Jääkö koulukiusatulle aina pysyvät traumat, jotka vaikuttavat loppuelämän ajan? Tyttöäni

Voi vaikka sanoa, että ei tarvitse välittää yhtään, mitä jotkut ihmiset, jotka eivät vättämättä edes tunne häntä kovin hyvin, huutelevat. Ehkä kannattaisi myös etsiä netistä kuvia julkkiksista ilman meikkiä ja meikattuina, niin hän näkisi, että ne julkkiskaunottaretkin on monesti meikillä tehtyjä tavallisia tyttöjä.

Monet tytöt puhkeavat kukkaan vasta myöhemmin. Minuakin pilkattiin koulussa rumaksi ja huomauteltiin "pusuhuulista". Nyt kolmikymppisenä olen luokkatovereitani nuoremman näköinen, pitkä ja hoikka. Ulkomailla minua luullaan usein ruotsalaiseksi tai saksalaiseksi.

Ei jää. Minusta kiusaaminen teki vahvan ja ihmisistä riippumattoman. Täytyy sanoa että vaikka kiusaaminen, jota jatkui koko ala- ja yläasteen, oli helvetillistä, niin silti melkein kiittää täytyy kiusaajia. Mikä ilo on olla sellainen, joka ei ihan oikeasti välitä toisten suosiosta tai mielipiteistä, eikä kaipaa keltään mitään. 

Minusta ainakin tuli vahvempi ja parempi ihminen kiusatuksi tulemisen kautta. Yläkoulun ja lukion ajan minua kiusattiin niin sanallisesti kuin fyysisesti, eikä se minua ole enää jälkikäteen harmittanut. Olen vain iloinen, että olen näin vahva henkisesti. Olisin toki pärjännyt ilmankin kiusaamista, ei se hauskaa ollut, mutta en asiaa ole jaksanut enää vuosikymmeneen miettiä, kun koulun oven takanani suljin, jäi jatkuva kiusaaminen sinne. En ole käynyt terapioissa tai missään ja voin täysin hyvin, ei ole mt-ongelmia, olen korkeasti koulutettu ja niin edelleen.

Minusta tuli introvertti, joka panikoi vieraista ihmisistä. Koskaan en voi esiintyä missään ja esim. vanhempainiltaa jännitän jo etukäteen jos pitää puhua jotain ihmisten aikana. Takeltelen sanoissani, ääneni tärisee, noloa ja pelottavaa.

Joskus minäkin olin iloinen, teatteria ja laulua harrastanut lapsi jolla oli paljon ystäviä. Sitten koulukiusaaminen alkoi - ja se muutti minut ihmisenä. Itseäni en ole oppinut arvostamaan vieläkään. Vähättelen itseäni, kykyjäni, ulkonäköäni. Keskivaikea ja lievä masennut sekä paniikkihäiriöt ovat olleet vuosia diagnoosina.

Olen usein ajatellut itsemurhaa mutta toistaiseksi olen lasten takia yrittänyt jaksaa elää. Työelämään minusta on tuskin koskaan lääkityksenkään turvin. Aiemmin jaoin lehtiä öisin, siinä ei tarvinnut nähdä ihmisiä. Nyt on sen verran ylipainoa etten sitä pysty tekemään.

Kiusaajat eivät ymmärrä mihin helvettiin laittavat kiusatun. Vahvemmat siitä selviävät, heikommilla kuten minulla on sitten asiat huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Voi vaikka sanoa, että ei tarvitse välittää yhtään, mitä jotkut ihmiset, jotka eivät vättämättä edes tunne häntä kovin hyvin, huutelevat. Ehkä kannattaisi myös etsiä netistä kuvia julkkiksista ilman meikkiä ja meikattuina, niin hän näkisi, että ne julkkiskaunottaretkin on monesti meikillä tehtyjä tavallisia tyttöjä.

