Mitä iloa saatte lapsista? Kertokaa?

Olen jotenkin aina osannut kuunnella lapsiani. Jutustelut niiden kanssa on ihan parasta. Äiti todellakin on maailman kaunein sana.

Jo pelkästään lasteni katseleminen saa aikaan sellaista iloa ja ylpeyttä, lisäksi se ihana rakastamisen tunne. Nyt kun yksi on jo aikuinen ja kaksi teiniä, niin se ylpeys siitä miten olet saanut kasvatetuksikin niin upeita yksilöitä. Ihan mahtavaa!

t: neljän äiti

Haluaisin osata iloita tästä pikkulapsiajasta, mutta en taida osata. Kaaos ahdistaa.. Ja tuo metelin määrä.. Lapset on ylienergisiä eivätkä ole väsyneitä edes päiväkodin jälkeen. Ulkoillaan päivittäin.. Niillä on mieheni geenit, eli ovat puheliaita, energisiä, temperamenttisia, vähäunisia, vilkkaita ja meluisia. Keskittyvät yhteen asiaan max 15min. 

Ap

Lapset on mitä parhainta seuraa mulle. On siis useampi niitä ja aina joku tykkää lähteä mun kanssa esim. lenkille, leffaan, uimaan yms. Sitten kotityöt on kiva jakaa isomman porukan kesken ;)

Porukalla on vaan minusta kivampi viettää aikaa. Oon aika sellainen "erakko" luonteeltani etten viihdy kovinkaan monien ihmisten seurassa mutta omat lapset ja mies on parasta seuraa. Yhdessä kun vaikka laitetaan teetä ja voileipiä ja puhutaan maailman menosta yms. niin oikein ylpeydestä paistattelen kuinka fiksuja ihmisiä sitä mun perheessä onkaan.

Mun on varmaan oman luonteeni vuoksi helpompi nauttia tästä. Kun en koskaan ole nuorenakaan mitään levotonta sorttia ollut. En siis kaipaa järin paljon ns. omaa aikaa. Tykkään olla kotosalla ja puuhata perheen kesken. Mulla on työn puolesta riittävästi sosiaalista elämää ja ihan muutama läheinen ystävä joiden kanssa sitten myös vietän aikaa. Ollaan miehen kanssa tässä suhteessa hyvin samanlaisia niin isoja yhteentörmäyksiä ei yleensä tule.

Minulla on vain yksi 1-vuotias. Ja yhteen jää, juuri siitä syystä että rauha vallitsisi vastedeskin ja minä aloitan nyt oman elämäni kehittämisen entistä pontevammin. Meillä on rauhallista, talomme on hiljainen. Lapsi nukkuu 15 tuntia vuorokaudessa ja syö kaikkea. Pääsee mummolaan hoitoon jos niin on tarvis, se on parin kilsan päässä. Miehen kanssa jää paljon yhteistä aikaa kahdestaan kun mukelo menee illalla ennen kahdeksaa nukkumaan. Kun lapsella on hoitaja, käymme ulkona syömässä, veneilemässä ja ajelemassa, katselemme elokuvia ja viihdymme sängyssäkin. Aamulla saan toisinaan rauhallisen kahvihetkenikin kun ei ole vielä muu perhe herännyt. En ole joutunut luopumaan oikein mistään, ei tule nyt mieleen. Pääsin tänä kesänä yliopistoon, ehdin lukea pääsykokeisiinkin. Lisäksi olen kirjoittanut kirjaa, lukenut senkin edestä, taiteillut, pitänyt taloa siistinä ja pelannut videopelejä. Useammin olen käynyt nyt ulkoilemassa kun on lapsi, vaikka koiramme kanssa kävin aikaisemminkin joka päivä.

Mies haluaisi useamman lapsen mutta toinen lapsi sekoittaisi pakan täydellisesti. Yhden lapsen perheenä saa "kaiken". Vastuun määrä ei ole henkisellä tasolla ole noussut, minulla on ollut oma rakas koira jo kauan josta on pitänyt huolehtia eikä ole voinut rellestää öitä ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin osata iloita tästä pikkulapsiajasta, mutta en taida osata. Kaaos ahdistaa.. Ja tuo metelin määrä.. Lapset on ylienergisiä eivätkä ole väsyneitä edes päiväkodin jälkeen. Ulkoillaan päivittäin.. Niillä on mieheni geenit, eli ovat puheliaita, energisiä, temperamenttisia, vähäunisia, vilkkaita ja meluisia. Keskittyvät yhteen asiaan max 15min. 

Ap

Aika kyllä auttaa kun lapset kasvavat :)

En juuri mitään, ja siksi tuntuisikin kummalliselta, että hankkisin itse lapsia.

