Lue keskustelun säännöt.
Inhottaa oma elämä
16.06.2016 |
Viime kuukausina olen vajonnut ihmeelliseen tilaan, jossa koko oma olemus ja oma elämä suorastaan v*****aa. En edes kiroile, mutta kuvaavampaa sanaa ei tähän tilanteeseen ole. Olen vähän alle kolmekymppinen, työelämässä ja parisuhteessa oleva nainen, ja olen alkanut inhota suunnilleen kaikkea elämässäni (miestä lukuunottamatta, mutta jos mielialani ei ala kohentua niin eiköhän tämä suhdekin mene katkolle).
Ensinnäkin hankin kovalla vaivalla maisterintutkinnon, vain tajutakseni että tämä on viimeinen ala joka minua kiinnostaa. Opiskeluaikana ihmettelin välillä miksi kaikki etenee niin vaikeasti ja tuntuu etten opi mitään. En sitten voinut ajoissa tajuta että ala on väärä, eikä minulla ole luontaisia lahjoja toimia alan tehtävissä. Työpaikka minulla on, mutta vastuuseen nähden en ole omasta mielestäni tarpeeksi kyvykäs, ja toisaalta palkkani ei todellakaan korreloi työn vastuullisuuden kanssa. Olen töissä jotenkin jumissa, luovuuteni on kadonnut ihan täysin, ja joka aamu ahdistaa lähteä taas hommiin. Työkaverit ovat ihan ok, mutta luulen että täällä on petytty panokseeni alan "asiantuntijana". Tosin perehdytyskin oli aikoinaan vastavalmistuneelle aivan surkea. Uutta työtä haen, mutta toistaiseksi tuloksetta.
Vapaa-ajalla työelämän aiheuttama stressi saa minut ailahtelevaksi. Jos mies tulee töistä aikaisin kotiin, minua harmittaa etten saanut rentoutua rauhassa, ja jos hän tulee myöhään, kiukuttelen siitä. Nämä nyt yksinä esimerkkeinä siitä, miten mies ei voi tehdä mitään oikein jos olen huonolla tuulella. En huuda tai raivoa, mutta pahan tuulen ja ärtyneisyyden aistii silti kilometrin päähän, ja olen huomannut nalkuttavani herkästi. Sellainen en ole koskaan ennen ollut, joten tilanne järkyttää minua itseäni aika paljon. Hyi miten vihaankaan käytöstäni ja mielialaani. Mies on rauhallinen luonne, eikä onneksi provosoidu. Pyydän anteeksi että olen huonolla tuulella, ja hän sanoo ymmärtävänsä. Mutta kauanko hän jaksaa ymmärtää.
Kaiken muun lisäksi minulla ei ole piirun vertaa itsekuria mitä tulee itsestäni huolehtimiseen. Mies käy lenkillä ja salilla ja syö terveellisesti, minä puputan suklaata. Ylipainoa on kymmenisen kiloa, ja kaikki yritykset päästä kiloista eroon tuovat niitä vain lisää. Seksielämä kärsii, kun en kehtaa enää esitellä pömppömahaani (olen omenavartaloinen, totta kai), ja kuvat minusta ja miehestä vierekkäin aiheuttavat lähinnä itkureaktion (mies painaa saman verran kuin minä vaikka on 25 senttiä pidempi).
Kiitos tästä mahdollisuudesta avautua. Olen niin jumissa ihmisenä, että kaikki tuntuu vaan pahalta.
Kommentit (12)
Voi sinua, kyllä kaikille tulee joskus noita aikoja elämässä. Se menee kyllä ohi! Kuulostaa siltä että työelämä vie sinusta mehut ja siksi yksityiselämäkin kärsii. Siihen pitäisi voida luottaa että kumppani ei jätä, kun tuntuu että maailma potkii päähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi sinua, kyllä kaikille tulee joskus noita aikoja elämässä. Se menee kyllä ohi! Kuulostaa siltä että työelämä vie sinusta mehut ja siksi yksityiselämäkin kärsii. Siihen pitäisi voida luottaa että kumppani ei jätä, kun tuntuu että maailma potkii päähän.
