Koetko että appivanhempasi arvostavat sinua? Miten tämä näkyy arjessa?

Kyllä arvostavat

Aina kun käyvät kylässä, ovat kohteliaita ja kiittävät esimerkiksi ruuasta ja esittävät kehuja. Pystymme keskustelemaan asioista kunnolla ja vaikka jostain oltaisiin eri mieltä, mun mielipide kuunnellaan kunnolla ja sanotaan ymmärtävänsä mun mielipide. Mielipiteideni ohi ei jyrätä esim. siinä kun lapset heillä hoidossa, saako nukkumaanajoista joustaa tai herkutella ihan silmittömästi. 

Koen - näkyy niin, että ei näy. Eli eivät puutu arkeemme, elämäämme, tapoihimme... Apua saa toki, jos pyytää. :)

Kyllä arvostavat. Ei olla nähty 12 vuoteen, ja luulevat että kaikki ihan hyvin. Välimatkaa 23 km. Ihan liian vähän.

Kyllä. Ei se näy arjessa mitenkään, tapaamme niin harvoin.

Anoppi ehkä arvostaa muuta appi ei. Kun olen nainen niin apen mielestä olen kakkosluokan kansalainen.

Arjessa tällä ei onneksi ole merkitystä, asumme eripuolella maailmaa.

No eipä juuri. Aikanaan luulin, että minusta pidetään ihan omana itsenäni, mutta sitten 9 vuotta sitten anoppi haukkui minut ihan antaumuksella apelle eikä tajunnut, et mä kuulin kaiken. Anteeksipyydellessään hän onnistui tölvimään vielä lisää, kun siinä kävi ilmi, ettei haukku ollut hetken hermostunut vaan pitkänaikaa olemassa ollut juttu.

Hyvää tässä on se, että nyt tiedän eikä tarvitse luulla enää mitään. En enää myöskään kanna velvollisuuksia siihen suuntaan. Nykyään asialliset välit, mutta ei sen enempää.

Eivät todellakaan arvosta minua. Näkyy juurikin heidän pienissä arkiteoissaan, puheissa ei ehkä niin usein. Tai enemmänkin ns. vahingossa tulevissa lipsahduksissa.

Olen ihmisenä luonteeltani ja arvomaailmaltani hyvin erilainen kuin mieheni perhe. Olen sosiaalinen ja yritän parhaimpana mukaan olla empaattinen, halailen, kehun ja kuuntelen. Tarjoan muille, kiitän, olen saanut sellaisen kasvatuksen, että "pitää" olla kohtelias ja puhua aina kivasti muille. Appivanhemmat, anoppi etunenässä, ovat jyrääviä, empatiakyvyttömiä töksäyttelijöitä, jotka ajavat aina ensisijassa vain omaa etuaan. Esim. kahvipöydässäkin ottavat aina ensimmäisinä tarjoamatta muille.

Esimerkkejä olisi pilvin pimein, mutta yhtenä hyvänä mun arvostamattomuudesta tämä: Olimme miehen kanssa auttamassa hellepäivänä appivanhempien muutossa isosta rintamamiestalosta pienempään rivariosakkeeseen. Kannoimme siis miehen kanssa hiki hatussa tavaroita ja huonekaluja tuntikausia. Välillä tuntui että taju lähtee, oli raskasta hommaa. Kun muutto vihdoin oli ohi, anoppi toi juoman vain pojalleen, eli miehelleni, ja sanoi tämän olevan ahkeruuspalkkaa hänen hyvästä työstään. Mulle ei tuonut mitään! Koko tuntikausien uurastukseni ja läsnäoloni oli ilmeisesti siis täysin noteeraamaton ponnistus. Ihan kuin ryhmätyö, jossa vain ryhmän toinen tekijä palkitaan. Pahinta oli, ettei edes mies sanonut, tuossakaan tilanteessa, mitään. Joi vaan tyytyväisenä juomaansa mun nieleskellessä vieressä.

Eivät arvosta. Eivät oikein hyväksy mielipide-eroja. Alistavat herkästi poikansakin oman näkemyksensä alle. Jostain syystä eivät kertakaikkiaan pysty asettumaan toisen asemaan tai ottamaan huomioon toisten näkökulmia. Heillä on todella voimakkaita stereotypioita, joista eivät luovu, vaikka kuinka perustelisi. Esimerkiksi ammattini oli appiukolle liikaa (miehinen ala), josta tämä jankkasi pitkään ettei usko minun pärjäävän alalla. Aika pian tajusin ettei appivanhempien kanssa kannata vääntää mistään, koska he eivät ymmärrä. Onneksi asuvat kaukana niin ei tarvitse sietää epämääräistä nälvimistä koko aikaa.

Kun lapseni oli vauva ja menimme anoppilaan, siellä oli valmiiksi tehty päikkärinurkkaus minulle, kun anoppi muisti "kuinka tämön suvun miehet pieninä valvottaa" (mulkaisi miestäni). Kun heräsin, vastassa oli iloinen vauva ja minulle kuoharia ja suklaata.

Eivät arvosta. Joka kerta tulee paha mieli pitkäksi aikaa kun appivanhempien seurassa joutuu oleilemaan. Tekevät aina mulle hyvin selväksi, että en ole tehnyt "oikeita valintoja" ja etten ole heidän poikansa kanssa samanarvoinen.

Siksi olenkin nyt viime vuosina tietoisesti vähentänyt heidän kanssaan viettämääni aikaa. Edellisen kerran olen nähnyt heidät tammikuun alussa, yli puoli vuotta sitten.

Toisena syynä näkemisen välttelyyn on mieheni taantuminen vanhempiensa seurassa. Miehestä tulee vanhempiensa kanssa aina tahdoton, aloitekyvytön, säälittävä ressukka, joka ei saa sanaa suustaan puuttuakseen epäkohtiin. En kestä nähdä häntä sellaisena surkimuksena.

En koe että arvostavat. Ovat kai edelleen katkeria, kun nappasin heidän aikuisen vauvansa. Ilman minua mies kai edelleen asuisi äitinsä ja isänsä apupoikana ilman omia mielipiteitä.

Eivät arvosta. Mustamaalata sivulle, juoruilevat asioitamme ja jakelevat lastemme kuvia ulkopuolisille kysymättä lupaa. Jyräävät mielipiteenne ja tapamme elää ja kasvattaa lapsiamme. Eivät kunnioita kotimme sääntöjä tai fyysisiä rajojamme. Tuppautuvat esim. makuuhuoneeseen kuvaamaan kun imetään tai saunaan kun olemme siellä miehen kanssa..yms. Ei olla tekemisissä enää juurikaan koska puhe ei auttanut, päinvastoin.

Imetään= imetän