Miksi kukaan haluaisi vakavaa parisuhdetta 20-24-vuotiaana?

Olen eri mieltä perusteluistasi, mutta samalla suunnalla siinä, ettei kannattaisi kovin vakavaa sitoutumista tehdä vielä tuossa iässä.

mut jos miehen rikkaus sokaisee?

Parisuhde antaa sen ikäiselle parhaimmillaan sitä mitä vanhemmillekin, rakkautta, seuraa, seksiä ja kumppanin, jonka kanssa jakaa arki ja juhla. Kyllä monien parisuhteet kestävät. Nykyajan 5-9kymppisistä pareista varmaan valtaosa ovat tavannut toisensa noin parikymppisenä ja päälle.

Luit varmaan Tilastokeskuksen uuden katsauksen, jonka mukaan 28-30 vuotiaat solmivat kestävimmät liitot 10vuoden katsauksella. Yli 3kymppisinä (oliko 34-40vuotiaana) liiton solmineet eroavat kiihtyvässä määrin, jopa enemmän kuin alle 3kymppiset.

Minulla oli rikkinäinen teini-ikä. Hain vakautta ja turvaa parisuhteesta. Tässä on menty ylämäkiä ja alamäkiä, enemmän tai vähemmän vajavaisina kumpikin jo 14 vuotta.

Peruspalikat ovat kuitenkin olleet aina kunnossa ja niiden varaan on voinut rakentaa.

Joitain asioita olisi kannattanut harkita paremmin, totta kai. Ja lapsiahan me oltiin, vaikka toisin kuviteltiin. Ei se harkintakyky ollut kummankaan vahvin piirre. Yhdessä on kastettu ja matka jatkuu.

Jos alkaa jo parikymppisenä seurustella (kuten monet tekevät) ja kumppani on oikein hyvä, niin pitääkö hänet kuitenkin lempata ja valita uusi?

Olen itse ollut mieheni kanssa 18-vuotiaasta lähtien. Olemme nyt yli nelikymppisiä ja onnellisesti yhdessä. Olisi kamalaa jos olisi pitänyt erota vain siksi, että löysimme toisemme niin aikaisin.

Ajatustasolla olisi ollut kivaa olla sinkku opiskeluaikoina, "villi ja vapaa". Välillä kadehdin kavereideni seksiseikkailukertomuksia...

"Harmikseni" tapasin elämäni rakkauden lukion lopussa ja tuossa iässä vietimme ihanaa aikaa mm. matkustellen, opiskellen ja töitäkin tehden. Toki myös ryyppäsimme vitusti liikaa ja sekoilimme ihan tarpeeksi, mutta teimme sen yhdessä ja se on parasta.

Nyt ikää 26, ensimmäinen lapsi tulossa, opinnot takana ja maailmaa nähty 20 maan verran. Opiskelijavaihdossakin kävimme molemmat. Kavereilla kriisit päällä, kun vauvakuume on kova, mutta puoliso puuttuu. Ei heille kiire tule välttämättä, mutta itselleni tuntuu vieraalta jos pitäisi tehdä lapsi ennen kuin on ollut edes vuotta paria yhdessä. Ja sitten erotaan, kun toinen ei osoittaudukaan täysin sellaiseksi, mitä luuli. Kun ei ole ehtinyt kunnolla tutustua.

Hassut perustelut aloittajalla.

Ei se elämä niin mene että sen voi suunnitella etukäteen. Ihmiset löytävät toisensa ja joko pysyvät yhdessä tai eroavat. Minä löysin mieheni 19 vuotiaana. Kohta 10 vuotta ollaan oltu yhdessä.

Ehkä jotkut kokevat elämässään sitä räiskyvää kaikenkestävää jalat pettää alta rakkautta. Itse en ole tätä kokenut vaan uskon että parisuhde ennen kaikkea vaatii työtä, kompromisseja ja sitoutumista. Ei sillä iällä ole merkitystä, kun tehdään hajurakoa lapsuudenperheeseen ja perustetaan oma "aikuinen" perhe joka menee kaiken edelle. Aika paljon saa tältäkin palstalta lukea näitä järkyttäviä anoppi vs miniä keskusteluja kuin mies on äitinsä tossukka eikä puolusta vaimoa. Naiset on niin kiinni oman lapsuuden perheen toimintatavoissa, että mies reppanat saavat satikutia kun pyykit on laitettu väärin kuivumaan.

Oon kyllä osittain samaa mieltä. Oman mieheni löysin 21-vuotiaana, 12 vuotta ollaan onnellisesti oltu yhdessä ja mies on huomioonottava, vastuuntuntoinen ja rakastava.

