Mitä teit kun ymmärsit ettei miehesi olekaan se oikea?

On lapsia. Olen sopeutunut. Suurin syy sopeutumiselle on se, että todennäköisyys, että löydän elämäni rakkauden, joka on a) hyvä minulle ja b) haluaa olla kanssani ja siis tietenkin se c) eli on elämäni rakkaus on tosi pieni. Ja mun mies on kyllä hyvä, en vain rakasta häntä enkä tunne saavani rakkautta. Oivalsin, etten rakasta miestäni kun rakastuin toiseen.

N43

Jaa että sitä ei huomaa ennen kuin on tehty lapsia? Se oikea käsitteenä muuttuu ainaa vaan typerämmäksi.

Sopeuduin. Alettiin teininä seurustella, parikymppisenä naimisiin ja lapset. En niin nuorena tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin osataakseni tehdä oikean ratkaisun miesasiassa. Ollaan molemmat niistä ajoista muututtukin. Mieheni on useimmiten ihan ok ja meillä on aika kiva perhe, mutta ei mieheni todellakaan mikään sielunkumppanini ole. Myöhemmin olen tutustunut miehiin joiden kanssa mulla synkkaa paremmin kuin omani kanssa, mutta tää meni nyt näin. Ihan hyvä meillä on...

Tää elämäsi rakkaus teema on aika kulunut. Jos pitkä liitto, lapsia siunaantunut ja siedät kumppaniasi (oletus kun pitkä liitto?).

Joku ihastus, lääpällään olo jne. ei ole elämäsi rakkaus vaan hetken huumaa. Eli ehkäpä nykyinen on se oikea, elämä ei vaan ole elokuvaa....

Itkin, stressasin. Sitten hän kuoli. Itkin ja stressasin enempi

Jätin, rakastuin toiseen. Vaikka yhteisiä lapsia. Tosi nuorena alettiin oleen, nopsaan naimisiin. Kyllästyin elättään työtöntä, pelihimoista juoppoa joka ei viittiny edes peruspesuja tehdä itselleen. Loppuvaiheessa jo väkivaltainenkin. 15 vuotta oltiin yhdessä, kymmenen paskaa.

Aloin tapailla toista, jätin eropaperit ja se oli siinä.

Vierailija kirjoitti:

Sopeuduin. Alettiin teininä seurustella, parikymppisenä naimisiin ja lapset. En niin nuorena tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin osataakseni tehdä oikean ratkaisun miesasiassa. Ollaan molemmat niistä ajoista muututtukin. Mieheni on useimmiten ihan ok ja meillä on aika kiva perhe, mutta ei mieheni todellakaan mikään sielunkumppanini ole. Myöhemmin olen tutustunut miehiin joiden kanssa mulla synkkaa paremmin kuin omani kanssa, mutta tää meni nyt näin. Ihan hyvä meillä on...

Nämä on juuri näitä, todennäköisesti se sun sielunkumppani ei olisikaan parin mukulan pyöräytyksen ja usean arkisen perhe-elämä vuoden jälkeen enää sen sielunkumppanimpi kuin nykyinen?

Monesti tämä oikea sielunkumppani on juurikin se uskollisesti teitä vuosia sietänyt tyyppi siellä kotona. Sitä vaan hukkaa ne toisen hyvät puolet ja huonot korostuu kun sen tuntee niin hyvin. Toisen itsestäänselvyytenä pitäminen on se alku sille että alkaa haikailemaan jotain "oikeaa" muualta.

Jos se puoliso pysyy rinnalla niin tehkää töitä että kipinä säilyy. Itsestä kiinni useasti nämä kyllästymiset ja haikailut muusta.

Vierailija kirjoitti:

Sopeuduin. Alettiin teininä seurustella, parikymppisenä naimisiin ja lapset. En niin nuorena tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin osataakseni tehdä oikean ratkaisun miesasiassa. Ollaan molemmat niistä ajoista muututtukin. Mieheni on useimmiten ihan ok ja meillä on aika kiva perhe, mutta ei mieheni todellakaan mikään sielunkumppanini ole. Myöhemmin olen tutustunut miehiin joiden kanssa mulla synkkaa paremmin kuin omani kanssa, mutta tää meni nyt näin. Ihan hyvä meillä on...

Mulla juuri näin, vaikka olin kyllä jo 24-vuotias kun tutustuttiin. Mieheni on pysynyt ennallaan, mutta minä olen muuttunut. Vuorovaikutus ei ole oikeastaan toiminut koskaan. Oltiin kuitenkin kauhean rakastuneita aikanaan ja intohimoa piisaa yhä. Meillä ei ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita nykyään enää lainkaan. Lapset, itse rakennettu talo ja puutarha  yhdistävät. Arki toimii, mutta mies ei ole koskaan ollut oikeastaan ystäväni, saati sielunkumppani. Kun lapset lähtee maailmalle, vietän kaikki lomani varmaan ystävieni seurassa, koska mies ei suostu mihink''n mik' minua kiinnostaa enkä minä suostu metsään kalastamaan ja metsästämään.