Meillä 2v9kk ikäinen vilkas poika ja ilon hetket on välillä vähissä. Tuntuu että kaikki on nyt vaan "ei", "älä "lopeta". Poika on myös hirvittävästi minun perääni ja usein saa raivarit jos ei pääse mukaani. Itsekseen poika ei edelleenkään leiki tai viihdy juurikaan. Ryhtyy kiellettyihin jurruihin silloin kun pitäisi se hetki touhuilla itsekseen. Hermot menee monta kertaa päivässä ja se kyllä välillä valitettavasti näkyy ja kuuluu. Ollaan siis nyt paljon yhdessä, kun olemme lomilla töistä ja päiväkodista.

Mutta niitä positiivisia asioita on pakko huomata ja muistella ja ajatella, koska muuten hajoaa pää. Parasta tällä hetkellä on hauskat jutut, mitä lapsi päästää suustaan. Lapsen kehittyminen, uusien taitojen oppiminen ja kasvaminen on tietysti myös hienoa.

Meillä on neljä lasta ja olen aivan ihmeissäni joka päivä, miten olemme saaneet noin ihania lapsia. Lapset ovat tosin jo melkein kaikki täysi-ikäisiä ja pikkulapsiaika on kaukana takana. Kuitenkin silloinkin, kun lapset olivat pieniä, olin kotiäiti vuosia ja olin mielelläni lasteni kanssa kotona. Nyt, kun lapset ovat isoja, käymme yhdessä matkoilla, festareilla, shoppailemassa ja vaikka missä. He ovat myös ystäviäni. Olen heistä ylpeä ja he ovat elämäni ilo.

Kun vain katsonkin lastani, niin minun mieli täyttyy rakkaudesta. Ennen ei ollut tätä rakkautta päivät täynnä. Toki välillä väsyttää mutta se on normaalia. Enemmän on kuitenkin hyviä hetkiä.

Lapset 5 ja 7v. ihan parhaita oivalluksia, kysymyksiä, huumorintajua. Tuottaa suunnattomasti iloa.

Lapseni ovat hyviä ihmisiä, hienoja nuoria miehiä. Olen ollut onnekas, he ovat kasvaneet hienoiksi miehiksi, vaikka olen ollut vajavainen vanhempana. 

Minulla on puolivuotias ja 2-vuotias. Rankkaa on ja vastuuta liikaa, mutta toisaalta niin antoisaa. Ihaninta on jutella esikoisen kanssa ja katsoa kuinka lapset leikkii yhdessä. Ja vaikka mies olisi kuinka rasittava niin voin aina halailla pienen pientä tytärtäni ja tuntea olevani rakastettu :)

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi 1-vuotias. Ja yhteen jää, juuri siitä syystä että rauha vallitsisi vastedeskin ja minä aloitan nyt oman elämäni kehittämisen entistä pontevammin. Meillä on rauhallista, talomme on hiljainen. Lapsi nukkuu 15 tuntia vuorokaudessa ja syö kaikkea. Pääsee mummolaan hoitoon jos niin on tarvis, se on parin kilsan päässä. Miehen kanssa jää paljon yhteistä aikaa kahdestaan kun mukelo menee illalla ennen kahdeksaa nukkumaan. Kun lapsella on hoitaja, käymme ulkona syömässä, veneilemässä ja ajelemassa, katselemme elokuvia ja viihdymme sängyssäkin. Aamulla saan toisinaan rauhallisen kahvihetkenikin kun ei ole vielä muu perhe herännyt. En ole joutunut luopumaan oikein mistään, ei tule nyt mieleen. Pääsin tänä kesänä yliopistoon, ehdin lukea pääsykokeisiinkin. Lisäksi olen kirjoittanut kirjaa, lukenut senkin edestä, taiteillut, pitänyt taloa siistinä ja pelannut videopelejä. Useammin olen käynyt nyt ulkoilemassa kun on lapsi, vaikka koiramme kanssa kävin aikaisemminkin joka päivä.

Mies haluaisi useamman lapsen mutta toinen lapsi sekoittaisi pakan täydellisesti. Yhden lapsen perheenä saa "kaiken". Vastuun määrä ei ole henkisellä tasolla ole noussut, minulla on ollut oma rakas koira jo kauan josta on pitänyt huolehtia eikä ole voinut rellestää öitä ulkona.

Luettelit paljon asioita, joista saat iloa. Mitä iloa saat nimen omaan lapsestasi? Kiinnostaa vain, ja sitä aiheen aloituksessakin oikeastaan kysyttiin.

Saan lapsistani iloa ehkä enemmän kuin mistään muusta. Uudet taidot, ihanat kysymykset, hellyys, hassut jutut... On ihana vaikka istua bussissa lapsen kanssa ja rupatella niitä näitä. On mahtavaa katsoa, kuinka vahvoja ja viisaita heistä kasvaa, kuinka älykkäästi he osaavat ratkoa uusia ongelmia. Ja ihan vaan ne silmät. Maailman kauneimmat silmät kummallakin, ne hehkuvat elämäniloa ja rakkautta.

