian kova on heidän maailmansa ja tahdon jotain syvempää, hellempää ja lämpösempää.
Ap
Tasan ei käy onnen lahjat. Minä taas haluaisin semmoisen perinteisen, maskuliinisen, ehkä vähän juron miehen. Semmoisen joka menee ja tekee, ei liikaa pohdiskele ja tunteile. Niitä ei vaan tunnu olevan missään, vaan joka paikka on täynnä niitä herkkiä, tunteellisia ja syvällisiä lässyttäjiä.
Kaksi sivua keskustelua miehettömänä elämisestä ja vaikeudesta löytää tunnetason yhteyttä miehen kanssa, eikä kukaan ole vielä maininnut vaihtoehdoksi naisen kanssa elämistä. No minä mainitsen: AP, mitä jos harkitsisit naista elämänkumppaniksi? Naiselta saat sitä syvempää, hellempää ja lämpöisempää kohtaamista jota olet kertomasi perusteella hakemassa ja naisissa itse havainnut.
Voihan heteronormatiivisuuden sumuverho sentään, täällä ollaan jo heittämässä pyyhettä kehään kokonaan kun miehet eivät osoittaudu sopiviksi. Älkää nyt vielä luovuttako.
Alue: Aihe vapaa
En voisi elää yksin.