En haikaile enää sielunkumppanista, koska olen tajunnut, että olisi mahdoton löytää tässä iässä (47v.) vapaa mies, joka viehättäisi fyysisesti, jonka kanssa synkkaisi,  jonka tapoja kestäisi ja jolla olisi samat mielenkiinnonkohteet. Olen tavannut vain pari tämmöistä ja molemmat ovat olleet vankasti naimisissa ja mistä heidänkään ällöttäviä tapoja tietäisi ennenkuin asuu heidän kanssaan (tai sietäisivätkö he minun heikkouksiani pitemmän päälle) 

Meillä kaikki hyvin, mutta seksiä ei ole. Kärsitään molemmat, mutta edelleen rakastamme toisismme. Yhdessä yli 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Monesti tämä oikea sielunkumppani on juurikin se uskollisesti teitä vuosia sietänyt tyyppi siellä kotona. Sitä vaan hukkaa ne toisen hyvät puolet ja huonot korostuu kun sen tuntee niin hyvin. Toisen itsestäänselvyytenä pitäminen on se alku sille että alkaa haikailemaan jotain "oikeaa" muualta.

Jos se puoliso pysyy rinnalla niin tehkää töitä että kipinä säilyy. Itsestä kiinni useasti nämä kyllästymiset ja haikailut muusta.

Ei se aina kyllä noin ole. Meillä alkoi suhteessa mennä huonosti kun saatiin lapset ja osoittautui, että mies haluaa elää yhä vaan vapaata elämää ja tehdä vapaa-aikanaan mitä itse haluaa. Ei vieläkään suunnittele ikinä koko perheelle tai edes hänelle ja minulle mitään yhteistä, vaan aina vaan suunnittelee omia kalastus- ja metsästysreissuja ja niihin liittyviä ostoksia (asuntovaunu, vene, traileri...) Lasten lomien aikaiset hoitojärjestelyt ja ylipäätään lomien vietto on aina ollut yksin minun vastuulla. Mies on niin itsekäs!

Kärsin kauan (vuosia), yritin puhua, tuloksetta, mikään ei muuttunut, lopulta rakastuin toiseen. Erosin, vaikka minusta ja tästä uudesta miehestä ei mitään tullutkaan. Kuin ihmeen kaupalla löysin uuden miehen, joka sopii minulle aivan täydellisesti. Meidän väliltämme rakkaus ei tule koskaan kuolemaan, mutta eka mies ja lasteni isä oli minulle aivan väärä.

Aina ei ole kyse siitä, että vain elvytetään suhde ja siinä se. Haluaisin nykyään oikeasti ihan erilaisen miehen kumppanin ja suhteen, vaikka miehessäni ei olisi mitään vikaa. Kuten ei olekaan.

Erosin. Ajattelen ettei elämää kannata tuhlata. Ex on ihan mukava, mut ei se vaan riittänyt. Suunnittelin eläväni sinkkuna lasten kanssa, vaan toisin kävi: ihastuin ja rakastuin reilu neljä vuotta sitten. Nyt meillä on yhteinen koti ja 2v. lapsi. Olen tosi onnellinen! Suhde ex-mieheen on asiallinen ja meidän uusperheen arkikin on sujunut ihan hyvin. Olen hyvin tyytyväinen ratkaisuuni, vaikka ero olikin henkisesti todella raskas prosessi.

Vierailija kirjoitti:

Monesti tämä oikea sielunkumppani on juurikin se uskollisesti teitä vuosia sietänyt tyyppi siellä kotona. Sitä vaan hukkaa ne toisen hyvät puolet ja huonot korostuu kun sen tuntee niin hyvin. Toisen itsestäänselvyytenä pitäminen on se alku sille että alkaa haikailemaan jotain "oikeaa" muualta.

Jos se puoliso pysyy rinnalla niin tehkää töitä että kipinä säilyy. Itsestä kiinni useasti nämä kyllästymiset ja haikailut muusta.

Varmaan totta. Oon aina koittanut huomioida ja muistaa kumppanin hyvät puolet, vaikka luonnollisestikin joskus ärsyttää. En ole vielä koskaan pitänyt kumppania itsestäänselvyytenä. Mut on jätetty joskus kun en ollut tarpeeksi hyvä kaikilla tavoilla ja sitten myöhemmin kinuttu takaisin selittäen, kuinka mä oonkin oikeasti niin hyvä ja mies vaati multa sittenkin liikaa. Helposti sitä lakkaa huomaamasta toisen panostuksen.

