Sukulaistarinat Karjalasta - jaa tarina
Onko sinulla isovanhempia tai muita sukulaisia, jotka ovat tulleet evakossa Karjalasta Suomeen? Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia tarinoita teillä on kerrottavana. Oma isoisäni on tullut Laatokan rannalta Suomeen muistaakseni vuonna 39 ensimmäisen kerran. Tämän jälkeen hän palasi sisarustensa ja vanhempiensa kanssa takaisin kotipaikkakunnalle, ja juuri kun saivat rakennettua talon, heidän piti taas lähteä olisiko -41 vai -42 taas Suomeen evakkoon.
Pappa on kertonut, että he asuttivat eri paikkakuntia, mutta kaikki kokemukset olivat hyviä. Tiedän, että evakoita syrjittiin ja vieroksuttiin paljon monissa paikoissa, mutta heillä riitti aina töitä ja oli hyvä olla. Asettuivat sitten Itä-Suomeen, jossa asuivat loppuun saakka. Pappa näistä kaikista on vielä elossa.
Isoisän isä on myös kirjoittanut matkakertomuksen ensimmäisestä matkasta Suomeen. Olen sen joskus lukenut, täytyy kaivaa se esiin taas ja ehkä kirjoittaa tänne joitakin pätkiä. Todella kiinnostavaa luettavaa vaiheikkaasta matkasta.
Kommentit (18)
Juu tuo on totta ja mietinkin miten muotoilisin viestin, mutta ajattelin että helpoin tällä tavoin. Pahoittelen :D
Omat sukulaiseni tulivat Karjalasta Suomeen jo ennen sotia. Eivät siis olleet evakkoja. Maat tosin jäivät sinne.
Omat sukulaiseni eivät olleet Karjalan evakkoja, mutta kaksi kertaa evakossa kuitenkin. Se kiinnostaa säilyikö ihmisillä valokuvia ja millaisessa kunnossa asumukset olivat kotiinpaluun jälkeen, jotka pääsivät palaamaan? Meillä talo oli poltettu ja valokuvat tuhoutuivat myös.
Paappa menetti sodassa kaiken paitsi henkeään. Perhe meni. Lapset ja vaimo meni jauhelihaksi venäläisten pommituksessa. Myös talo meni ja maat meni venäläisille.
Paapa kuitenkin jatkoi elämäänsä ja alkoi rakentamaan Suomea. Teki töitä ja ryyppäsi. Otti huumetta koviin kiputiloihin kun oli jalkaan tullut sirpaleita. Hän myös tapasi naisen joka oli myös menettänyt kaiken. Yhdessä ilottelivat ja ryyppäsivät ja rakensivat Suomea vaikka olivat perheensä menettäneitä.
Eivät he toisiaan rakastaneet vaan pitivät hauskaa ja naivat. Nainen sai lapsia ja meno jatkui. Lapset kasvoivat ilottelun ja kovan työnteon sivussa ikäänkuin villit rikkaruohot saunan takana ilman rakkautta ja kuria.
Sitten synnyin minä, paapasta seuraavan seuraava. Kerran kun olin viisitoista, paappa kertoi tarinan minulle ja juotti koko sopan viinan voimalla. Mummu oli jo mennyt pois eikä paappa häntä liiemmin kaivannut. Ei hän kuulemma meitä ketään rakastanut tai edes halunut tänne maailmaan joka on paska maailma. Hän rakasti vaimoa ja lapsiaan ei meitä.
Isäni lapsuuden perhe evakuoitiin viime hetkillä. He eivät ehtineet siihen evakuointijunaan, johon heidät oli määrätty. Kyseistä junaa pommitettiin pahasti ja paljon ystäviä ja naapureita kuoli.
Tuon junan jälkeen lähti vielä yksi kuljetus, johon perhekin ehti. Pappa oli rintamalla ja isäni oli vain 3 -vuotias. Isän perhe oli aluksi Hämeessä, josta siirtyi Etelä-Pohjanmaalle. Molemmissa paikoissa kohtelu oli hyvää ja perhe otettiin hyvin vastaan.
Minun ukkini kirjoitti:
Paappa menetti sodassa kaiken paitsi henkeään. Perhe meni. Lapset ja vaimo meni jauhelihaksi venäläisten pommituksessa. Myös talo meni ja maat meni venäläisille.
Paapa kuitenkin jatkoi elämäänsä ja alkoi rakentamaan Suomea. Teki töitä ja ryyppäsi. Otti huumetta koviin kiputiloihin kun oli jalkaan tullut sirpaleita. Hän myös tapasi naisen joka oli myös menettänyt kaiken. Yhdessä ilottelivat ja ryyppäsivät ja rakensivat Suomea vaikka olivat perheensä menettäneitä.
Eivät he toisiaan rakastaneet vaan pitivät hauskaa ja naivat. Nainen sai lapsia ja meno jatkui. Lapset kasvoivat ilottelun ja kovan työnteon sivussa ikäänkuin villit rikkaruohot saunan takana ilman rakkautta ja kuria.
