Miksi ihmeessä lapsettomuudesta ei kerrota???

...jos lapsettomuutta voidaan hoitaa niin että lapsi saadaan aikaseks omilla soluilla. Entäs sitten kun pitää käyttää luovutettuja sukusoluja? Minua ainakin mietityttää se, että milloin, miten ja ennenkaikkea KUKA kertoo sille lapselle?? Eikö se ole parempi että vanhemmat kertoo ensin lapselle ' sitten joskus' hänen alkuperästään, kuin että vaiks sukujuhlilla joku möläyttää lapsen alkuperästä liian aikaisin tai loukkaavasti jotakin.

Ei kai kukaan oikeasti noin tarkasti kerro, miksi kertoisi? Tai siis toki ihan läheisille voi kertoa, mutta tuskinpa koko suvulle/tuttavapiirille!!!

Eniten olis ärsyttänyt se, että ihmiset olis kyselleet että joko, joko tärppää? Vertaan tätä tilanteeseen, jossa ihmiset on ylipäänsä yrittämässä lasta - aika harva kertoo, että ollaan yrittämässä, kun kukaan ei halua riesakseen kyselijöitä, että joko tärppäs. Kun se nyt tuntuu ihmisiä hirveesti kiinnostavan.



Meilläkin sitten joku näistä asiasta tietävistä yritti udella tarkemmin ja seurasi, että tärppääkö, ja se oli aika ärsyttävää.



Mun mies taisi myös pelätä leimautuvansa, eli hänen kaverinsa ja sukulaiset ei juurikaan asiasta tienneet, joskin anoppi aina uteli.

- teillä on vielä aikaa, olette niin nuoria. (joo on aikaa, mutta se aika on ihan yhdentekevää, kun ei lasta kerran tule)



- ainahan voitte adoptoida. (tottakai voimme adoptoida, mutta ulkomaan adoptioon ei ole rahaa ja kotimaan adoptio kestää kaikkinensa n 5 vuotta ennen kuin lapsen itsellemme saamme ja koska haluamme biologista lasta, niin ei se adoptio ole ihan ensimmäisenä mielessä)



Keskenmenosta:

- ainahan voi yrittää uudelleen. (mutta kun tämä lapsi oli meille ainutlaatuinen, uusi lapsi ei korvaa vanhaa)

- ei ollut vielä sen aika (niinpä, lohduttaa kovasti kun lasta yritetty monta vuotta, eikä vielä ollutkaan sen aika)

- onneksi se oli vasta niin pieni, ajattele kuinka kamalaa olisi ollut menettää lapsi kun se olisi jo syntynyt (edelleen tämä lapsi oli jo meille erityinen, olkoonkin sitten syntymätön pieni herneen kokoinen alkio tai isompi sikiö)

Vai ei kerrota siksi että saatais säälipisteitä.. hmm. Eiköhän niitä kerätä enemmänkin kertomalla?



Minä en kertonut koska alussa en halunnut puhua asiasta, sehän on hitto vieköön henkilökohtaista!!! Sitten aikaa kului ja aina taustalla oli toive, että jos kohta onnistuukin niin emme kerro vieläkään. Kuulin lapsettomilta tutuilta, miten törkeästi ihmiset olivat saattaneet sanoa kun he olivat asiasta kertoneet. On kuulkaa hyvin tavallista että ongelmaa vähätellään vaikka se on aivan mieletön suru ja tuska. Paras tuki on toinen lapseton.



Meillä meni muutama vuosi kunnes onnistuttiin. Enkä kadu ettemme kertoneet. Se oli elämämme kipein ja tuskallisin ja ehdottoman henkilökohtainen asia. Sellaista ei voi tuoda julki ajattelemattomien ihmisten eteen.



Tiedän kyllä ihmistyypin, joka kertoo kaikki asiansa ja myös ne henkilökohtaiset mielellään kaikille. Sellainen ihmistyyppi saattaa olla jonkun mielestä jopa melko rasittava. Oikeus on toki kertoa kaikki itsestään, mutta on oikeus olla kertomattakin.

koska en halunnut esim. jossain palaverissa vieraiden tai puoli tuttujen läsnäollessa vastailla tunkeileviin kysymyksiin lapsettomuuden syistä, hoidoista tms. Ne kysymykset kun yleensä olivat seurausta jos " tunnusti" lapsettomuuden.



t. nyt kahden lapsen äiti.

sillä meidän kaveripiiri on nyt sellaisen lapsentekobuumin kourissa, että se on usein puheenaiheena. Arvuutellaan, että kukahan lisääntyy seuraavaksi, tekö vai te? Se on sellaista läpänheittoa, mutta usein olen miettinyt, että miltä se saattaisi kuulostaa, jos jollain porukasta olisi vaikeuksia saada lasta. En mä usko, että meidän kaveriporukasta kukaan olisi niin törppö, että alkaisi hiillostamaan aiheesta. Kiinnostuneita tietysti oltaisiin, mutta jos kaveri vaikuttaisi siltä, että aihe on arka, niin se jätettäis siihen.



Mä luulen, että lapsettomat pelkää hieman suhteettomasti sitä säälittelyä. Onhan se kuitenkin niin, että vaikka lapsettomuus on parille itselleen maailman isoin suru, tuttaville ja kylänmiehille se on lähinnä sellainen voi harmi -reaktion arvoinen. Lähipiiri tietysti suree mukana, mutta eikö se pitäisi ottaa vaan voimavarana?

ja tekotavan tietää muutama kaveri. Valituille ystäville oli tosi luonteva kertoa, siis jo yritysvaiheessa. Nyt oon kyllä tosi, tosi tyytyväinen, etten kertonut kaikille. Onhan muillakin omat salaisuutensa: uskottomuudet sun muut, joista minä en tiedä. Lapsenkaan takia en halua kaikkien tietävän. Emme me hänellekään kerro kuin vasta isompana, kun ymmärätää asioista.



Ja perheelle en tosiaan halunnut kertoa. Kamala hyysäys olis ollut päällä koko ajan.



Töissä: en tod. Kaikki olis vahdanneet poissaoloja: ai, nyt se oli selvästi jossain hoidossa, tärppääköhän...



Juu en tosiaan halunnut niitä " joko? joko?" -kysymyksiä riesakseni kenenkään taholta.



Lähipiirissäni on suht tuoreet kaksoset. Niistä kun puhumme ystäväpiirissä, niin moni on selän takaa udellut, että onkohan hoitojen ansiota? Mun mielestä tosi tökeröä. Emme me kukaan tiedä, mutta onko väliäkään?