Olen ymmärtänyt sen alusta lähtien, itse tähän kuitenkin lähdin ja tyydyn tähän elämään. Olen rakastanut nuorena oikein kunnolla, mutta eri syistä ne suhteet kariutuivat. En sitten enää jaksanut rakastua viidettä kertaa yhtä tulisesti, ja niin kävi että jotenkin salakavalasti päädyin yhteen vanhan kaverini kanssa. On oltu yhdessä jo parikymmentä vuotta ja meillä on joitakin yhdistäviä asioita, mutta enemmän eroavaisuuksia. Viestintä hänen kanssaan on todella hankalaa, siis aivan helvetin hankalaa. Ikävä kyllä hän rakastaa minua, tai niin hän ainakin sanoo, mutta ei sitä kyllä käytöksestä useinkaan huomaa. Ollaan kuin sisko ja sen veli, paitsi että harrastetaan kyllä seksiä aika paljonkin, hänen toiveestaan, ei minun.

Noh, minulla on muita mielenkiinnon kohteita enkä viitsi haaveilla mistään uudesta suhteesta enää, en jaksaisi sitä sotkua enää yhtään. Joskus kyllä haaveilen, millaista olisi, jos se kaikkein ihanin nuoruuden rakastettu olisi voinut jäädä rinnalleni. Mutta eihän sitä tiedä. Järkeilen, että eihän sitä tiedä, jos hänestäkin olisi ajan myötä paljastunut jotain huonoja luonteenpiirteitä, tai ehkä hän ei olisi voinut saada lapsia, tai jotain muuta ikävää, joten turha sitä on haikailla. Mutta sitä tunnetta sielunkumppanuudesta ja koko olemisen helppoudesta, mitä hänen kanssaan koin, sitä kaipaan.

Huh, ei olisi pitänyt avata tätä ketjua. Olen suhteessani vielä alkutaipaleella (3v yhdessäoloa) ja yhä niin rakastunut poikaystävääni etten osaa kuvitellakaan rinnalleni ketään toista. Tosin tämän ketjun avattuani näen nyt itseni parkumassa kurjaa kohtaloani vuonna 2026 kuinka tuli valittua aivan väärä mies. No nautin nyt niin kauan kuin vielä voin.

Vierailija kirjoitti:

Huh, ei olisi pitänyt avata tätä ketjua. Olen suhteessani vielä alkutaipaleella (3v yhdessäoloa) ja yhä niin rakastunut poikaystävääni etten osaa kuvitellakaan rinnalleni ketään toista. Tosin tämän ketjun avattuani näen nyt itseni parkumassa kurjaa kohtaloani vuonna 2026 kuinka tuli valittua aivan väärä mies. No nautin nyt niin kauan kuin vielä voin.

Sinun kohtalo taitaa olla se että poikaystäväsi huomaa että sinä et olekaan se oikea. Aina se toinen ei rakastakaan niin paljon kuin toinen...

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kauan (vuosia), yritin puhua, tuloksetta, mikään ei muuttunut, lopulta rakastuin toiseen. Erosin, vaikka minusta ja tästä uudesta miehestä ei mitään tullutkaan. Kuin ihmeen kaupalla löysin uuden miehen, joka sopii minulle aivan täydellisesti. Meidän väliltämme rakkaus ei tule koskaan kuolemaan, mutta eka mies ja lasteni isä oli minulle aivan väärä.

Viestisi olisi voinut olla minun kirjoittamani, sanasta sanaan. Lasteni isä oli minulle myös väärä. Nuorena, tyhmänä, epävarmana biologisen kellon tikittäessä ajauduin hänen kanssaan yhteen. Nyt olen sellaisen miehen kanssa ollut jo vuosia, jonka kanssa liiton eteen todella pystyy ja voi tehdä kaikkensa eli kantaa vaikeiden aikojenkin yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, ei olisi pitänyt avata tätä ketjua. Olen suhteessani vielä alkutaipaleella (3v yhdessäoloa) ja yhä niin rakastunut poikaystävääni etten osaa kuvitellakaan rinnalleni ketään toista. Tosin tämän ketjun avattuani näen nyt itseni parkumassa kurjaa kohtaloani vuonna 2026 kuinka tuli valittua aivan väärä mies. No nautin nyt niin kauan kuin vielä voin.

Sinun kohtalo taitaa olla se että poikaystäväsi huomaa että sinä et olekaan se oikea. Aina se toinen ei rakastakaan niin paljon kuin toinen...

Sori katkerasta viestistä. Itsellä vain juuri näin. Vaikka kuinka rakastat ja ajattelet että tää on se oikea niin se toinen voi ajatella että plääh kun tuo ei oo mun sielunkumppani. Ja silti pysyy yhdessä mutta kaikesta huomaa ettei panosta täysillä.