Sitten synnyin minä, paapasta seuraavan seuraava. Kerran kun olin viisitoista, paappa kertoi tarinan minulle ja juotti koko sopan viinan voimalla. Mummu oli jo mennyt pois eikä paappa häntä liiemmin kaivannut. Ei hän kuulemma meitä ketään rakastanut tai edes halunut tänne maailmaan joka on paska maailma. Hän rakasti vaimoa ja lapsiaan ei meitä.
Ymmärrän hyvin pappaasi.
Miksi antautua enää uudelle rakkaudelle kun senkin voi menettää ja kestääkö järki sitä menetystä enää?
Rakkaus on heikkoutta ja rajanaapurin takia ei rakkautta tässä maassa koskaan enää synny.
Niin monen suku on saanut jatkonsa ei rakkaudettomasta suhteesta sotien jälkeisten huorien ja huoripukkien panojen seurauksena.
Ei meitä tässä maassa rakasta kukaan. Suomessa ei rakkaudelle ole aikaa ja paikkaa.
Mun äiti tuli ja oli myös sotalapsena Ruotsissa.
Meillä suvussa aivan sama tarina kuin Ap:lla, juuri kun saivat palattuaan rakennettua talon, menettivät kaiken uudestaan. Muuta en oikein edes tiedä / ole osannut kysyä. Ei niistä traumoista ilmeisesti paljoa lapsille puhuttu.
Ikuisesti jäi mieleeni isomummoni kertomus ystävästään. Perhe oli ollut hevosen vetämällä reellä menossa Karjalasta kohti turvallisempia maisemia. Susilauma kuitenkin lähti jahtaamaan rekeä ja he pääsivätkin karkuun susia, mutta äidin avatessa huopaa, missä vauva oli ollut, ei siellä ollut ollut enää vauvaa vaan se oli tippunut susien ruoaksi siinä hämingissä :(
Näinhän se on mennyt. Moni mies menetti lapsensa ja vaimonsa. Hankki sitten sodan jälkeen paikkapanon ja teki velvollisuudesta tämän kanssa lapsia isänmaan takia. Ei juurikaan enää rakkautta antanut tai lämpöä kenellekään.
Tässä on sulkeutuneen Suomen tarina. Suurin osa on varttunut yhteiskuntaamme ilman rakkautta.
Äitini syntyi 1934 kotona, menetetyn Karjalan alueella.
Olin mukana Karjalan reissulla joskus 2000-luvun alkupuolella, kaikki äitini sisarukset myös kotiseutumatkalla. Äidin syntymäkoti oli vieläkin pystyssä ja sitä asutti vanha venäläinen nainen alkoholisoituneen poikansa kanssa.
Oli ihan uskomatonta seisoa äitini vieressä siinä kohtaa, missä hän on syntynyt. Venäläinen nainen otti meidät erittäin ystävällisesti vastaan ja tarjosi purtavaakin.
Kiersimme kaikki vanhat koulu- ja kirkkopaikat yms. Tosi koskettava kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Meillä suvussa aivan sama tarina kuin Ap:lla, juuri kun saivat palattuaan rakennettua talon, menettivät kaiken uudestaan. Muuta en oikein edes tiedä / ole osannut kysyä. Ei niistä traumoista ilmeisesti paljoa lapsille puhuttu.
Sama tarina on myös meidän suvussa. :(
Minunkin isoisäni oli Laatokan rannoilta kotoisin, ja kaksi kertaa joutui pakenemaan ja kaksi kertaa sotimaan. 90-luvulla kävi katsomassa paikkoja, ei ollut juuri mitään jäljellä tilasta, jota suku oli asuttanut pitkiä aikoja.
Mummini syntyi Parikkalassa vuonna 1917 ja muutti Simpeleelle vuonna1938, meni samana vuonna naimisiin. Silloinen miehensä kaatui sodassa 6.7.1941. Mummini meni uudelleen naimisiin vuonna 1942 ukkini kanssa jota en koskaan tuntenut. Ukkini oli kotoisin Käkisalmelta.
Vierailija kirjoitti:
Mummini syntyi Parikkalassa vuonna 1917 ja muutti Simpeleelle vuonna1938, meni samana vuonna naimisiin. Silloinen miehensä kaatui sodassa 6.7.1941. Mummini meni uudelleen naimisiin vuonna 1942 ukkini kanssa jota en koskaan tuntenut. Ukkini oli kotoisin Käkisalmelta.
Tuskin rakasti samalla tavalla kuin ensimmäistä miestään. Ukkisi oli vain korvike ja pelkkä kuori ja samoin sinäkin vain pelkkä hukkaan heitetty unelma paremmasta maailmasta. Meiltä tuhoutui niin paljon ja nyt voimme vain kumota uuden lasin viinaa ja odottaa puukko tyynyn alla venäläisiä.
Venäläiset tulee ja me olemme vain heitä varten uutta taistelua odotellen. Me olemme kostoväline emme mitään muuta. Olemme arvottomia huoranpenikoita :/ Silti voimme kostaa kuolleiden puolesta venäläisille.
Venäjä on Suomen suurin vihollinen edelleen.
Eivät mamut tai EU vaan ihan se vanha kunnon Venäjä.
Ei mulla muuta kuin että evakkomatkalla ei tultu "Suomeen" sillä karjalaiset tulivat Suomesta. He eivät siis ylittäneet minkään maan rajaa evakkomatkalla. Rajat siirrettiin vasta myöhemmin.