Monet tytöt puhkeavat kukkaan vasta myöhemmin. Minuakin pilkattiin koulussa rumaksi ja huomauteltiin "pusuhuulista". Nyt kolmikymppisenä olen luokkatovereitani nuoremman näköinen, pitkä ja hoikka. Ulkomailla minua luullaan usein ruotsalaiseksi tai saksalaiseksi.

Voi mikä urpo. Tää varmasti lohduttaa, jos nyt ei sitten välttämättä tulevaisuudessakaan ole se toimiston kaunein tyttö.

Aloittajalle, olin nuorena suosittu, komeakin poika. Tein elämässäni virhevalintoja, nykyään olen kaukana suositusta, komeudesta en osaa sanoa. Olen täysin yksin ja itsetuhoisuuteni on luokkaa "high level". Uskallan väittää, että jos olisin ollut nuorena vähemmän suosittu, en olisi tehnyt niin kusipäisiä tekoja, kuin suosittuna tein. Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan, elämä ei aina mene/ole niin kuin.....

Ihan taitaa olla yksilöllistä. Joku sisuuntuu ja kääntää kiusaamisensa voitoksi, toinen kärsii siitä ikänsä.

Itse uskon kuuluvani ekaan sakkiin, mutta kyllä sellainen itsensä kovettaminenkin on jonkin sortin trauma. Ei ehkä yhtä haitaksi elämälle kuin masentuminen yms., mutta henkinen seuraus nyt kumminkin.

Pääasia, että nyt kun lapsesi kiusaaminen on selvinnyt, panet sille pisteen, tavalla tai toisella.

Lapsen itsetunto rakentuu hyvästä palautteesta. Varsinkin isän kehut ovat tyttärelle tärkeitä! Mutta myös kodin ulkopuolinen palaute. Eikä sen tarvitse koskea pelkästään ulkonäköä, myös muu positiivinen palaute auttaa. Missä lapsesi on hyvä?

Kannattaa muistaa myös, että teineilläkin on masennusta jne. Omalle tytölleni puhkesi masennus ja ahdistushäiriö kahdeksannella luokalla, ja osana siinä oli taustalla sosiaalista eristämisyä koulussa.

Mutta tuolle ja muille vastaaville on olemassa hyvää hoitoa, kannattaa hakeua nuorisopsykiatriseen arvioon, jos yhtään tuntuu, että lapsen mieli on maassa. Kroonistuessaan masennus voi olla vaikea juttu hoitaa, mitä pikemmin siihen tartutaan, sen parempi.

Enkä nyt sano, että sinun tyttärelläsi on sitä, mutta todella yllättävän iso teineistä hakee apua mielenterveyden ongelmiin, joten se ei ole mikään stigma, JOS lapsi sitä tarvitsee!

5, äläpä hauku siellä nyt. Totta kai ap arvioi saamiaan neuvoja sen mukaan, millainen hänen tyttärensä on. Joillekin ykkösen neuvot voivat soveltua hyvinkin. Ap sanoo, tyttären ITSENSÄ pitävän itseään rumana.

Sitä paitsi, mitään absoluuttista rumuutta ei olekaan. Ja todellakin voi olla niin, että teininä "ruma ankanpoikanen" muuttuu aikuistuessaan. Monet persoonalliset piirteet voivat pienissä lapsenkasvoissa näyttää äkkiseltään kolhoilta, mutta aikuisena niiden kantaja onkin persoonallisen kaunis.

6

Ei jää. Olin teininä pulska ja sain siitä myös kuulla. Asiaa ei auttanut se, että olin myös luokan paras. Sattuihan se silloin, mutta kyllä elämässä paljon kovempiakin juttuja on ettei kannata pikkujuttuihin kaatua. Tsemppiä tyttärelle, ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

5, äläpä hauku siellä nyt. Totta kai ap arvioi saamiaan neuvoja sen mukaan, millainen hänen tyttärensä on. Joillekin ykkösen neuvot voivat soveltua hyvinkin. Ap sanoo, tyttären ITSENSÄ pitävän itseään rumana.

