Lue keskustelun säännöt.
Onko epäonnistunut olo, kun lapsi on kehitysvammainen?
22.06.2016 |
Naapurissa on kehitysvammainen lapsi ja äiti jotenkin välttelee kaikkia kontakteja muihin.
Voihan se olla vain hänen luonteenpiirteensä? Mutta vähän aikaa sitten kutsuin lapsen meille leikkimään, niin ei sitten millään sopinut. Lapsi on omani kanssa samanikäinen ja ihan hyvin on pihassa mennyt.
Nyt sitten muka oli menoja viisi viikkoa eteenpäin. Vaikka ei kyllä ole, kotona ovat.
Kommentit (26)
Tuo otsikko paljasti asenteesi.
Älä käyttäydy tungettelevasti ellei joku itse hakeudu seuraasi ja halua tutustua sinuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, mistä ihmeestä olet sellaista saanut päähäsi? Ei kehitysvammaisuutta kasvatuksella saada aolaan, harvoin myöskään raskaudenaikaisella römpöttelyllä.
Joten entäpä, jos äiti ei usko lapsensa selviävän teillä? Tuntee lapsensa kumminkin sinua paremmin ja tietää, miten osaa leikkiä vieraassa kodissa.
Tai koska ei tunne sinua, ei halua päästää lastaan teille?
Olen törmännyt omien lasteni koulukavereissa sellaisiin vanhempiin, jotka eivät periaatteesta anna edes kouluikäisten mennä luokkakaverilleen, jos vanhemmat eivät ole heille hyvin tuttuja (itselleni riittäisi se, että olemme tavanneet vanhempainillassa ja minulla on heidän puhelinnumeronsa, joten voin sopia kyläänmenosta).
Älä ahdistele perhettä liikaa. Ole vaan ystävällinen jatkossakin, leikkööt lapset yhdessä sitten pihalla. Se on näin kesällä muutenkin suotavaa...
Vierailija kirjoitti:
Tuo otsikko paljasti asenteesi.
Älä käyttäydy tungettelevasti ellei joku itse hakeudu seuraasi ja halua tutustua sinuun.
Onko mielestäsi tungettelvaa kutsua joku kylään? Minusta ei.
Pihalla siis olemme usein yhdessä. Ja äiti tulee ihan oma-aloitteisesti seuraani.
Ikävä kuulla. Asian käsittely/hyväksyminen ehkä tuolla äidillä vielä kesken? Minä ainakin olen erittäin iloinen ja kiitollinen joka kerta, kun oma kehitysvammainen lapseni pääsee naapuriin leikkimään. Ei ole joka paikkaan tervetullut, vaikka on ns. harmiton ja hyvätapainen.
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse taidat olla asennevammainen. Ilmeisesti hän on aistinut tuon epäterveen ylemmyyden tunteen ja siitä syystä kieltäytynyt kutsusta,
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse taidat olla asennevammainen. Ilmeisesti hän on aistinut tuon epäterveen ylemmyyden tunteen ja siitä syystä kieltäytynyt kutsusta,
Jos näin, niin tekee kuitenkin omalle lapselleen karhunpalveluksen. Hyvä tutustua uusiin ihmisiin lähemminkin.
Mikä on epäterve ylemmyyden tunne? Myönnän, että otsikko oli provosoiva. Neutraaleilla sanamuodoilla kukaan ei tule edes keskustelemaan. Olen joskus yrittänyt.
Ap, eli kun sinä olet päättänyt niin, niin kehitysvammaisten vanhemmat häpeävät lastaan ja tilannettaan... Et sitten millään usko, että tuossa voisi olla täysin tavanomaisia, normaalejakin lapsia koskevia rajoitteita, vaan kyllä se on epäonnistumisen ja häpeän tunne, kun sinä niin päätät!
Ps. Itselläni on autistinen lapsi. En häpeä häntä yhtään, sen sijaan joskus nolostun ns. tavallisten ihmisten ahdasmielisyyden, tietämättämyyden ja silkan tyhmyyden takia.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Vähän herättää myötähäpeää kyllä sinunkaltaisesi ihmiset. "Rohkaistuvat.. häpeä ja riittämättömyys..."
