Yhteiskuntaluokista ja lasten kasvatuksesta

No näinhän se paljolti menee edelleen. Itse muutin lapsuudenkodistani 23-vuotiaana, tosin vanhempani asuivat tuolloin muualla. En aio omia lapsianikaan pois häätää aikanaan kun 18-vuotta täyttävät. Jos haluavat lähteä, saavat tottakai mennä.

Ehkä näin, tai sitten ei. Minun vanhemmilla ei ole ollut yksinkertaisesti rahaa elättää aikuisia lapsia, tukea asumisessa ja opiskelussa. Näin on myös useilla ystävilläni, en oikeastaan tunne yhtään täysi-ikäistä joka olisi saanut em taloudellista tukea vanhemmiltaan. Puolisolle äiti silloin tällöin laittanut satasen tai pari opiskeluaikana, mutta muuten me ollaan kyllä töissä käyty ja itsemme elätetty aina. Meillä on nyttemmin kaksi lasta (joista toinen saatu opiskeluaikoina) ja taloudellinen tilanne hyvä. Toivon että voisimme joskus omistaa asunnon jossa lapset saavat opintojen aikana asua (tietyillä edellytyksillä), mutta itse näen enemmänkin hyvänä kuin huonona sen, että tehdään töitä ruoan eteen vaikka sitten opintojen ohella.

Vierailija kirjoitti:

Täällä usein on erilaisia ketjuja, missä ihmisiä luokitellaan milloin milläkin perusteella. Useat asiat ovat aika yhdentekeviä.

Mutta itse olen päätynyt siihen, että on yksi lapsiin liittyvä kysymys, joka jakaa yhteiskuntaluokkia, ja joka ylläpitää sitä maailmaa, missä yhteiskuntaluokat periytyvät.

Nimittäin aikuistuvan lapsen kohtelu. Keskiluokkaisissa perheissä ja siitä ylöspäin 18 on vain vuosi, jolloin lapsi saa ajokortin, ja luvan kanssa vähän kokeilla siipiään, mutta perheen taloudellista vastuunjakoa se ei muuta. Lapsen koulutukseen liittyvät asiat edelleen maksetaan, lapsi elätetään, tarvittaessa hankitaan asunto ja huolehditaan ammattiin valmistumiseen asti lapsen pärjäämisestä. Näin lapsi voi huoletta panostaa pitkäänkin akateemiseen koulutukseen, eikä tarvitse miettiä, että töitä olisi pakko saada.

Kun taas näyttäisi siltä, että ammattikoulun käyneissä perheissä joskus jopa 16v vastaa jo itsestään hyvin pitkälle, ja 18 v on jo 'aikuinen', joka saattaa joutua elättämään itse itsensä. Tietenkään silloin ei ole helppoa hankkia pidempää koulutusta, ja koulutustausta periytyy. Tietysti yleinen koulutuksen arvostus myös vaikuttaa taustalla.

Me olemme sitten poikkeus. Sekä miehelläni että minulla on vain amiskoulutus. Lapsille on maksettu ja maksetaan koulutus niin että opintolainaa ei tarvitse ottaa ja töissä käydä kesätöitä lukuunottamatta. Tosin kaksi vanhinta on halunnut vain amiskoulutuksen, nuorimmasta ei vielä tiedä. Koulutusta pidämme arvossamme, ei akateeminen tutkinto takaa hyvää elämää. Sanoisin että enemmän asia on vanhempien tuloista kiinni, meidän nettotulot ovat n. 6000e kuukaudessa. Ei noilla tuloilla lapsemme saa mitään opintoetuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä näin, tai sitten ei. Minun vanhemmilla ei ole ollut yksinkertaisesti rahaa elättää aikuisia lapsia, tukea asumisessa ja opiskelussa. Näin on myös useilla ystävilläni, en oikeastaan tunne yhtään täysi-ikäistä joka olisi saanut em taloudellista tukea vanhemmiltaan. Puolisolle äiti silloin tällöin laittanut satasen tai pari opiskeluaikana, mutta muuten me ollaan kyllä töissä käyty ja itsemme elätetty aina. Meillä on nyttemmin kaksi lasta (joista toinen saatu opiskeluaikoina) ja taloudellinen tilanne hyvä. Toivon että voisimme joskus omistaa asunnon jossa lapset saavat opintojen aikana asua (tietyillä edellytyksillä), mutta itse näen enemmänkin hyvänä kuin huonona sen, että tehdään töitä ruoan eteen vaikka sitten opintojen ohella.