Sitä paitsi, mitään absoluuttista rumuutta ei olekaan. Ja todellakin voi olla niin, että teininä "ruma ankanpoikanen" muuttuu aikuistuessaan. Monet persoonalliset piirteet voivat pienissä lapsenkasvoissa näyttää äkkiseltään kolhoilta, mutta aikuisena niiden kantaja onkin persoonallisen kaunis.

6

Mitä tai ketä mä haukun? Päinvastoin yritän tuoda esille sen, että ei aina tarvitse "puhjeta kukkaan" saadakseen itsetuntonsa takaisin. Voi oikeasti olla "ruma" lopunelämäänsä ja silti olla onnellinen, ymmärsitkö?

Uskallan väittää, että "komeana" linnakundina elämä on yhtä p...aa, syystä että valintani olivat vääriä. Jos olisin ollut ns. Rumempi, en satavarmasti olisi yhtä kusessa kuin nyt.

Jossain määrin kyllä. Mutta kehu sinä tyttöäsi ja osta sille kauniita vaatteita ensi talveksi. Ettei kukaan pääse nälvimään siitä.  Kauneus on kyllä sisäistä mutta pikkusen voi siihen ulkoiseenkin panostaa.

Joillekin jää, joillekin ei, riippuu ihmisen persoonasta ja mahdollisesta avunsaamisesta.

Minä sairastuin koulukiusaamisen myötä vakavaan masennukseen silloin, kun omaa lastani alettiin kiusata. Sitä ennen ns pärjäsin, poistin muistot mielestä. Oma lapseni saattaa toipua, sillä hän saa jo nyt tilaansa lääkitystä ja terapiaa. On nyt 15v, joten toivon todella, että hän ei kärsi liikoja myöhemmin.

Itseäni kiusattiin koko ala-aste ja vasta oikeastaan yli 2-kymppisenä sain itsetuntoni kohdilleen. Olen nyt 27-vuotias. Olen myötätuntoinen, fiksu, avarakatseinen, lämmin, mutta myös erittäin kovapäinen ja vahva ihminen :). Takana on haasteet masennuksen ym. pienen kivan kanssa, mutta kaikesta on noustu vahvempana.

Äitinä et voi muuta tehdä kuin tukea vierestä. Kovimmat kamppailut tehdään oman pään sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ainakin tuli vahvempi ja parempi ihminen kiusatuksi tulemisen kautta. Yläkoulun ja lukion ajan minua kiusattiin niin sanallisesti kuin fyysisesti, eikä se minua ole enää jälkikäteen harmittanut. Olen vain iloinen, että ....../quote]

Haistakaapa paska.

Sanokaa tuo itsemurhan kiusaamisen vuoksi tehneen vanhemmille, kuinka hyvä juttu se oikeastaan oli kun teitä "sitä myötä vahvemmaksi kasvaneita) kiusattiin.

Järjestäkää kansallinen lipustuspäivä kiusaajien kunniaksi ,jotka teki mukamas teille suuren palveluksen pilaamalla kouluaikanne tekemällä siitä pelonsekaista, jännittynyttä ja totaalinöyryyttävää helvettiä.

Tuli mieleen, että laita se tyttäresi jollekin kamppailukurssile. Hokutoryu jujutsu, kilpanyrkkeily, lukkopaini... Ne on kaikki hyviä lajeja, joissa kunto nousee ja mieli virkistyy. Noi lajit saa olon voimakkaaksi ja kuntoilu yleensäkin piristää aina mieltä. Ja lisäksi miesvoittoinen urheilulaji vie ajatukset pois itsensä vertaamisesta muihin naisiin.

Mulla kanssa, että tuli enemmänkin vahva, jota ei pienet asiat hetkauta. Olen myös hyvä lukemaan ihmisiä, eli jos näen että ärsytän jota kuta, otan välittömästi etäisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan taitaa olla yksilöllistä. Joku sisuuntuu ja kääntää kiusaamisensa voitoksi, toinen kärsii siitä ikänsä.

Näin minäkin uskon.

