Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten lapsi selviää yksinhuoltajan itsemurhasta?
10.06.2016 |
Lapsella ei sisaruksia eikä isää, muita läheisiä kyllä paljon.
Sen ikäinen jo, että varmaan muistaisi äidin ikuisesti.
Onko täällä kellään kokemusta aiheesta, miten vanhemman itsemurha vaikuttaa lapseen?
Ja onko se lapsen kannalta pahempi, jos äiti on yh eli ei ole isääkään?
Kommentit (52)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankalaa tulee olemaan..riski, että päätyy itse samaan on korkea. Ei tule koskaan ymmärtämään vanhemman hylkäämistä.
Miksi ap. niin tekisit? Voisitko kertoa, mikä tuntuu ylitsepääsemättömältä? Me autetaan ja tuetaan sua.
Mullakin ollut todella vaikeaa, ihan oikeasti. Silti ajattelen, että joskus asiat ovat varmasti toisin - ei ehkä tänään tai huomenna tai edes ensi vuonna, mutta joskus.
Sinulla on vain yksi elämä ja olet lapsellesi kaikki kaikessa. Hae vertaistukea ja muuta vaikka muualle, jos ahdistaa liikaa jotkut kuviot tms?
Lapsellesi olet aina tärkeä, vaikka etänä ja hän ymmärtää isona varmasti miksi et ole kyennyt hänestä huolehtimaan. Kyllä ihmiselle varmasti on oma vanhempi rakas ja tärkeä. Et voinut hänet saadessasi tietää, että sairastut henkisesti. Anna muiden, terveempien, hoitaa häntä ja ole itsellesi armollinen. Sinulla on paha olla, hoida nyt itseäsi.
Itsemurhaa hän tuskin tulee koskaan ymmärtämään. Jos teet itsellesi jotain se asia satuttaa häntä hänen elämänsä loppuun saakka ja kuten joku sanoi hän voi päätyä samaan tekoon.
Ja voin kertoa sinulle yhden kummallisen asian. Olet mieleltäsi terveempi kuin moni päälle päin tasainen ihminen. Masennus on ajanut sinut tähän pisteeseen. Joudut pohtimaan elämän suuria asioita. Jos jaksat vielä jatkaa sinulle voi aueta mahdollisuuksia paljon suurempaan ymmärrykseen. Masennus on hirveä sairaus, mutta psyykelle joskus tarpeellinen.
Jokin sinussa sanoo, että elämäsi on ollut tähän asti vääränlaista etkä nauti siitä. Koet ilmeisesti häpeää siitä, että et ole "menestynyt", mutta et varmaan itsekään tiedä mitä se menestys on. Haluaisit kai vaikuttaa tietynlaiselta ihmiseltä, sinulla on ihanne, pyrit sitä kohti ja epäonnistut.
Ehkä pelkäät eniten sitä, että et kelpaa lapsellesi sellaisena kuin olet. Että mieluummin kuin olisit menestyjäihminen ja menestyjävanhempi tapat itsesi jos et pääse tähän tavoitteeseen. Oletko perfektionisti?
Toin tässä esiin ajatuksia, joita olen itse pyöritellyt masennuksessa ja toipumisjaksolla. Ihan samaa riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta täälläkin. Voin vielä kertoa, että hiton moni hyvin älykäs ja kyvykäs ihminen pyörittelee noita samoja ajatuksia ja eräskin tuttu mies elää lähinnä siksi, että hänellä on lapsi. Tämä mies on ulkoisesti hyvin menestynyt, mutta hänen elämänsä on todellinen kaaos. Se on jotain aivan järkyttävää eikä hänestä ikinä uskoisi.
Suosittelen, että teet kuten minä ja lakkaat yksinkertaisesti välittämästä epäonnistumisesta. Nimittäin jos pelkäät epäonnistumista tulet epäonnistumaan joka tapauksessa, sillä elämääsi mustaa pelko ja tämä pelko ajaa sinut umpikujaan ja masentaa sinut. Ota riskejä ja uskalla. Ensimmäinen riski on myöntää, että olet haavoittuva ihminen etkä nyt kykene oikein elämäänkään. Se on ok ja siinä on enemmän viisautta kuin mihin moni suorittaja-menestyjä kykenee ennen kuin kuolema riistää heidät yksinäisestä kulissielämästä.