Meillä on yksi reilu 1-vuotias, ihana, suloinen pikku pelleilijä. Iloa saan ihan vain lapsen kanssa olemisesta ja puuhailujensa seuraamisesta. Naurettiin me miehen kanssa paljon ennen lastakin, mutta nyt nauretaan varmaan vielä enemmän, koska meidän pikkuinen vain on niin hauska (tosin niin varmasti kaikki muutkin samanikäiset). :)

Tietty olen joutunut sopeutumaan siihen, että kämppä ei ole tiptop, omaa aikaa ei ole mielin määrin saati aikaa parisuhteelle. Uhmaiät sun muut on vielä kokematta. Mut nyt nautitaan tästä. :)

Meillä kaksi lasta, ikäeroa alle 2 v. Joka vaiheessa olen saanut iloa heistä. Olivat hartaasti toivottuja. Olen saanut paljon iloa lasten seuraamisesta. Hyvin pienestä pystyi näkemään lasten oman persoonan, tuota oman persoonan kehittymistä oli ilo seurata. Paljon naurua, hassuttelua mutta myös niitä kiukkuja ja riitoja. Nyt molemmat ovat täysi-ikäisiä. Kummankin kanssa hyvät välit, nykyäänkin paljon iloa molemmista.

Miehesi ärsyttää sinua, silloin vika ei ole suoranaisesti lapsissasi.

Minusta on ihana seurata kun lapsi oppii uutta ja innostuu onnistumisista. Tänä kesänä esim. Nuorempi oppi ajamaan ilman auipyöriä se onnistumisen ilo tarttuu itseenkin. Ja onhan se lapsen hali ja suukko ihana asia meillä muksut kovia suukottelemaan. Toki on kaaostakin ja kiukkua mutta on niitä hyviäkin hetkiä ja niitä on paljon. Lasten ilo ja riemu tarttuu. Tänä kesänä ollaan käyty paljon uimassa. Vaikka se on hirveä ruljanssi niin se ilo tarttuu siellä vedessä ja sinne mennään aina vaan siellä nauttii koko perhe ja on hauskaa. Kun tulet illalla töistä muksut on vastassa eteisessä ja 6v. Kysyy silmät tapillaan; äiti miten työpäivä meni.mitä voi muuta kun halata lapsiaan 😊

Saan lapsiltani ehdotonta rakkautta, haleja, hymyjä, suukkoja. Heidän jutut tuottaa iloa, ovat hauskoja. Se kasvun ja kehityksen seuraaminen on niin jännää ja hienoa. He antavat (yhden hyvän) syyn nousta aamuisin sängystä ja elää sitä elämää.

Toki he meluavat ja sotkevat enemmän kuin toivoisin, mutta jos asiat laittaa vaakakuppiin, saan niin paljon enemmän.

Lapseni (3kpl; 1v, 5v ja 8v) ovat parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Eivät toki ainoa sisältö, mutta tärkein tällä hetkellä, koska olen aina unelmoinut vain siitä että saan olla äiti (eikä se helpon tien takana ollutkaan, jokaiseen väliin on mahtunut liian pitkä aika raskautta epätoivoisesti odottaminen sekä keskenmeno ja uusi pitkä odottaminen).

Toiveena on että joskus pääsisin vielä mummuksi, se olisi niin hienoa. Ehkä kolmella lapsella siihen jo kohtalainen mahdollisuus on.

Minä en oikein saa mitään. Hyvin harvoin koen mitään onnen hetkiä tai iloa, kun joku lapsista ppii jonkun uuden taidon. On niin paljon kiukuttelua, tappelua ja väsymystä, että ne hetkellisen onnen tunteet ei oikein enää ole mitään. Nytkin tässä tappelen toista tuntia nuorinta lasta nukkumaan. Tekis mieli vain heittää ulos ja laittaa ovi kiinni. Miten voi olla noin kovapäinen, sinnikäs ja vahvatahtoinen lapsi.

Ei mun lapset ylipäätään ole mitään niin erityisiä, että voisin jotenkin olla ylpeä omista kasvatustaidoista. Ehkä kyse onkin sitten vain siitä, että en osaa olla hyvä äiti. Toisaalta kaikki rutiinit ja kotona puhaillut on olleet mielestäni aina tylsiä. En oikein edes ymmärrä, miten joku saa sisältöä elämäänsä siitä, että näkee oman lapsensa oppivan tai tekevän asioita. Mikä puolestani haluan tehdä ja kokea itse, eikä mikään rannalla löhöily tai lasten kanssa leikkiminen tai keskustelu siihen oikein riitä.