Itselleni kiusaamisesta jäi sellainen tietty epäluottamus muihin ihmisiin. Minun on vielä aikuisenakin vaikea uskoa, että joku voisi minua todella pitää arvokkaana tai edes tutustumisen arvoisena.

Mutta vanhemmilla on varmasti suuri vaikutus myös, joten uskon, että sinun tyttärelläsi on hyvät lähtökohdat saada parempi itsetunto. Minulla kun on äiti, jolle en ole koskaan kelvannut sellaisena kuin olen, enkä osaa tehdä mitään oikein. On varmasti aivan eri asia, jos lapsella on kuitenkin tunne siitä, että häntä rakastetaan omana itsenään ja hän on arvokas sellaisenaan.

Sortsit mutta mä en usko, että kiusaaminen vahvistaa ketään.

Muutenhan Suomi olisi täynnä erittäin vahvoja ihmisiä mutta niin ei kyllä ole.

Jaa että jääkö pysyvät traumat? Kyllä jää! Minua kiusattiin koulussa todella rankasti ala-asteella, ja vasta nyt yli 20 vuotta myöhemmin olen saanut asiat käsiteltyä tunnetasolla, ja hyväksyttyä että minussa ei olekaan mitään vikaa. Uskallan vihdoinkin luottaa muihin.

Moni kehuu miten kiusaaminen on tehnyt hänestä vahvan ja muista riippumattoman. Niin minäkin ajattelin aikaisemmin, mutta samaan aikaan olin hyvin yksinäinen ja lopulta masentunut. Ihminen tarvitsee emotionaalisen yhteyden toisiin, pystyäkseen olemaan onnellinen osana ihmisyhteisöä.

Psykoterapia voisi olla varteenotettava vaihtoehto tytöllesi.

Ei se aina välttämättä traumoja jätä. Itselleni jäi kyllä mm. painajaiset, ahdistus ihmisten keskuudessa ja "räjähdysherkkyys" . Ja inhoan tietynlaisia ihmisiä, ärsyynnyn todella helposti.

Minäkin suosittelen psykologikäyntejä. Ongelmana on vain se, että itse ainakin tuossa iässä en halunnut puhua kiusaamisesta. Halusin vain unohtaa sen. Minäkin halusin ajatella, että tapahtuneella oli myös jokin positiivinen puoli, joten pidin sitä kokemuksena, joka teki minusta empaattisemman ihmisen. En osaa sanoa, miten paljon kiusaaminen vaikutti itsetuntooni, koska se oli ollut heikko pienestä pitäen ja olin myös aina jännittänyt muita ihmisiä. Joka tapauksessa 23-vuotiaana sairastuin vakavaan masennukseen ja aloitin pitkän terapian. Siinä vaiheessa olin valmiimpi puhumaan kiusaamisestakin. Itsestään on vaikea sanoa, onko toipunut kiusaamisesta vai ei, mutta en enää tunne mitään kiusaajia kohtaan enkä enää murehdi, pitävätkö kohtaamani ihmiset minusta vai eivät.

Vanhempani eivät tienneet kiusaamisesta, koska en kertonut. Opettaja olisi halunnut kertoa heille, mutta ei sitä pyynnöstäni tehnyt (nykyisin ihmettelen, että hän antoi minun päättää). En tiedä, olisiko mikään muuttunut, vaikka he olisivat tienneetkin. Voin kuvitella, että äitini olisi sanonut, että älä välitä kiusaajista, ovat vain kateellisia, unohda koko juttu. Äitini ei ole koskaan halunnut kuulla lastensa suusta mitään surullista tai ahdistavaa. Joten jos pystyt kuuntelemaan lastasi vähättelemättä hänen tuskaansa tai toisaalta ylireagoimatta, on se jo paljon. Minusta kiusattu ei kaipaa mitään jatkuvaa kehumista vaan kiusatulle pitäisi kertoa, että hän on arvokas ihminen sellaisena kuin on ja että hänessä ei ole vikaa vaan kiusaajat ovat toimineet väärin ja ovat vastuussa omasta julmuudestaan.