20, tuli kyyneleet silmiin tekstistäsi. Kaikkea hyvää sinulle <3
Ap, toivottavasti luet tuon viestin myös. Yksi osastojakso ei tee kenestäkään arvotonta ihmistä, ei vaikka joutuisit sinne sata kertaa. Olet lapsellesi tärkeä ja korvaamaton, vaikka hän ei voisikaan juuri nyt asua luonasi. Olet sairas ja sairautesi ei ole sinun syytäsi. Sinun pitää saada siihen kunnollista hoitoa. Koita jaksaa yrittää vielä ja hakea lisää apua. Masentuneena ajattelee helposti, että kaikilla olisi parempi ilman minua, mutta se ei ole totta. Itsemurha aiheuttaa valtavaa elinikäistä tuskaa itsemurhan tehneen läheisille. Se olisi sydämetön teko lastasi kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksei elämäsi voisi tasoittua. Mikä sun diagnoosi on? Jos lapsella turvallinen paikka niin nyt on sun aika keskittyä paranemiseen.
Voit kokea itsesi epäonnistuneeksi nyt, vaikka muiden mielestä et sitä ole. Usko itseesi - ja ota apu vastaan!
Vaikea ja pitkittynyt masennus, muuta ei ole löytynyt eikä kai sitten ole, vaikka aika hulluksi itseni välillä tunnen.
Masennus on vieläpä saanut jotenkin niin heppoisen ja "turhan" leiman, että häpeän edes olla masentunut.
Toisaalta mietin, ettei se oikeasti ole niin pikku juttu ja asennekysymys kuin monen mielestä on, itse koen tämän sairauden kuin joksikin henkiseksi syöväksi, joka syö sisältä pikkuhiljaa niin, ettei ulospäin välttämättä edes näe mitään, vaikka olisi jo "saattohoitovaiheessa".
Oikeastaan tämä on ollut jo pitkään siinä saattohoitovaiheessa kituuttelua, kuin olisi kala kuivalla maalla ja ajoittain jopa hengitys sattuu ihan fyysisestikin.
Kai mun pitäisi jotenkin päästä häpeästä ensin irti ja keskittyä paranemiseen vailla jatkuvia syyllisyydentunteita ja mitättömyyden kokemusta, kuten kirjoititkin: lapsella on turvallinen ja rakastava paikka missä olla nyt ja nähdään joka viikko.
Äh. Osaispa muuttaa asenteen vaan positiiviseksi ja saisi energiaa jostain, tiedostan kuitenkin tuon lapsi-kysymyksen eli lapsen olemassaolo pidättelee yllättävänkin voimakkaasti niinä hetkinä, kun on pelkkää tuskaa ja silmät etsii vain tarpeeksi kantavaa paikkaa mihin ripustaa köysi.
Tavallaan siis voisin iloita siitä, että kykenen välittämään jostain niin paljon, että laitan hänen kuvitellun edun oman tuskani edelle.
Enhän toki voi tietää onko elämiseni edes etu lapselleni, mutta kun en voi tietää, niin vaivaa se toinenkin vaihtoehto, eli mitä jos elämiseni onkin ratkaisevaa lapsen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta?
Vaikka tiedostan näitä asioita, jotenkin en osaa kokea niitä niin, vaan vellon sumussa.
Ap
Ap, syötkö mitään psyykenlääkettä? En suosittele heppoisin perustein syötäväksi, mutta jos voit noin pahoin tilanne on toinen. Itse olen kokeillut useampaa ja niiden toimivuudessa on valtavia eroja. Itselleni sopivin nosti minut haudantakaisoloista takaisin elämään parissa päivässä. Sain nukuttua ja käytyä koulussa ja töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä mietin eniten, voiko lapselle tulla todella paha itsetunto-ongelma, jossain pohjalla läpi elämän ajatus ettei häntä kestetty?
Vai voiko muut läheiset rakastaa hänestä ehjän aikuisen?
Onko äiti niin tärkeä kuitenkaan kun puhutaan?
Mulla itsellä koko elämää leimaa se, kun olen oikea kävelevä pettymys kaikille ja turha ihminen, en halua samaa lapselle.Ap
Voisin samaistua kommenttiisi täysin, olen pahoillani puolestasi. Ehkä olet vain kerännyt ympärillesi vahingoittavia läheisiä tukevien sijaan? Tai liian kiireisiä tukemaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi haluaa aina oman vanhemman. Aikuinen lapsi haluaa tuntea juurensa.
Voimia. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksei elämäsi voisi tasoittua. Mikä sun diagnoosi on? Jos lapsella turvallinen paikka niin nyt on sun aika keskittyä paranemiseen.
Voit kokea itsesi epäonnistuneeksi nyt, vaikka muiden mielestä et sitä ole. Usko itseesi - ja ota apu vastaan!
Vaikea ja pitkittynyt masennus, muuta ei ole löytynyt eikä kai sitten ole, vaikka aika hulluksi itseni välillä tunnen.