Olen alkanut epäillä, että ehkä vain olen ihmisenä saamaton ja pessimistinen. Optimistisempi ihminen löytäisi varmasti hyviä puolia minunkin elämästäni, mutta minä se vaan vellon synkkyydessä. Saisi edes painoa pudotettua, niin itsetunto kohenisi hieman...
ap
Luin että emätinkyttyrä... siihen verrattuna emännänkyttyrä on positiivinen, hei!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi sinua, kyllä kaikille tulee joskus noita aikoja elämässä. Se menee kyllä ohi! Kuulostaa siltä että työelämä vie sinusta mehut ja siksi yksityiselämäkin kärsii. Siihen pitäisi voida luottaa että kumppani ei jätä, kun tuntuu että maailma potkii päähän.
Olen alkanut epäillä, että ehkä vain olen ihmisenä saamaton ja pessimistinen. Optimistisempi ihminen löytäisi varmasti hyviä puolia minunkin elämästäni, mutta minä se vaan vellon synkkyydessä. Saisi edes painoa pudotettua, niin itsetunto kohenisi hieman...
ap
Olitko lapsena onnnellinen? Kannattaisi vaikka pakolla yrittää ajatella asioista niitä positiivisia puolia. On todettu, että aivojaan voi muokata positiivisemmiksi: se vahvistuu mitä ruokkii. Suhteuta omia ongelmiasi, vaikka lyhyt vapaehtoistyä ihmisten parissa joilta puuttuu lähes kaikki eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia parantaa omaa elämää auttaa näkemään oman hyväosaisuuden. Tuosta kun lähtee ja miettii joka päivä monia asioita mistä voi olla kiitollinen (ylimääräisten kilojen sijaan terveyttä, hankalan työn sijaan tutkintoa ja lisäkoulutusmahdollisuuksia jne) niin voi helpottaa. Mutta älä missään nimessä ala lapsia yrittämään tuohon mielentilaan, odota ensin, että tunnet olosi muuten onnelliseksi.
Uusi erilainen työ varmasti auttaisi. Aloita 1-2 uutta harrastusta piristykseksi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi sinua, kyllä kaikille tulee joskus noita aikoja elämässä. Se menee kyllä ohi! Kuulostaa siltä että työelämä vie sinusta mehut ja siksi yksityiselämäkin kärsii. Siihen pitäisi voida luottaa että kumppani ei jätä, kun tuntuu että maailma potkii päähän.
Olen alkanut epäillä, että ehkä vain olen ihmisenä saamaton ja pessimistinen. Optimistisempi ihminen löytäisi varmasti hyviä puolia minunkin elämästäni, mutta minä se vaan vellon synkkyydessä. Saisi edes painoa pudotettua, niin itsetunto kohenisi hieman...
ap
Olitko lapsena onnnellinen? Kannattaisi vaikka pakolla yrittää ajatella asioista niitä positiivisia puolia. On todettu, että aivojaan voi muokata positiivisemmiksi: se vahvistuu mitä ruokkii. Suhteuta omia ongelmiasi, vaikka lyhyt vapaehtoistyä ihmisten parissa joilta puuttuu lähes kaikki eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia parantaa omaa elämää auttaa näkemään oman hyväosaisuuden. Tuosta kun lähtee ja miettii joka päivä monia asioita mistä voi olla kiitollinen (ylimääräisten kilojen sijaan terveyttä, hankalan työn sijaan tutkintoa ja lisäkoulutusmahdollisuuksia jne) niin voi helpottaa. Mutta älä missään nimessä ala lapsia yrittämään tuohon mielentilaan, odota ensin, että tunnet olosi muuten onnelliseksi.
Sanoisin että olin onnellinen, mutta pieni pessimisti minussa on aina asunut. Lannistun todella helposti, jos tulee yllättäviä vastoinkäymisiä. Itsetunnon kohentaminen auttaisi varmaan tähänkin. Tiedän sen että periaatteessa minulla on kyllä kaikki hyvin.