Tiesitkö, että kehitysvammainen lapsi on voinut olla lähellä kuolemaa kymmeniä kertaa elämässään? Tiesitkö, että osa kehitysvammoista johtaa kuolemaan? Tiedätkö, mikä päivittäinen taistelu ihan normaali elämä on, kun pitää taistella vammaisen lapsen oikeuksien, hoitojen, apuvälineiden jne puolesta? Ihan kuin jotain äitiä voisi PASK*N vertaa kiinnostaa joku kyyläävä naapuri :D Ihan kuin elämässä olisi aikaa ja JAKSAMISTA miettiä jotain naapuriin menon "rohkaistumista" :DDD
Tutustu vaikka tähän http://valonvaiheet.blogspot.fi/ ("sopivasti" viimeinen postaus lapsen hautaamisesta)
ja tähän http://kasperinelamaa.blogspot.fi/2014/11/epatietoisuutta-ja-isienpaiva…
"Torstaina taas tapahtui. Eihän tässä ehdi ees kirjoittaa normaalielämästä, kun koko ajan tulee jotain uutta tai saa pelätä toisen hengen edestä."
Näiden jälkeen voit mennä itseesi, ja mietti miten paljon naapuria OIKEASTI kiinnostaa mitä mietit. Olet todennäköisesti ärsyttävä ja turha häiriö heidän elämässään, perheen, jonka äiti voisi opettaa meille kaikille, mitä se "rohkaistuminen" on. Ainakin sinulle.
Ai että vihaan tuollaisia kaikkitietäviä "auttavaisia" ihmisiä, kuten ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä kommentteja lukiessa tulee tosiaan mieleen, että parempi pysyä loitolla kehitysvammaisista lapsista ja niiden vanhemmista. Tulevat raivolla silmille. Sitten kuitenkin valitetaan kun jäävät ulkopuolelle/ihmiset karttavat.
Ei AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Vähän herättää myötähäpeää kyllä sinunkaltaisesi ihmiset. "Rohkaistuvat.. häpeä ja riittämättömyys..."
Tiesitkö, että kehitysvammainen lapsi on voinut olla lähellä kuolemaa kymmeniä kertaa elämässään? Tiesitkö, että osa kehitysvammoista johtaa kuolemaan? Tiedätkö, mikä päivittäinen taistelu ihan normaali elämä on, kun pitää taistella vammaisen lapsen oikeuksien, hoitojen, apuvälineiden jne puolesta? Ihan kuin jotain äitiä voisi PASK*N vertaa kiinnostaa joku kyyläävä naapuri :D Ihan kuin elämässä olisi aikaa ja JAKSAMISTA miettiä jotain naapuriin menon "rohkaistumista" :DDD
Tutustu vaikka tähän http://valonvaiheet.blogspot.fi/ ("sopivasti" viimeinen postaus lapsen hautaamisesta)
ja tähän http://kasperinelamaa.blogspot.fi/2014/11/epatietoisuutta-ja-isienpaiva…
"Torstaina taas tapahtui. Eihän tässä ehdi ees kirjoittaa normaalielämästä, kun koko ajan tulee jotain uutta tai saa pelätä toisen hengen edestä."
Näiden jälkeen voit mennä itseesi, ja mietti miten paljon naapuria OIKEASTI kiinnostaa mitä mietit. Olet todennäköisesti ärsyttävä ja turha häiriö heidän elämässään, perheen, jonka äiti voisi opettaa meille kaikille, mitä se "rohkaistuminen" on. Ainakin sinulle.
Okei, selväksi tuli.
En koskaan ota mitään kontaktia ihmisiin, joilla on kehitysvammainen lapsi. Paha virhe minulta, tein sen ehdottomasti ainakin väärin.
Ovat siis koko ajan akuutissa hengenvaarassa, jota minä pihalla vielä vahvistan. Auta armias, jos kutsun kylään. Kuolevat vähintään.
Että kiitos tästä ohjeistuksesta. En ymmärtänytkään aikaisemmin, että kehitysvammaiset eivät ole ihan ihmisiä täällä joukossamme ja perheet ihan samanlaisia ongelmineen...
Nyt tiedän!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä kommentteja lukiessa tulee tosiaan mieleen, että parempi pysyä loitolla kehitysvammaisista lapsista ja niiden vanhemmista. Tulevat raivolla silmille. Sitten kuitenkin valitetaan kun jäävät ulkopuolelle/ihmiset karttavat.
Ei AP
Mitäs jos kohtelisitte kehitysvammaisten lapsien vanhempia (ja niitä lapsia!) kuten normaaleja täysjärkisiä ihmisiä? Aloituksessa huokuu sellainen martta-asenne, että oksettaa. "voi tuota typerää itseään kotona häpeävää ihmistä, kylläpä minä jeesusneitsymaria nyt kohdistan laupeuteni tuohon tyhmään tyttöseen ja näytän, että mitään hävettävää ei ole. Aijajai kun on nnnnniiin ihanaa olla tälläinen kaikki helmoihinsa ottava mamma, varsinkin tuollaisten tyhmien tyttösten jotka itseään kotona vaan häpeävät."
