Suomalaisten negatiivisuus

Olen vasta äskettäin toipunut vaikeasta masennuksesta. Toipumisprosessini edetessä olen hehkuttanut muille parantuvaa oloani ja sitä, miten kiitollinen ja onnellinen olen kaikesta. Tämän prosessin keskellä löysin myös elämäni miehen.

Jotenkin tuntuu, että kanssa ihmisten asenne minua ja parantumistani kohtaan on äärimmäisen negatiivinen. Miltei vaikuttaa ärsyttävän se, että minulle viimein menee hyvin. Minkäänlaista tukea en oikeastaan lähipiiristäni ole saanut vaan ihan yksin olen saanut taistella sairautta vastaan. Toki sitten kun tapasin miehen on minulla ollut hänet vierellä.

Nyt ollaan miehen kanssa 1,5 vuotta oltu yhdessä ja vieläkin kuin vastarakastuneet. Kumpikaan ei ole tuntenut tällaista ennen. Ikää on +30 v kummallakin, joten mitään teinejä ei olla. Olen innoissaan kertonut ystäville hääsuunnitelmista, lastenhankinnasta jne. Vastaanotto on ollut aika tympeä ja koko ajan varoitellaan miten kaikki eroaa kuitenkin ja ettei elämää pidä laittaa miehen varaan. Minulle tämä parisuhde on elämän keskipiste, niin myös miehelleni ja tiedostamme kumpikin miten kipeää mahdollinen ero tulee tekemään. En ensinnäkään voi tunteilleni mitään, enkä näe järkeä lähteä himmailemaan jos tuntuu hyvältä.

Vähän sekavaa tekstiä nyt. Pointti on se, että minkä hemmetin takia kaikki pitää aina lytätä alas, mistään ei voi olla toisen puolesta iloinen ja aina pitää muistuttaa vaanivasta vaarasta.