En pysty poistumaan kotoani

Agorafobia. Vaihda psykologia jos se ei ymmärrä asiaa.

Tuo liittyi minulla ikävään elämän vaiheeseen. En vain pystynyt lähtemään ulos. Eikä minulla ole torikammoa eli agorafobiaa. Tuntui vaan että eräät asiat olivat henkisesti niin raskaita etten jaksanut/pystynyt kestään yhtäkään asiaa mikä ahdistaisi lisäksi eli kauppareissut tai sosiaalisuus. Ja toisen ihmisen reippautta ja aloitekykyä pystyi jotenkin 'lainaamaan' niin muiden kanssa pystyi mutta yksin ei. Kokeili käydä kauppaa itsesi kanssa niin että vaikka lupaat itsellesi jonkin kivan palkinnon jos jaksat lähteä ulos. Tsemppiä.

Mä oon kans tollane. Mut ekaks mä tosiaa aattelin et mussa on jotai vikaa, ku mäen halua nähä ketää ulkona.  Nymmä aattelen, et mä oon tällane eikä se haittaa. Jos mäen haluu mennä mihinkää, jos mä haluun olla vaan kotona, nii se on musta ihan ok.

Mikä sinulla on tuon taustalla? Se on tärkeä selvittää, jotta pystyt kuntoutumaan. Pelkäätkö? Jos pelkäät, niin mitä?

Olin itse vuosia samassa tilanteessa, nyt pikkuhiljaa päässyt peloista eroon ja kykenen nauttimaan elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä sinulla on tuon taustalla? Se on tärkeä selvittää, jotta pystyt kuntoutumaan. Pelkäätkö? Jos pelkäät, niin mitä?

Olin itse vuosia samassa tilanteessa, nyt pikkuhiljaa päässyt peloista eroon ja kykenen nauttimaan elämästä.

En oikeastaan tiedä. Minulla on ollut keskivaikea masennus pitkään, mutta tuntuu kuin olisin toipumassa siitä. Masennus on vain muuttunut ahdistukseksi. En niinkään koe pelkääväni, ahdistaa vaan ihan hirveästi ja lisäksi myös häpeän itseäni.

Voi ei 😯 Olen pahoillani puolestasi, ilmeisesti lääkityksestäkään ei ole ollut apua? Mitä lääkkeitä syöt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sinulla on tuon taustalla? Se on tärkeä selvittää, jotta pystyt kuntoutumaan. Pelkäätkö? Jos pelkäät, niin mitä?

Olin itse vuosia samassa tilanteessa, nyt pikkuhiljaa päässyt peloista eroon ja kykenen nauttimaan elämästä.

En oikeastaan tiedä. Minulla on ollut keskivaikea masennus pitkään, mutta tuntuu kuin olisin toipumassa siitä. Masennus on vain muuttunut ahdistukseksi. En niinkään koe pelkääväni, ahdistaa vaan ihan hirveästi ja lisäksi myös häpeän itseäni.

Itsensä häpeäminen on aika iso juttu tuossa tai ainakin itselläni oli. Selvisi monen vuoden terapian jälkeen, että häpeän itseäni, koska vanhempani ovat olleet todella välinpitämättömiä koko elämäni ajan ja tämän takia etsin jatkuvasti ihmisten hyväksyntää. Aloin paranemaan, kun tajusin perheeni kuviot ja annoin itselleni anteeksi. Sinulla ei välttämättä ole sama tilanne, mutta näin esimerkkinä, että tuo ahdistus voi johtua monenlaisista asioista.

Huomasin aloitusviestistäsi, että et ehkä ole aivan valmis liikkumaan ulkona. Anna se itsellesi anteeksi ja pyri korjaamaan kokonaisvaltaista hyvinvointiasi. Liikuntaa kannattaa harrastaa, koska se auttaa aivoja avautumaan ja haastamaan itseään. Voit tehdä esimerkiksi pieniä liikuntatuokioita kotonasi, ei tarvitse olla mitään isoa.

Vierailija kirjoitti:

Tuo liittyi minulla ikävään elämän vaiheeseen. En vain pystynyt lähtemään ulos. Eikä minulla ole torikammoa eli agorafobiaa. Tuntui vaan että eräät asiat olivat henkisesti niin raskaita etten jaksanut/pystynyt kestään yhtäkään asiaa mikä ahdistaisi lisäksi eli kauppareissut tai sosiaalisuus. Ja toisen ihmisen reippautta ja aloitekykyä pystyi jotenkin 'lainaamaan' niin muiden kanssa pystyi mutta yksin ei. Kokeili käydä kauppaa itsesi kanssa niin että vaikka lupaat itsellesi jonkin kivan palkinnon jos jaksat lähteä ulos. Tsemppiä.

