Lue keskustelun säännöt.
Mitä teit kun ymmärsit ettei miehesi olekaan se oikea?
07.07.2016 |
Jätitkö hänet vai sopeuduitko tilanteeseen jos on lapsiakin?
Kommentit (26)
Sama kuin 11. Seksi loppunut, mutta lapset ja asuntolaina hitsaa kummasti yhteen. Mies ei osaa puhua vaikeista asioista, mieluummin lähtee ulos, jos aloitan jostain vaikeasta asiasta puhumisen. Joten tuloksen voikin sitten arvata, minäkin olen lopettanut sen puhumisen yrittämisen. Arki rullaa, joka toinen päivä olen lähtemässä, joka toinen päivä olen jäämässä. Seksi loppunut muutama vuosi sitten, kun oli lapsella vakava sairaus ja heti perään äidilläni. Ei vaan ollut paukkuja enää. Ehdotin pariterapiaa, mies olisi suostunut, mutta minun olisi pitänyt hakea joku terapeutti. Ei jaksanut ja se jäi. Tavallaan on oikea, tavallaan ei. Vaikeata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, ei olisi pitänyt avata tätä ketjua. Olen suhteessani vielä alkutaipaleella (3v yhdessäoloa) ja yhä niin rakastunut poikaystävääni etten osaa kuvitellakaan rinnalleni ketään toista. Tosin tämän ketjun avattuani näen nyt itseni parkumassa kurjaa kohtaloani vuonna 2026 kuinka tuli valittua aivan väärä mies. No nautin nyt niin kauan kuin vielä voin.
Sinun kohtalo taitaa olla se että poikaystäväsi huomaa että sinä et olekaan se oikea. Aina se toinen ei rakastakaan niin paljon kuin toinen...
Sori katkerasta viestistä. Itsellä vain juuri näin. Vaikka kuinka rakastat ja ajattelet että tää on se oikea niin se toinen voi ajatella että plääh kun tuo ei oo mun sielunkumppani. Ja silti pysyy yhdessä mutta kaikesta huomaa ettei panosta täysillä.
En pahoittanut mieltäni, onhan se totta etten voi varmasti tietää miten tässä käy, mut kuten sanoin niin keskityn nyt nauttimaan hetkestä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa.
Miehen valitsin, niin se on lopullinen päätös se. Aina ei ole kivaa, mutta hittoako tässä enää voi asialle.
No mä voin asialle jotain, vaikka myöskin ajattelin naimisiin mennessä, että on loppuelämän sitoumus. Todella ajattelin.
Tavattiin teini-iässä, ekat seurustelukumppanit molemmille. Ekat seksikumppanit. Ihastuin ulkonäköön, niin kuin 15v voi. Oltiin yhdessä, ihan onnellisesti. Mulla oli ajatus perheestä, sitoutumisesta. Omien trauomojen hoitamista. Tiesin kyllä jo naimisiin mennessä parikymppisenä, että ei mies ole sitä mitä kumppanilta haluan. Mutta en kehdannut lopettaa leikkiä kesken. En uskaltanut. Ajattelin, että kyllä mulle riittää se hyvä mies, vaikka ei ollakaan sielunkumppaneita, vaikka huumori ei yhdistä meitä, vaikka kommunikastio tökkii.
No ei se riittänyt. 12 vuotta ja 3 lasta myöhemmin, parisuhdeterapian jälkeen, erosimme. Nyt mulla on kumppanina se oikea... todella on. Myös 34v kolmen lapsen äiti voi löytää elämänsä miehen. Ex on löytänyt myös uuden. Lapset tasapainoisia ja onnellisia, molemmat vanhemmat täysillä mukana elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sopeuduin. Alettiin teininä seurustella, parikymppisenä naimisiin ja lapset. En niin nuorena tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin osataakseni tehdä oikean ratkaisun miesasiassa. Ollaan molemmat niistä ajoista muututtukin. Mieheni on useimmiten ihan ok ja meillä on aika kiva perhe, mutta ei mieheni todellakaan mikään sielunkumppanini ole. Myöhemmin olen tutustunut miehiin joiden kanssa mulla synkkaa paremmin kuin omani kanssa, mutta tää meni nyt näin. Ihan hyvä meillä on...
Mulla juuri näin, vaikka olin kyllä jo 24-vuotias kun tutustuttiin. Mieheni on pysynyt ennallaan, mutta minä olen muuttunut. Vuorovaikutus ei ole oikeastaan toiminut koskaan. Oltiin kuitenkin kauhean rakastuneita aikanaan ja intohimoa piisaa yhä. Meillä ei ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita nykyään enää lainkaan. Lapset, itse rakennettu talo ja puutarha yhdistävät. Arki toimii, mutta mies ei ole koskaan ollut oikeastaan ystäväni, saati sielunkumppani. Kun lapset lähtee maailmalle, vietän kaikki lomani varmaan ystävieni seurassa, koska mies ei suostu mihink''n mik' minua kiinnostaa enkä minä suostu metsään kalastamaan ja metsästämään.
En haikaile enää sielunkumppanista, koska olen tajunnut, että olisi mahdoton löytää tässä iässä (47v.) vapaa mies, joka viehättäisi fyysisesti, jonka kanssa synkkaisi, jonka tapoja kestäisi ja jolla olisi samat mielenkiinnonkohteet. Olen tavannut vain pari tämmöistä ja molemmat ovat olleet vankasti naimisissa ja mistä heidänkään ällöttäviä tapoja tietäisi ennenkuin asuu heidän kanssaan (tai sietäisivätkö he minun heikkouksiani pitemmän päälle)
Minusta suhteenne kuulostaa hyvältä: intohimoa piisaa, koti ja lapset yhdistävät, arki toimii. Kummallakin on omat harrastuksensa ja elämänsä, eli toiselle annetaan tilaa. Ellei tuo ole rakkautta, niin mikä on? Ihastuksen huuma menee aina ohi. Hyvässä tapauksessa se muuttuu arjen rakkaudeksi, elämänkumppanuudeksi (tykkään kovasti sanasta elämänkumppani).
Rakastan miestäni. Hän on minulle aivan yhtä oikea kuin olivat ne miehet, joita rakastin ennen häntä. Se, että hän on aika erilainen kuin he, kertoo minussa tapahtuneesta muutoksesta. Toivon, että hän on viimeiseni, että elän hänen kanssaan kuolemaan asti. Varma en tietenkään voi olla.
Olemme nyt olleet yhdessä parikymmentä vuotta, meillä on kolme lasta. Ennen rakastumista olimme hyvät kaverit vuosia yhteisten työkuvioiden kautta.
En allekirjoita "ainoa oikea"- tai sielunkumppani-ajattelua. On todella köyhää elämää, jos oikeita ja sielunkumppaneita olisi vain yksi.
Kannattaisi ehkä joskus miettiä mikä tekee itsestä "sen oikean" tai sielunkumppanin puolisolle, eikä aina vain toisinpäin. Monesti siksi "oikeaksi" mielletään mies, joka palvoo, nöyrtyy, tottelee. Se, mitä itsellä on annettavaa miehelle, on muka jotenkin sivuseikka. Ei se ole.
Harvoin se kait tasan meneekään, aina jompikumpi rakastaa enemmän. En kuitenkaan ota stressiä siitä. Juuri nyt elämä on ihanaa!!