Mieheni kyllä ehdottikin, että olisiko tässä taustalla vauvakuume... Ei ole! Elämäänsä pitää olla tyytyväinen ennen kuin voi ajatellakaan perheenlisäystä.
ap
Sun mietteet kuulostaa todella tutuilta. Itse voisin vaan lisätä tuohon listaan lapset, jotka eivät nekään tuoneet täyttymyksen tunnetta elämään, vaan koen epäonnistuneeni äitinäkin. Yliopistosta valmistumisen jälkeen olin muutaman vuoden oman alan tehtävissä, mutta koin jatkuvasti olevani työssäni huono ja osaamaton. Kuvittelin, että lasten myötä elämäni saa sen oikean tarkoituksen, mutta äitiys- ja hoitovapaalla olo onkin ollut vaihdellen lähinnä puuduttavaa/rankkaa/ärsyttävää/yksinäistä ja tuntuu, että nää vuodet on menneet hukkaan, vaikka tämänhän pitäisi olla elämän parasta aikaa. Kohta pitäisi palata töihin, missä tiedän tuntevani oloni tyhmemmäksi kuin koskaan, olenhan ollut kauan poissa. Mulla on ihana mies, mutta hänellekin tiuskin pahaan oloani. Tiedän, että mulla on todella paljon, mistä olla kiitollinen, joten tämä jatkuva tyytymättömyyden tunne risoo, enkä tiedä mikä siihen auttaisi. Toisaalta tiedän olevani pessimistinen luonne ja odotan aina pahinta, joten ehkä tämän olotilan kanssa on vaan elettävä ja pyrittävä siihen, etten liiaksi rasita sillä muita,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun mietteet kuulostaa todella tutuilta. Itse voisin vaan lisätä tuohon listaan lapset, jotka eivät nekään tuoneet täyttymyksen tunnetta elämään, vaan koen epäonnistuneeni äitinäkin. Yliopistosta valmistumisen jälkeen olin muutaman vuoden oman alan tehtävissä, mutta koin jatkuvasti olevani työssäni huono ja osaamaton. Kuvittelin, että lasten myötä elämäni saa sen oikean tarkoituksen, mutta äitiys- ja hoitovapaalla olo onkin ollut vaihdellen lähinnä puuduttavaa/rankkaa/ärsyttävää/yksinäistä ja tuntuu, että nää vuodet on menneet hukkaan, vaikka tämänhän pitäisi olla elämän parasta aikaa. Kohta pitäisi palata töihin, missä tiedän tuntevani oloni tyhmemmäksi kuin koskaan, olenhan ollut kauan poissa. Mulla on ihana mies, mutta hänellekin tiuskin pahaan oloani. Tiedän, että mulla on todella paljon, mistä olla kiitollinen, joten tämä jatkuva tyytymättömyyden tunne risoo, enkä tiedä mikä siihen auttaisi. Toisaalta tiedän olevani pessimistinen luonne ja odotan aina pahinta, joten ehkä tämän olotilan kanssa on vaan elettävä ja pyrittävä siihen, etten liiaksi rasita sillä muita,
Meillä taitaa olla aika samantapaiset luonteet. Tyytymättömyys on kurja tunne, josta on vaikea päästä tahdonvoimalla eroon. Tsemppiä sinulle!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hormoniehkäisy käytössä?
Ei ole. Ihan ilman hormoneja saan itsestäni kehitettyä tällaisen hirviön :)
ap
Tuntuu ihan samalta, tuntuu, että missään ei ole omaa tilaa, tuntuu että, koko elämä on vaan rullausta töihin, kauppaan, kotiin, nukkumaan, töihin, kauppaan kotiin...
stoppi tulee vasta viikonloppuna kun kukaan ei pakota töihin.
Sitten nukutaan koko viikonloppu kunnes sama rullaus alkaa taas.
Tuntuu, että elämä menee autopilotilla ja sitä ohjaa vain normioletus että 8 h töissä, muu aika nukutaan. Heti kun yrittää poiketa tästä kaavasta niin siihen kiinnitetään huomiota, jos yrität vaikka uimaan niin sanotaan että et voi, kun on oltava töissä.
Ihmiset muuttuvat yhä yrmeämmäksi, kun eivät näe ikinä aurinkoa tai perhettään, koska aina töissä.
Ai niin! Lisätään listaan näyttöpäätetyön seurauksena syntynyt, aivan karmea emännänkyttyrä. En voi pitää hiuksia kiinni tai leikata niitä lyhyiksi, sillä niskassa on hirvittävä pahkura. Se saa ryhdin näyttämään huonolta ja tuo olemukseen kilojakin lisää, yök. Jos jollain on tiedossa keinoja miten tuosta pääsee eroon, niin otetaan ilolla vastaan...
ap