Kiitos.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Voi ei 😯 Olen pahoillani puolestasi, ilmeisesti lääkityksestäkään ei ole ollut apua? Mitä lääkkeitä syöt?

Ei ole ollut apua (jostain syystä olen tosi herkkä sivuvaikutuksille). Tällä hetkellä en syö mitään lääkettä.

Sama täällä. Minulla on GAD. Lääkitys auttaa jonkin verran, samoin kognitiivinen psykoterapia. Viimeksi mainittuun ei juuri nyt ole rahaa, se tonnin maksu kun menee kaikki omasta pussista. Viimeksi kyseisessä terapiassa kaksi vuotta sitten.

Tsemppiä ap., tiedän mistä kerrot. Itse olen toistaiseksi eläkkeellä. Silti olisi mukava elää edes normaalia sivuavaa elämää, esim.käydä kaupassa.

Ap, miksi terapia noin harvoin?

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi terapia noin harvoin?

Käyn ihan mielenterveystoimistossa psykologilla. Siellä kuulemma ei ole aikoja antaa useammin kun on niin pitkät jonot. Yritän nyt saada aikaa psykiatrille ja kysyn mahdollisuudesta hakeutua kuntoutuspsykoterapiaan. Selkeästi tämä nykyinen apu, jota saan, ei ole riittävää.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Minulla on GAD. Lääkitys auttaa jonkin verran, samoin kognitiivinen psykoterapia. Viimeksi mainittuun ei juuri nyt ole rahaa, se tonnin maksu kun menee kaikki omasta pussista. Viimeksi kyseisessä terapiassa kaksi vuotta sitten.

Tsemppiä ap., tiedän mistä kerrot. Itse olen toistaiseksi eläkkeellä. Silti olisi mukava elää edes normaalia sivuavaa elämää, esim.käydä kaupassa.

Olen pahoillani tilanteestasi. Ei tällaista toivoisi kenellekään. Minusta tuntuu ettei monet ymmärrä tätä ongelmaa ja sitä kuinka paljon se elämää haittaa. Minusta ainakin tuntuu siltä kuin koko elämä valuisi vaan hukkaan.

Tykkäisin liikkua luonnossa ja muutenkin tehdä paljon kaikenlaista, mutta ei vain pysty...

Yritän hakeutua kuntoutuspsykoterapiaan, mutta minuakin tuo maksupuoli mietityttää. Olen työttömänä, joten ylimääräistä rahaa ei ole.

Toivottavasti sinäkin löydät avun ongelmiisi ja elämäntilanteesi helpottaa.

Mulla oli sama ongelma ennen, sain lääkityksen ja kävin n. kerran kuukaudessa psykologilla, joskus useamminkin.

Itselleni on toiminut se, että pikku hiljaa laajennan reviiriäni. Eli esimerkiksi ensin vien roskat ja sitten jään hetkeksi seisoskelemaan pihalle. Sitten seuraavalla kerralla voin mennä kauppaan ja ostaa turvallisia tuotteita ja palata sitten kotiin.

Suurena apuna on toiminut ystävät ja oma perhe. He ovat olleet älyttömän kultaisia ja lähteneet usein tekemään asioita kanssani tai puhuneet puhelimessa tukenani kun olen toimittanut jotain asiaa.

Nykyään välilläkin voi olla huonoja päiviä, mutta asiat sujuvat kuitenkin paremmin ja paremmin. Ennen en uskaltanut poistua kotoa, kaupassa käyminen ahdisti, ystäväni saivat aina maksaa ja tilata puolestani esimerkiksi ruokapaikoissa, en pystynyt käymään rakkaassa harrastuksessa, saatoin kävellä paikalle, mutta lähteä itkien ja paniikissa pois.

Tänään olen kuitenkin esimerkiksi käynyt yksin kahvilla!:) Siihen auttoi, että otin turvallisen lempikirjani mukaan, laitoin kuulokkeet korville ja istuin seinään päin niin etten nähnyt muita ihmisiä.