Masennus on vieläpä saanut jotenkin niin heppoisen ja "turhan" leiman, että häpeän edes olla masentunut.
Toisaalta mietin, ettei se oikeasti ole niin pikku juttu ja asennekysymys kuin monen mielestä on, itse koen tämän sairauden kuin joksikin henkiseksi syöväksi, joka syö sisältä pikkuhiljaa niin, ettei ulospäin välttämättä edes näe mitään, vaikka olisi jo "saattohoitovaiheessa".
Oikeastaan tämä on ollut jo pitkään siinä saattohoitovaiheessa kituuttelua, kuin olisi kala kuivalla maalla ja ajoittain jopa hengitys sattuu ihan fyysisestikin.Kai mun pitäisi jotenkin päästä häpeästä ensin irti ja keskittyä paranemiseen vailla jatkuvia syyllisyydentunteita ja mitättömyyden kokemusta, kuten kirjoititkin: lapsella on turvallinen ja rakastava paikka missä olla nyt ja nähdään joka viikko.
Äh. Osaispa muuttaa asenteen vaan positiiviseksi ja saisi energiaa jostain, tiedostan kuitenkin tuon lapsi-kysymyksen eli lapsen olemassaolo pidättelee yllättävänkin voimakkaasti niinä hetkinä, kun on pelkkää tuskaa ja silmät etsii vain tarpeeksi kantavaa paikkaa mihin ripustaa köysi.
Tavallaan siis voisin iloita siitä, että kykenen välittämään jostain niin paljon, että laitan hänen kuvitellun edun oman tuskani edelle.
Enhän toki voi tietää onko elämiseni edes etu lapselleni, mutta kun en voi tietää, niin vaivaa se toinenkin vaihtoehto, eli mitä jos elämiseni onkin ratkaisevaa lapsen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta?
Vaikka tiedostan näitä asioita, jotenkin en osaa kokea niitä niin, vaan vellon sumussa.Ap
Ensinnäkin, älä tee sitä. Muut tässä ketjussa ovat perustelleet hyvin. Sulla on puolellasi ainakin se, että olet koherentti ja vähintään ns. perusfiksu: tämän huomaa kirjoituksistasi. Luultavasti siksi epäonnisumiset tai "epäonnistumiset" tuntuvatkin susta niin superpahoilta. Luulen, että ajan oloon tulet pärjäämään ihan ok. Osastohoidossa ei ole mitään hävettävää: mun siskokin on ollut pari kertaa n. puoli vuotta kerrallaan, vaikka ei ole ollut edes psykoottinen, ja loppujen lopuksi hyötynyt niistä kovasti. Tilasi saattaisi vaatia pitempään osastolla oloa, mutta nykyisin se ei ole helppoa, tiedän. Tsemppiä, olet arvokas!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ap, mutta kerron, että aion kuolla.
Tuskani on sietämätöntä ja läsnä joka hetki.
Tulevaisuutta ei ole.
Olen päättänyt jo päivän.
Viimein pääsen tuskasta.
Vierailija kirjoitti:
Elävä äiti on lapselle aina parempi kuin ei äitiä ollenkaan.
Noh minulla on äiti elossa
Olenpa onnekas...nooottt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ap, mutta kerron, että aion kuolla.
Tuskani on sietämätöntä ja läsnä joka hetki.
Tulevaisuutta ei ole.
Olen päättänyt jo päivän.
Viimein pääsen tuskasta.
Onko se kuun vika?
Syntymäpäiväsi?
Kerro ny?
Domimo kirjoitti:
Voisin samaistua kommenttiisi täysin, olen pahoillani puolestasi. Ehkä olet vain kerännyt ympärillesi vahingoittavia läheisiä tukevien sijaan? Tai liian kiireisiä tukemaan
En ole ap,
mutta kyllä keräsin joutessani ympärilleni
isän joka päätti päivänsä haulikolla
äidin joka on parempi kuin ei mitään
ja tästä kaikesta aiheutuneen
persoonallisuushäiriön.....
Vierailija kirjoitti:
Lapsi haluaa aina oman vanhemman. Aikuinen lapsi haluaa tuntea juurensa.
Voimia. <3
Ööh minä haluan
PARIS HILTTONIN vanhemmat..
Omani olivat / ovat pahemmat kuin ei mitään-
Vierailija kirjoitti:
Lapsellesi olet aina tärkeä, vaikka etänä ja hän ymmärtää isona varmasti miksi et ole kyennyt hänestä huolehtimaan. Kyllä ihmiselle varmasti on oma vanhempi rakas ja tärkeä. Et voinut hänet saadessasi tietää, että sairastut henkisesti. Anna muiden, terveempien, hoitaa häntä ja ole itsellesi armollinen. Sinulla on paha olla, hoida nyt itseäsi.
