Jokainen on jossain vaiheessa koulu-aikanaan on ollut kiusaaja!

Kiusaaminen on suunnitelmallista ja tietoista toimintaa ja kohdistuu toistuvasti yhteen henkilöön. Yleensä kiusaajalla on hovi ja kohde nähdään negatiivisessa valossa ja hänen tekemiset päivitetään neg valossa ikä vaatii hänen vahtimistaan.

Mitään keinoja ei ole puuttua koska takanapäin puhuminen nähdään normaaliksi toiminnaksi ja se kenelle puhutaan ei voi tietää puhuuko puhuja kaikille systemaattisesti tästä yhdestä henkilöstä vai puhuuko vaikka ensimmäistä kertaa selän takana tästä ja puhuu tasaisesti kaikista. ( sekavaa, sori)

Ja toisaalta koko lastenkasvatus vaatii sen että lapset eivät saa kaikkea kuulla. Heitä pitää suojella.

Joten he oppivat mallista puhumisen selän takana ja toimintaa pidetään aikuismaisena käytöksenä.

Kiusaaja jolla on hovi ei lähes koskaan jää kiinni koska hän on yleensä patologinen valehtelija ja mestari kerjäämään itselle sympatiaa.

Jos joku väittää kiusattua puolustaneensa on kyseessä mitä todennäköisemmin tapaus että joku puolustaa kiusaajakaveriaan jonka käytökseen kiusattu on reagoinut vaikka raivoamalla tai sanomalla takaisin tai jopa fyysisesti

Miksi tämä on vakavampi ongelma suomessa. Miksi suomessa kasvatukseen ei sisälly itsestäänselvyytenä että ketään ei tahallisesti vahingoiteta?

Olen yläkoulun opettaja, ja kärsin pahoja tunnontuskia siitä, että olin aikoinaan koulukiusaaja omina yläastevuosinani. Yritän perustella sitä itselleni ja saada paremman omatunnon selittämällä, että se oli vain tapa toimia ja selviytyä. Kaikki kiusasivat, koulussa vallitsi viidakon lait. Piti osata puolustautua ja olla ilkeä. Testosteroni virtasi. Muistan eräänkin luokkakaverini, joka pelasi kanssani jalkapalloa samassa joukkueessa, eli joukkuetovereina meidän olisi periaatteessa pitänyt olla kaksinverroin kavereita, joka kuitenkin löi minua nyrkillä käsivarteen joka ikinen koulupäivä. Ilman mitään syytä! Kyllähän se jälkeenpäin tuntuu naurettavalta. Muistan toki myös lyöneeni takaisin aina kuin pystyin.

Henkilö jonka kiusaamiseen osallistuin aktiivisemmin oli varsin erikoinen tyyppi. Avuton, ulkonäöltään hieman poikkeava, ilman kavereita toiselta puolen kaupunkia kouluun tullut, ehkä entisiä kiusaajiaan pakoillut poika. Yritiin aidosti olla hänen kaverinsa vielä seitsemännellä luokalla, mutta ajanmyötä jotain tapahtui. Tämä tyyppi oli jossain määrin ärsyttäjä, hieman antisosiaalinen, sellainen rasittava narisija. Tajusin jotenkin kaivaneeni kuoppaa itselleni kun olin yrittänyt olla hänelle kaveri alunperin, koska koin että hän sitten myöhemmin valitsi minut silmätikukseen. Koko kahdeksannen ja yhdeksännen luokan ajan hän nimitteli minua sairaaksi. Mitä hyvänsä asiallista kouluun liittyvää hänelle sanoin, vastaus oli että olen sairas ihminen hänen mielestään. Totesin että asia selvä, ja yritin pitää etäisyyttä kaveriin. Nämä asiat ruokkivat jotenkin kummalla tavalla toisiaan, koska myös muut luokkamme oppilaat pitivät minua pääkiusaajana, kun olin tavallaan hylännyt kaverini. Kukaan muu ei kuitenkaan halunnut sen kummemmin olla tämän henkilön kaveri, joten pidin aika käsittämättömänä, että leimauduin siksi henkilöksi, joka sulki tämän ihmisen luokkayhteisön ulkopuolelle. Tämän itseänikin hakannut "luokkakaverini" luonnollisesti pahoinpiteli aina ohikulkiessaan myös tätä luokan hylkiötä, mutta siihen kukaan ei sanonut mitään.

Oikeastaan mihinkään kiusaamisen muotoon ei kukaan aikuinen puuttunut millään tavalla, ja koko yläaste oli sellaista dog-eat-dog selviämistaistelua. Kannan jotain ihmeellistä taakkaa kaikesta tästä, erityisesti nyt kun olen itse samanikäisten nuorten opettaja. Silloin minulla ei vain ollut mitään keinoa tai taitoa toimia toisin. Hävettää, nolottaa ja suruttaa tietysti tämän yhden kiusatuksi tulleen raukan puolesta edelleen.

Muistelen, että luokallamme oli muutama kiltti tyttö, jotka eivät ehkä olisi halunneet osallistua kiusaamiseen, mutta joku veti heidätkin mukaan siihen kulttuuriin ja puolustautuakseen saattoivat sitten antaa takaisin. Hyvin häilyvä raja sekin, että syyllistyykö itse kiusaamiseen jos vain puolustautuu kiusaajiaan vastaan antamalla samalla mitalla takaisin. Asiasta voi saivarrella loputtomiin.

