Vuosi sitten

Oli kipakka pakkanen. Lykin ison mahani kanssa tytärtäni rattaissa. Kävimme ystävälläni kyläilemässä ja voivottelemassa tuskaista oloani. Olin iso, todella iso ja joka paikkaa kolotti ja jomotti. Vatsalaukku tuntui olevan melkein suussa, ruoka ei maistunut ja ahdisti. Eikö tämä raskaus koskaan lopu??? Vaikka raskausviikkoja olikin vasta tasan 38, tuntui että minua oli huijattu kun olin joutunut " kärsimään" sitä raskautta niinkin pitkälle. Sen raskaudenhan ei koskaan pitänyt kestää pitkään vaan minun piti lääkärin ennusteiden mukaan ensin saada myöhäinen keskenmeno ja kun keskenmenon raja oli ylitetty minun piti synnyttää pienen pieni keskonen. Ja paskat. Siinä minä ystävälleni taisin kiukutella oloani ja sitä että minua oli huijattu

Ystävältäni kotia käveleminen kesti yli ½ tuntia ja matkaa on muutama sata metriä. Supisti ja ahdisti melkein joka askeleella, niinkuin jo kokonaiset 18 viikkoa aiemminkin, eli se siitä ajattelin, tämä lapsi on päättänyt pysyä sisällä kiusaksenikin varmaan viikoille 42.



Vuosi sitten illalla käytin kotona olevan lapseni (isot 3 olivat hiihtoloman vietossa mökillä) saunassa ja saunoin kun heikkopäinen itsekkin, teki hyvää maata kuumassa saunassa kaikkine liitoskipuineen, saunassa supistuksetkin aina heltisi kiusaamasta.

Saimme tytön nukkumaan ja mieheni kanssa katseltiin telkkaria, supisti ja ahdisti niinkuin jo ne kuuluisat 18 viikkoa aiemminkin.

Vuosi sitten olin suoraan sanottuna vittuuntunut raskaana olemiseen, siis todella raskaana olemiseen.



Vuosi sitten illalla 22 aikaan alkoi tuntua, niinkuin jo 18 viikkoa, että jokohan tänään, ihan kuin minua supistaisi enemmänkin...



Vuosi sitten menin nukkumaan noin 22.30, taisin siinä muutaman itkunkin tirauttaa, että en jaksa enään yhtään yötä laukata vessassa ja kääntää kylkeä vartin välein.



Vuosi sitten vähän ennen klo 23 mahasta kuului kova naksahdus. Sanoin miehellenikin, että kuulitko? Ja kyllähän tuo kuuli, olin ihan varma, että nyt meni vedet, koska olin jostain todella luotettavasta lähteestä kuten internetin vauva lehden palstalta lukenut, että sellainen naksahdus voisi enteillä vedenmenoa. Ei kuulunut lapsivesiä, ei supistuksia, mieli oli levoton, jälleen kerran " meneeköhän kaikki hyvin, onko vauva terve, miten jaksan ja " osaan" synnyttää yksin.

Edelleenkään ei kuulunut lapsivesiä, eikä mitään merkkejä synnytyksestä. Vierestä alkoi kuulua Janin tasaisaista unituhinaa. Vitutti! Se oli siis melko tarkkaan vuosi sitten!

Ja sitten SUPISTUS...



Vuosi sitten toivo heräsi, jokohan huomenna saan pojan kainaloon, joko. Toinen supistus... hei, tässähän on jo potkua... niinkuin niinä kuluneena 18 viikkoinakin, huokasin.

Nousin ylös, tulin sohvalle ja yritin nukkua. Ei tule uni tulee supistus, tulee toinen. Ei näissä ole potkua eikä kestoa tuskailen. Yritän lukea kirjaa, en kyllä enään muista mikä oli kirjan nimi.



Vuosi sitten 23.30 tunnen painetta alapäässä ja ajattelen, että ei hemmetti sentään, ei viitsisi turhaankaan sairaalaan lähteä ja päätän pestä kädet hyvin ja kokeilla itse miltä se alavärkki tuntuu. Eikun tuumasta toimeen ja hui sentään. Sehän on ihan siinä, kovana ja liukkaana ja selkeästi tunnen missä menee kohdunsuun reunat, arvelen maallikkona, että sellaiset 4cm auki ja kauhia paine alapäässä.



Vuosi sitten 23.30 jälkeen kävin herättämässä mieheni ja sanoin, että aletaan valmistautua, ettei tarvitse omaa saunaa liata. Isommat 3 oli mökillä hiihtoloman vietossa. Tytölle meillä ei ole lapsenvahtia joten lähden synnyttämään yksin. Mieheni haluaa kuitenkin viedä minut sairaalaan joten supistusten välissä puen umpiunessa olevalle tytölle vaatteet päälle ja pakkailen viimeisiä tavaroita.



Vuosi sitten kirjaudun sairaalaan 00.21, ilmoitan, että tartteis varmaan synnyttää. Supistukset vaan on vieläkin kovin lyhyitä ja kivuttomia.

Kätilö tutkii ja toteaa, että juu, eiköhän se sieltä kohta, 4-5cm kohdunsuu auki ja paikat kypsät, juu niinhän ne oli ne viimeiset 18 viikkoa...