Kun todellisuus voi olla juurikin se, että nuo ihmiset taistelevat 24/7 lapsensa puolesta ja tietävät siitä elämästä enemmän, kuin me koskaan edes haluaisimme tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Vähän herättää myötähäpeää kyllä sinunkaltaisesi ihmiset. "Rohkaistuvat.. häpeä ja riittämättömyys..."
Tiesitkö, että kehitysvammainen lapsi on voinut olla lähellä kuolemaa kymmeniä kertaa elämässään? Tiesitkö, että osa kehitysvammoista johtaa kuolemaan? Tiedätkö, mikä päivittäinen taistelu ihan normaali elämä on, kun pitää taistella vammaisen lapsen oikeuksien, hoitojen, apuvälineiden jne puolesta? Ihan kuin jotain äitiä voisi PASK*N vertaa kiinnostaa joku kyyläävä naapuri :D Ihan kuin elämässä olisi aikaa ja JAKSAMISTA miettiä jotain naapuriin menon "rohkaistumista" :DDD
Tutustu vaikka tähän http://valonvaiheet.blogspot.fi/ ("sopivasti" viimeinen postaus lapsen hautaamisesta)
ja tähän http://kasperinelamaa.blogspot.fi/2014/11/epatietoisuutta-ja-isienpaiva…
"Torstaina taas tapahtui. Eihän tässä ehdi ees kirjoittaa normaalielämästä, kun koko ajan tulee jotain uutta tai saa pelätä toisen hengen edestä."
Näiden jälkeen voit mennä itseesi, ja mietti miten paljon naapuria OIKEASTI kiinnostaa mitä mietit. Olet todennäköisesti ärsyttävä ja turha häiriö heidän elämässään, perheen, jonka äiti voisi opettaa meille kaikille, mitä se "rohkaistuminen" on. Ainakin sinulle.
Okei, selväksi tuli.
En koskaan ota mitään kontaktia ihmisiin, joilla on kehitysvammainen lapsi. Paha virhe minulta, tein sen ehdottomasti ainakin väärin.
Ovat siis koko ajan akuutissa hengenvaarassa, jota minä pihalla vielä vahvistan. Auta armias, jos kutsun kylään. Kuolevat vähintään.
Että kiitos tästä ohjeistuksesta. En ymmärtänytkään aikaisemmin, että kehitysvammaiset eivät ole ihan ihmisiä täällä joukossamme ja perheet ihan samanlaisia ongelmineen...
Nyt tiedän!
ap
No, tästä viestistä saa nyt ainakin sen käsityksen, että kritiikki on ymmärretty ja se taisi kalahtaa juuri oikeaan hermoon, kun pitää noin lapsellisesti vääntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Vähän herättää myötähäpeää kyllä sinunkaltaisesi ihmiset. "Rohkaistuvat.. häpeä ja riittämättömyys..."
Tiesitkö, että kehitysvammainen lapsi on voinut olla lähellä kuolemaa kymmeniä kertaa elämässään? Tiesitkö, että osa kehitysvammoista johtaa kuolemaan? Tiedätkö, mikä päivittäinen taistelu ihan normaali elämä on, kun pitää taistella vammaisen lapsen oikeuksien, hoitojen, apuvälineiden jne puolesta? Ihan kuin jotain äitiä voisi PASK*N vertaa kiinnostaa joku kyyläävä naapuri :D Ihan kuin elämässä olisi aikaa ja JAKSAMISTA miettiä jotain naapuriin menon "rohkaistumista" :DDD
Tutustu vaikka tähän http://valonvaiheet.blogspot.fi/ ("sopivasti" viimeinen postaus lapsen hautaamisesta)
ja tähän http://kasperinelamaa.blogspot.fi/2014/11/epatietoisuutta-ja-isienpaiva…
"Torstaina taas tapahtui. Eihän tässä ehdi ees kirjoittaa normaalielämästä, kun koko ajan tulee jotain uutta tai saa pelätä toisen hengen edestä."
Näiden jälkeen voit mennä itseesi, ja mietti miten paljon naapuria OIKEASTI kiinnostaa mitä mietit. Olet todennäköisesti ärsyttävä ja turha häiriö heidän elämässään, perheen, jonka äiti voisi opettaa meille kaikille, mitä se "rohkaistuminen" on. Ainakin sinulle.
Okei, selväksi tuli.