Hieman kärjistäen juttu on kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta tai elokuvasta, jossa ns. kiltti henkilö joutuu vankilaan ja haluaa vain suorittaa sen kolmen vuoden tuomionsa rauhassa ja sitten jatkaa elämäänsä. Joutuu kuitenkin elämään siinä yhteisössä ja kommunikoimaan myös niiden psykopaattien kanssa, jotka sitten aistivat heikkouden ja aloittavat kiusaamisen. Saadakseen edes jonkinlaisen rauhan joutuu etsimään itseään vielä heikomman ja kiusaamaan sitten sitä. Tämä vertaus ontuu sikäli, että koulut eivät ole kriminaaleja varten, vaan tavallisia nuoria varten. Nämä tulevat linnakundit, jotka ovat siis psykopaatteja jo lapsina, liikkuvat kuitenkin näissä kouluissa, eikä heitä tarvita useitakaan samaan tilaan ennen kuin onnistuvat muuttamaan paikan muille täysin sietämättömäksi. (jatkuu)

(jatkoa) Olen joskus lukenut lehdestä tarinaa näistä kiusatuiksi tulleista ihmisistä, joiden elämä on täysin hajalla, eivätkä ole kiusaamisen vuoksi pystyneet rakentamaan minkäänlaista ehjää tulevaisuutta itselleen. Tarinat ovat todella pysäyttäviä ja saavat minut usein miettimään miksi kiusaamista yleensäkään esiintyy. Onko olemassa toista eläinlajia, joka pystyy samanlaiseen julmuuteen omaa lajitoveriaan kohtaan? Ihminen kiusaa vieläpä aivan huvikseen. Eikö ole melko sairasta, että joku saa hupia siitä, että porukalla pannaan joku yhteisön jäsen kärsimään? En pääse näistä pahanolon selittäjistä yli mitenkään, en ole kuullut vielä yhtäkään järkevää perustelua sille miksi joku aloittaa systemaattisen kiusaamisen. Sille ei ole siis mitään mielekästä syytä. Asia jonka voit yhtä hyvin jättää tekemättä, miksi se silti tehdään?

Toinen asia, joka usein myös mietityttää, on nämä ihmiset, jotka kokevat tulleensa kiusatuiksi ensin päiväkodissa, sitten alakoulussa, yläkoulussa, lukiossa, yliopistossa ja lopulta vielä työpaikallakin. Onko tällainen ylipäänsä mahdollista? Eikö esimerkiksi nämä koulua vaihtaneet oppilaat, jotka pakenevat kiusaajiaan, todella pääse heistä koskaan eroon? Seuraavatko kiusaajat myös toiselle paikkakunnalle? Seuraavatko kiusaajat myös lukioon ja yliopistoon sekä tulevat lopulta samoihin työpaikkoihin? Itselläni ei ole elämässäni yhtään ala-asteaikaista tuttua, asun aivan muualla kuin missä yksikään yläaste tai lukiokaverini. Joudun oikeasti näkemään vaivaa pitääkseni yhteyttä muihinkaan lapsuus tai nuoruusajan tuttuihini. Miten on mahdollista että joku ei oikeasti pääse eroon elämänmittaisesta kiusatuksi tulemisen kierteestä? Tiedän että kiusattua ei saisi itseään syyllistää, mutta kysynpä kuitenkin, että mikä on se ainoa yhteinen tekijä, joka esiintyy kaikissa näissä eri elämäntilanteissa esiintyvistä kiusaamisissa? Kyllä kai joidenkin ihmisten persoonan täytyy yksinkertaisesti olla sellainen, että he ärsyttävät muita ja saavat aina ympäristössään aikaan sen reaktion, että tuo ihminen täytyy sulkea jotenkin yhteisön ulkopuolelle. Tämähän on yksi kiusaamisen muoto, ei tarvitse edes sanoa pahasti, riittää että ei sano mitään, ja sekin on jollekin kiusaamista.

Olen omille oppilailleni sanonut, että minkäänlaista kiusaamista ei tarvitse sietää, ja mitä aikaisemmin kerrot asiasta aikuiselle sen nopeammin siihen voidaan puuttua. Olen kertonut, että kiusaamista on monenlaista, ja se minkä joku toinen kokee hyvänä läppänä, toinen kokee julmana kiusaamisena. Riittää, että joku kokee tulleensa kiusatuksi, se on jo kiusaamista.

Sitten kun aloitamme vertaissovittelun ja kiva-kouluprosessit, ei minulla ole kuitenkaan mitään takeita siitä, etteikö kiusaaminen jatkuisi myöhemmin jossain muussa elämän vaiheessa. Joitakin nuoria ei voi opettaa pois kiusaamisen kierteestä. Kaikkia kiusaajia ei voi opettaa kokemaan empatiaa toisia ihmisiä kohtaan eikä kiusatuille myöskään voi kasvattaa paksumpaa nahkaa, että he sietäisivät elämän pettymyksiä paremmin. Kiusaaminen on todella monimutkainen ilmiö ja tuntuu hieman falskilta yrittää yksinkertaistaa sitä sanomalla osapuolille vain, että lopettakaa. Itse omasta nuoruudestani tiedän, että lopettaminen olisi vaatinut kaikkien yhteisön jäsenten yhtäaikaista päätöstä siitä, että nyt tilanne on mennyt yli, ja kaikki lopetamme kaikenlaisen kiusaamisen samalla kellon lyömällä ja tämän jälkeen kukaan ei sitten enää koe tulevansa kiusatuksi. Joku idiootti kuitenkin jatkaa sitä virnuiluaan tai jakaa halveksivia katseitaan tai antaa koulun käytävällä hieman kyynärpäätä. Täysin utopiaa, että maailma olisi jotenkin kiusaamisesta vapaa paikka koskaan.

Ja häiriintynyt kiusaaja tuli tähänkin ketjuun puolustelemaan itseään ja esittämään opettajaa. ( edelliset kommentit)