Vuosi sitten olen salissa hieman ennen yhtä, edelleenkään ei tunnu siltä että synnytän. Supistusten väliin tulee 20 minuutin tauko ja melkein soitan jo kätilölle, että lähden kotia, ei tämä vieläkään tule. Kerkiän varmaan ajatella tuon loppuun kun KIPU iskee ja se todellakin Sattuu, järki on lähteä taas kerran.



Vuosi sitten yhden jälkeen yöllä ajattelin, että tästä kun selviän niin ei enään koskaan, siis ei koskaan. Eihän tässä itsensä kiduttamisessa ole mitään järkeä.



Vuosi sitten tunnen olevani yksin, todella yksin. Kello tuntuu seisovan paikoillaan. Eikö tämä homma yhtään etene, miksei kukaan tule, miksei kukaan tajua, että minuun SATTUU! OLen yksin, todella yksin. Ilokaasu vie järjen mennessään. Muistan kuinka puhelen itselleni supistusten välissä ja tsemppasin, että hyvin menee.



Tahdoin huulirasvaa. Huulirasva oli repussa, toisella puolella huonetta. Ajattelin, että en ikinä selviä sinne saakka supistusten lomassa, en koskaan, kuolen kipuun ennenkun sain huulirasvani, en voi jättää ilokaasua. Huulet tuntuu korpulta ja supistus on yhtä mittaista. Perkele ajattelen, sen takia ei kätilöä paikalle soiteta, että saan huulirasvan. Joten viimeiset imut maskista silmät kierossa ja hoiperrellen repulle. Samassa ovi aukeaa ja kätilö tulee. MInusta tuntuu, että ihan kun hän yllättäisi minut pahanteosta. Itkettää ja selittelen, että minä vaan täältä repusta tuota huulirasvaa, juu nou? Kätilö taitaa katsoa minua vähän kummissaan ja samassa se iskee, SUPISTUS. HYökkään sängynreunalle ja imen, imen ja imen ja imen ilokaasua. Ulisen kätilölle, että voisin ottaa kopautuksen vaikka halosta päähän tai ihan mitä vaan. Kätilö lupaa hälyyttää lääkärin laittamaan kohdunkaulan puudutuksen ja läps, ovi on jo kiinni.



Vuosi sitten kun kätilö sulki oven hakiessaan lääkäriä menin paniikkiin, tunsin kuinka vauva tulee, se tulee juuri nyt. Soitan hädissäni kelloa monta kertaa. Kätilö juoksee paikalle ja sanon, että nyt se tulee, oikeesti tulee. Noh, tutkitaan sanoi kätilö. 7cm auki, ei se vielä synny, minä haen nyt sen lääkärin sanoo kätilö tympeä ja läps ovi taas kiinni. En tiedä enkä oikeastaan enään välitä, päätän, että otan perkele sitten vaikka kopin itse jos et tänne jää, mutta nyt se syntyy. Vedän ilokasua silmät kierossa.



Vuosi sitten huudan, huudan tosi lujaa, että tulkaa nyt kun se vauva tulee NYT JUST. Olen sängyllä kyljelläni kun tunnen, että pää on jo siinä painamassa. Huudan lisää, kolme kätilöä tulee paikalle. Kätilö tympeä saa toisen hanskan käteen ja käskee minua selälleen, kieltäydyn. Taidan hampaiden välistä sihistä, että se on sun hommaas kontata vaikka mun jalkojen välissä jos niin haluan. Juu, tiedän, olen itse myös tympeä, mutta MINÄ synnytän! Kätilö kieltää ponnistamasta, sanon, että ei voi mitään nyt se tulee ja plumps niinhän se teki.



Vuosi sitten 1.58 minusta tuli viiden lapsen äiti, kahden pojan ja kolmen tytön. Salissa on äksöniä, lapsivedet tuli samalla kun poika ja kastelin kaikki 3 kätilöä märiksi ja puoli salia suunnilleen lainehtii. Siistijä huudellaan paikalla kuivaamaan lattiaa ettei kukaan liukastu.



Vuosi sitten tunne oli ihan uskomaton, jälleen kerran. Vauva oli täydellinen ja niin terve ja pieni kun kukaan vaan toivoa saattaa. Vauva punnitaan ja mitataan, minä seison vieressä vahtimassa (juu seison) ettei kukaan tee pahaa minun pienelleni.



Vuosi sitten yöllä puoli kolmen aikaan sali hiljenee ja minä jään tutustumaan vauvaani, täydelliseen vauvaan. Otan vauvan kainaloon ja käymme nukkumaan, tai siis vauva nukkuu, minä vain tuijotan.



En jaksa uskoa, että siitä oikeasti on jo vuosi!



Vuosi on ollut ihana, meillä on ihana pieni Hemmo. Vuosi on myös ollut rankka, liikaa kärsimystä pikkuiselleni ja valvottuja öitä itselleni.



Päässä kilkattaa ajatus, että jos vielä joskus saisin kaiken sen kokea. Lasteni vauvavuodet on ehdottomasti olleet elämäni antoisinta aikaa.



Näihin tunnelmiin...