En koskaan ota mitään kontaktia ihmisiin, joilla on kehitysvammainen lapsi. Paha virhe minulta, tein sen ehdottomasti ainakin väärin.
Ovat siis koko ajan akuutissa hengenvaarassa, jota minä pihalla vielä vahvistan. Auta armias, jos kutsun kylään. Kuolevat vähintään.
Että kiitos tästä ohjeistuksesta. En ymmärtänytkään aikaisemmin, että kehitysvammaiset eivät ole ihan ihmisiä täällä joukossamme ja perheet ihan samanlaisia ongelmineen...
Nyt tiedän!
ap
No, tästä viestistä saa nyt ainakin sen käsityksen, että kritiikki on ymmärretty ja se taisi kalahtaa juuri oikeaan hermoon, kun pitää noin lapsellisesti vääntää.
Juu... tästedes käännän selkäni tälle äidille ja kiellän lastanikin leikkimästä tämän vajakin seurassa.
Sehän tässä nyt oli viestinä teiltä?
Sehän vielä kuolee kenties ja omalle lapselleni tulee PAHA MIELI.
Ääliömäisiä kehistysvammaisuutta glorifioivia ja mystifioivia juttuja täällä. Jos ihan normaalisti vain kylältäisiin? Olisi ns. mun juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Vähän herättää myötähäpeää kyllä sinunkaltaisesi ihmiset. "Rohkaistuvat.. häpeä ja riittämättömyys..."
Tiesitkö, että kehitysvammainen lapsi on voinut olla lähellä kuolemaa kymmeniä kertaa elämässään? Tiesitkö, että osa kehitysvammoista johtaa kuolemaan? Tiedätkö, mikä päivittäinen taistelu ihan normaali elämä on, kun pitää taistella vammaisen lapsen oikeuksien, hoitojen, apuvälineiden jne puolesta? Ihan kuin jotain äitiä voisi PASK*N vertaa kiinnostaa joku kyyläävä naapuri :D Ihan kuin elämässä olisi aikaa ja JAKSAMISTA miettiä jotain naapuriin menon "rohkaistumista" :DDD
Tutustu vaikka tähän http://valonvaiheet.blogspot.fi/ ("sopivasti" viimeinen postaus lapsen hautaamisesta)
ja tähän http://kasperinelamaa.blogspot.fi/2014/11/epatietoisuutta-ja-isienpaiva…
"Torstaina taas tapahtui. Eihän tässä ehdi ees kirjoittaa normaalielämästä, kun koko ajan tulee jotain uutta tai saa pelätä toisen hengen edestä."
Näiden jälkeen voit mennä itseesi, ja mietti miten paljon naapuria OIKEASTI kiinnostaa mitä mietit. Olet todennäköisesti ärsyttävä ja turha häiriö heidän elämässään, perheen, jonka äiti voisi opettaa meille kaikille, mitä se "rohkaistuminen" on. Ainakin sinulle.
Okei, selväksi tuli.
En koskaan ota mitään kontaktia ihmisiin, joilla on kehitysvammainen lapsi. Paha virhe minulta, tein sen ehdottomasti ainakin väärin.
Ovat siis koko ajan akuutissa hengenvaarassa, jota minä pihalla vielä vahvistan. Auta armias, jos kutsun kylään. Kuolevat vähintään.
Että kiitos tästä ohjeistuksesta. En ymmärtänytkään aikaisemmin, että kehitysvammaiset eivät ole ihan ihmisiä täällä joukossamme ja perheet ihan samanlaisia ongelmineen...
Nyt tiedän!
ap
Miten lapsellinen voi olla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että lapsen haasteet ei näy niin hyvin sinulle ja äiti on kaiken taakan alla hyvin väsynyt ja varovainen. Jos lapsi on erityisherkkä/aggressiivinen/suolen-mahan-rakon toiminnassa ongelmia/epilepsiaa/muita kohtauksia, ja kun muutenkin vaikutat noin kovin "mukavalta", niin voisi olla aikamoinen stressi tulla luoksesi. Uskon, että hän karsii kaiken ylimääräisen pois, tai muuten elämä olisi turhan rankkaa. Sinä taasen voisit aikuistua.
Voitko valottaa tätä aikustumisen tietä? Miten tekisin itsestäni enemmän aikuisen? Ja mikä on aikuisuuden määritelmä?
Lapseni tulee toimeen hyvin tämän kehitysvammaisen lapsen kanssa.
En tuijota kehitysvammaisuuteen vaan puhtaasti kaveruuteen. Eli minusta täysin luontevaa kutsua tämä lapsi myös meille leikkimään.