Itsemurhaa hän tuskin tulee koskaan ymmärtämään. Jos teet itsellesi jotain se asia satuttaa häntä hänen elämänsä loppuun saakka ja kuten joku sanoi hän voi päätyä samaan tekoon.
Ja voin kertoa sinulle yhden kummallisen asian. Olet mieleltäsi terveempi kuin moni päälle päin tasainen ihminen. Masennus on ajanut sinut tähän pisteeseen. Joudut pohtimaan elämän suuria asioita. Jos jaksat vielä jatkaa sinulle voi aueta mahdollisuuksia paljon suurempaan ymmärrykseen. Masennus on hirveä sairaus, mutta psyykelle joskus tarpeellinen.
Jokin sinussa sanoo, että elämäsi on ollut tähän asti vääränlaista etkä nauti siitä. Koet ilmeisesti häpeää siitä, että et ole "menestynyt", mutta et varmaan itsekään tiedä mitä se menestys on. Haluaisit kai vaikuttaa tietynlaiselta ihmiseltä, sinulla on ihanne, pyrit sitä kohti ja epäonnistut.
Ehkä pelkäät eniten sitä, että et kelpaa lapsellesi sellaisena kuin olet. Että mieluummin kuin olisit menestyjäihminen ja menestyjävanhempi tapat itsesi jos et pääse tähän tavoitteeseen. Oletko perfektionisti?
Toin tässä esiin ajatuksia, joita olen itse pyöritellyt masennuksessa ja toipumisjaksolla. Ihan samaa riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta täälläkin. Voin vielä kertoa, että hiton moni hyvin älykäs ja kyvykäs ihminen pyörittelee noita samoja ajatuksia ja eräskin tuttu mies elää lähinnä siksi, että hänellä on lapsi. Tämä mies on ulkoisesti hyvin menestynyt, mutta hänen elämänsä on todellinen kaaos. Se on jotain aivan järkyttävää eikä hänestä ikinä uskoisi.
Suosittelen, että teet kuten minä ja lakkaat yksinkertaisesti välittämästä epäonnistumisesta. Nimittäin jos pelkäät epäonnistumista tulet epäonnistumaan joka tapauksessa, sillä elämääsi mustaa pelko ja tämä pelko ajaa sinut umpikujaan ja masentaa sinut. Ota riskejä ja uskalla. Ensimmäinen riski on myöntää, että olet haavoittuva ihminen etkä nyt kykene oikein elämäänkään. Se on ok ja siinä on enemmän viisautta kuin mihin moni suorittaja-menestyjä kykenee ennen kuin kuolema riistää heidät yksinäisestä kulissielämästä.
Hyvä idea..korkkasin just iltakossun...
ei unnu epäonnistumset enää miltään..
aahh kylmää ja raikasta
rea d kirjoitti:
Kuolema on pahin mitä voi lapsillee tehdä.
Jos nyt poisluetaan hullut sadistit, jotka raiskaavat ja pitävät kellarissa lapsiaan.Mutta kuollut vanhempi on huonoakin vanhempaa traumatoisoivampaa lapselle.
Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Muista opiskeluajoilta tutkimuksen, jonka mukaan vanhempien avioero voi olla lapselle jopa traumatisoivampi kokemus kuin toisen vanhemman kuolema. Aikamoista.
Vierailija kirjoitti:
En ole ap, mutta kerron, että aion kuolla.
Tuskani on sietämätöntä ja läsnä joka hetki.
Tulevaisuutta ei ole.
Olen päättänyt jo päivän.
Viimein pääsen tuskasta.
Älä tee sitä!
Sattumoisin näin tämän ketjun ja tunnistin omakseni, aikaa on kulunut enkä koe enää tuskaa ja kipua kovinkaan usein. Lapsikin asunut jo useamman vuoden taas kanssani ja vaikka kaikki ei ole täydellistä ja olen edelleen matkalla itseni kanssa, niin en enää kykene samaistumaan noihin teksteihin mitä olen kesäkuussa 2016 tähän ketjuun kirjoittanut.
Muistan nuo ajat ja olot, koin juuri kuin sinä nyt, mutta en ole kokenut sellaista enää pitkään aikaan.
Sinnittele, asiat voivat oikeasti mennä hiljalleen parempaan päin kun aika kuluu. <3
Ap
Alue: Aihe vapaa
Vaikka et olisi lapsesi kanssa tekemisissä on silti tärkeää lapselle tietää että olet elossa ja olemassa. Elä edes siihen saakka että lapsesi aikuistuu.