Mutta mutta. Syy siihen, miksi ryhdyin aikoinaan tähän liittoon taisi olla lähinnä se, että mies rakastui minuun ja minä uskoin, että kun nyt noin hyvä mies minusta kiinnostuu, siitä kannattaa pitää kiinni. Itse en ollut rakastunut. En ole pitänyt niitä enää vuosiin kovin hyvinä syinä, mutta parikymppisen arviointikyky (ja itsetunto) nyt olivat mitä olivat. Kuvittelin, että muuten jään yksin.

20 vuotiaana lähes kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat olivat sinkkuja, siitä oli hyvä valita itselleen paras päältä. :D

Huono arvostelukyky ei katso ikää.

Olen 22v nainen ja seurustelen hieman vanhemman miehen kanssa ja olen hyvin tyytyväinen. Olen aina toivonut hyvää parisuhdetta ja ihanaa miestä niin miksi en lähtisi hänen matkaan jo nyt? Olemme jo seurustelun alusta jutelleet häistä ja lapsista ja olemme molemmat todella innoissaan siitä mitä tulevaisuus aikoo tuoda. Ei tämä mikään hetken mielijohteen ihastus ole

Ja mitä tuohon ap:n väittämään tulee, että nuori ei osaa valita viisaasti, niin ei osaa vanhakaan. Ei ole iästä kyse vaan henkilöstä, eiköhän niitä vaimonhakkaajia voi löytää myös 30v, 40v, 50v ja sitä vanhempanakin.

Vierailija kirjoitti:

Ajatustasolla olisi ollut kivaa olla sinkku opiskeluaikoina, "villi ja vapaa". Välillä kadehdin kavereideni seksiseikkailukertomuksia...

"Harmikseni" tapasin elämäni rakkauden lukion lopussa ja tuossa iässä vietimme ihanaa aikaa mm. matkustellen, opiskellen ja töitäkin tehden. Toki myös ryyppäsimme vitusti liikaa ja sekoilimme ihan tarpeeksi, mutta teimme sen yhdessä ja se on parasta.

Nyt ikää 26, ensimmäinen lapsi tulossa, opinnot takana ja maailmaa nähty 20 maan verran. Opiskelijavaihdossakin kävimme molemmat. Kavereilla kriisit päällä, kun vauvakuume on kova, mutta puoliso puuttuu. Ei heille kiire tule välttämättä, mutta itselleni tuntuu vieraalta jos pitäisi tehdä lapsi ennen kuin on ollut edes vuotta paria yhdessä. Ja sitten erotaan, kun toinen ei osoittaudukaan täysin sellaiseksi, mitä luuli. Kun ei ole ehtinyt kunnolla tutustua.

Kuinka monella 26-vuotiaalla on vauvakuume?? Siinä iässähän luodaan uraa (jos opinnot takana), oli sitä puolisoa tai ei.

"Kuinka monella 26-vuotiaalla on vauvakuume?? Siinä iässähän luodaan uraa (jos opinnot takana), oli sitä puolisoa tai ei."

Varmaan aika monella. Mikä ettei. Voi olla myös ihan vaan ahdistusta siitä että elämä ei etene niin kuin toivoisi ja se kiteytyy vauvakuumeeseen, jota ei voi toteuttaa.

Itse valmistuin opinnoistani puolitoista vuotta sitten ja elän kuntoutustuella mm. pitkittyneen masennuksen takia. Työnhaku ei ole ajankohtaista vielä pitkään aikaan enkä tosiaan usko saavani mitään "uraa" koskaan, hyvällä tuurilla jonkun työn, että jee. Toisaalta en kyllä halaja lastakaan, mutta ihmekös se on...

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 18-vuotiaasta asti ja yksi kaveri on jo usean vuoden ajan puhunut mulle kuinka hänen mielestään meillä on niiiin ihana ja ideaalinen tilanne ja hänellä ei ole ketään. En ole osannut vastata tuohon oikein mitään. Me vaan alettiin seurustella eikä sitten koskaan erottu, ei ollut syytä eikä haluttu. Kaikki alkoi niin "viattomasti" ja varkain, etten kai vieläkään osaa ajatella olevani vakavassa ja sitoutuneessa suhteessa, vaikka sitä tämä varmaan on kun ollaan naimisissakin.

T. Ei-se-jonka-viestiin-vastasit

Jos ap ei osaa valita kumppania niin moni osaa.

Itse olin 22v. kun aloin tähän "vakavaan parisuhteeseen" ja yhä olemme yhdessä nyt 25 vuotta myöhemmin ja hyvin menee.