Mutta etenen nyt näin, että kutsun sekä äidin että lapsen. Ehkä siitä sitten rohkaistuvat.
Häpeä ja riittämättömyys sekä ainainen tarkkkailu ympäristön reaktioista ovat kehitysvammaisten vanhempien arkea.
Myös tietynlainen syyllisyys varmasti, vaikka siihen ei olisi ulkoisia syitä. Siitä keskustelua nyt avasin hieman provosoivalla otsikolla kyllä.
Vähän herättää myötähäpeää kyllä sinunkaltaisesi ihmiset. "Rohkaistuvat.. häpeä ja riittämättömyys..."
Tiesitkö, että kehitysvammainen lapsi on voinut olla lähellä kuolemaa kymmeniä kertaa elämässään? Tiesitkö, että osa kehitysvammoista johtaa kuolemaan? Tiedätkö, mikä päivittäinen taistelu ihan normaali elämä on, kun pitää taistella vammaisen lapsen oikeuksien, hoitojen, apuvälineiden jne puolesta? Ihan kuin jotain äitiä voisi PASK*N vertaa kiinnostaa joku kyyläävä naapuri :D Ihan kuin elämässä olisi aikaa ja JAKSAMISTA miettiä jotain naapuriin menon "rohkaistumista" :DDD
Tutustu vaikka tähän http://valonvaiheet.blogspot.fi/ ("sopivasti" viimeinen postaus lapsen hautaamisesta)
ja tähän http://kasperinelamaa.blogspot.fi/2014/11/epatietoisuutta-ja-isienpaiva…
"Torstaina taas tapahtui. Eihän tässä ehdi ees kirjoittaa normaalielämästä, kun koko ajan tulee jotain uutta tai saa pelätä toisen hengen edestä."
Näiden jälkeen voit mennä itseesi, ja mietti miten paljon naapuria OIKEASTI kiinnostaa mitä mietit. Olet todennäköisesti ärsyttävä ja turha häiriö heidän elämässään, perheen, jonka äiti voisi opettaa meille kaikille, mitä se "rohkaistuminen" on. Ainakin sinulle.
Okei, selväksi tuli.
En koskaan ota mitään kontaktia ihmisiin, joilla on kehitysvammainen lapsi. Paha virhe minulta, tein sen ehdottomasti ainakin väärin.
Ovat siis koko ajan akuutissa hengenvaarassa, jota minä pihalla vielä vahvistan. Auta armias, jos kutsun kylään. Kuolevat vähintään.
Että kiitos tästä ohjeistuksesta. En ymmärtänytkään aikaisemmin, että kehitysvammaiset eivät ole ihan ihmisiä täällä joukossamme ja perheet ihan samanlaisia ongelmineen...
Nyt tiedän!
ap
No, tästä viestistä saa nyt ainakin sen käsityksen, että kritiikki on ymmärretty ja se taisi kalahtaa juuri oikeaan hermoon, kun pitää noin lapsellisesti vääntää.
Juu... tästedes käännän selkäni tälle äidille ja kiellän lastanikin leikkimästä tämän vajakin seurassa.
Sehän tässä nyt oli viestinä teiltä?
Sehän vielä kuolee kenties ja omalle lapselleni tulee PAHA MIELI.
Ääliömäisiä kehistysvammaisuutta glorifioivia ja mystifioivia juttuja täällä. Jos ihan normaalisti vain kylältäisiin? Olisi ns. mun juttu.
Olet kyllä todella lapsellinen. Asenteesi paistaa kilometrien päähän. Suosittelen että tutustuisit muihin äiteihin, jotta voisit vähän tasata käytösmallejasi, äiti kun ilmeisesti olet. Ei ole häpeä yrittää olla parempi äiti, tsemppiä:) ehkä tuo naapurin äiti voisi auttaa sinua?
Vierailija kirjoitti:
Ai että vihaan tuollaisia kaikkitietäviä "auttavaisia" ihmisiä, kuten ap.
Paskat ketään olen auttamassa.
Minusta vain on luontevaa kutsua lapsen kaveri leikkimään. Taasi vedetään niin överiksi, kun on oiken VAMMAINEN kyseessä.
Te vammaisuuden jalustalle nostavat olette juuri niitä alentuvia ihmisiä. Mutta harva on tarkpeeksi fiksu tajutakseen tämän. Eli itsehän ajattelet, että kehitysvammaisen kotiin kutsuminen olisi jotain "auttamista". Minä en kertaakaan näin sanonut.
ap
No ei ainakaan mulla ole epäonnistunut olo.