Kysy psykologilta apua ja pyydä lääkitys lääkäriltä. Ja pikku hiljaa kaikki paranee vielä:)

Normipäivä. Voi tilata pizzaa ja pyytää jättämään oven taakse.

Mulla on vähän samaa vikaa. Mistäpäin AP oot?

Ihan oma vika. Olet opettanut itsesi tuollaiseksi.

kirjoitti:

Mulla oli sama ongelma ennen, sain lääkityksen ja kävin n. kerran kuukaudessa psykologilla, joskus useamminkin.

Itselleni on toiminut se, että pikku hiljaa laajennan reviiriäni. Eli esimerkiksi ensin vien roskat ja sitten jään hetkeksi seisoskelemaan pihalle. Sitten seuraavalla kerralla voin mennä kauppaan ja ostaa turvallisia tuotteita ja palata sitten kotiin.

Suurena apuna on toiminut ystävät ja oma perhe. He ovat olleet älyttömän kultaisia ja lähteneet usein tekemään asioita kanssani tai puhuneet puhelimessa tukenani kun olen toimittanut jotain asiaa.

Nykyään välilläkin voi olla huonoja päiviä, mutta asiat sujuvat kuitenkin paremmin ja paremmin. Ennen en uskaltanut poistua kotoa, kaupassa käyminen ahdisti, ystäväni saivat aina maksaa ja tilata puolestani esimerkiksi ruokapaikoissa, en pystynyt käymään rakkaassa harrastuksessa, saatoin kävellä paikalle, mutta lähteä itkien ja paniikissa pois.

Tänään olen kuitenkin esimerkiksi käynyt yksin kahvilla!:) Siihen auttoi, että otin turvallisen lempikirjani mukaan, laitoin kuulokkeet korville ja istuin seinään päin niin etten nähnyt muita ihmisiä.

Kysy psykologilta apua ja pyydä lääkitys lääkäriltä. Ja pikku hiljaa kaikki paranee vielä:)

Sä toimit just fiksusti. Tuo reviirin laajentaminen..

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän samaa vikaa. Mistäpäin AP oot?

No Ap?

Vierailija kirjoitti:

Tuo liittyi minulla ikävään elämän vaiheeseen. En vain pystynyt lähtemään ulos. Eikä minulla ole torikammoa eli agorafobiaa. Tuntui vaan että eräät asiat olivat henkisesti niin raskaita etten jaksanut/pystynyt kestään yhtäkään asiaa mikä ahdistaisi lisäksi eli kauppareissut tai sosiaalisuus. Ja toisen ihmisen reippautta ja aloitekykyä pystyi jotenkin 'lainaamaan' niin muiden kanssa pystyi mutta yksin ei. Kokeili käydä kauppaa itsesi kanssa niin että vaikka lupaat itsellesi jonkin kivan palkinnon jos jaksat lähteä ulos. Tsemppiä.

Sama. En kärsi torikammosta, eikä esimerkiksi ihmismassan läsnäolo sinänsä ahdista. Silti edelleen, monta vuotta terapiassa käyneenä, tulee päiviä jolloin ulos lähteminen on vain kerta kaikkiaan mahdotonta. Minullakin on GAD, OCD ja ollut keskivaikea masennus. 

Minulla näitä kotoalähtemisen hankaluuksia esiintyy eritoten silloin, kun olen jostain syystä jäänyt kotiin moneksi päiväksi, jolloin kynnys lähteä nousee aina vaan. Välillä minun pitää siis aina vain pakottaa itseni lähtemään, vaikka tuntuisi kuinka pahalta.

Sinun tapauksessasi en kuitenkaan suosittelisi samaa menetelmää, vaan tilanteeseen tarvitaan selkeästi ainakin keskustelu-, ellei sitten jopa lääkkeellistäkin apua, jotta pääsisit nyt aluksi pahimman ylitse ja saisit toimintakykyäsi vähän takaisin. Mullakin meni todella pitkään, että uskalsin ottaa oman elämäni haltuuni sairaudelta takaisin ja alkaa pikku hiljaa tehdä niitä asioita, jotka aikaisemmin olivat pelottaneet. 

Neuvoisin siis aluksi, että hakeutuisit uuteen hoidontarpeen arviointiin ja sitä kautta uuteen hoitosuhteeseen. Nykyisestä et näytä saavan mitään irti. 

Kovasti tsemppiä!