Ja olemme siis valitsemamme tutkintomme onnistuneet opiskelemaan, arvostamme myös koulutusta mutta tiettyä nöyryyttä ja rahan arvostusta sekin tuo kun myy vaikka sitä jädeä 6e tuntipalkalla.

Entäs sitten kun ammatikoulun käyneen vanhempien perheestä lapsi opiskelee yliopistossa?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä näin, tai sitten ei. Minun vanhemmilla ei ole ollut yksinkertaisesti rahaa elättää aikuisia lapsia, tukea asumisessa ja opiskelussa. Näin on myös useilla ystävilläni, en oikeastaan tunne yhtään täysi-ikäistä joka olisi saanut em taloudellista tukea vanhemmiltaan. Puolisolle äiti silloin tällöin laittanut satasen tai pari opiskeluaikana, mutta muuten me ollaan kyllä töissä käyty ja itsemme elätetty aina. Meillä on nyttemmin kaksi lasta (joista toinen saatu opiskeluaikoina) ja taloudellinen tilanne hyvä. Toivon että voisimme joskus omistaa asunnon jossa lapset saavat opintojen aikana asua (tietyillä edellytyksillä), mutta itse näen enemmänkin hyvänä kuin huonona sen, että tehdään töitä ruoan eteen vaikka sitten opintojen ohella.

Erikoista. Minun ystäväpiirissäni taas kaikkien vanhemmat ovat esim maksaneet lukiokirjat, ajokortin, auttaneet opiskeluaikana ja asunnon hankinnassa jne. Avustaneet myös niitä, jotka ovat tehneet jossain vaiheessa toisen tutkinnon ns. " aikuisina".

Erityisesti sillä on vaikutusta omaisuuden kertymiseen. Onhan se ihan selvää, että jos pääse kiinni omaan asuntoon jo opiskeluvaiheen alussa, niin 30-40-vuotiaana on aivan eri tilanne kuin henkilöllä, joka edelleen maksaa täyttä vuokraa tai vasta aloittelee lainanlyhennystä.

Tavallaan hankalinta on heille, jotka kouluttautuvat pitkälle ilman vanhempien taloudellista tukea. Kouluttautuminen kestää vuosia, ehkä kymmenenkin, ennen kuin on säännölliset tulot. Se amiksen käynyt pikkupaikkakuntalainen on saattanut lyhentää jo sen saman kymmenen vuotta omaa taloaan.

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten kun ammatikoulun käyneen vanhempien perheestä lapsi opiskelee yliopistossa?

Kyllä meillä ainakin vanhemmat auttaneet. Toisella ammattikoulutausta, toisella opistotason tutkinto.

Nimenomaan näin asia tuntuu olevan. Toki yliopisto-opiskelijoista ylivoimainen enemmistö omassa tuttavapiirissäni elättää itse itsensä joko 90- tai 100-prosenttisesti, mutta ei omassa viiteryhmässäni todellakaan ole peritty "aikuisilta" 2 päivää sitten 18 vuotta täyttäneiltä lapsilta vuokraa tai sanottu, että myy vaikka persettä mutta minä en lukiokirjojasi maksa. Tällaisen ilmiön olemassaolo on tullut vastaan vasta sen jälkeen, kun aloitin työskentelyn (pääasiassa) huono-osaisten nuorten parissa.

Tietysti tuo johtuu osin myös tukijärjestelmästämme - ainakin toimeentulotuessa täysi-ikäinen, mutta kotona asuva lapsi on ihan oma yksikkönsä, jota ei vanhemman menoissa huomioida (esim. vaikutus asumiskuluihin, kun asujia onkin 2 eikä 1), mutta joka toisaalta katsotaan velvolliseksi elättämään itsensä opintolainalla jo toisen asteen opinnoissa.

Vierailija kirjoitti:

Entäs sitten kun ammatikoulun käyneen vanhempien perheestä lapsi opiskelee yliopistossa?

Kyse onkin siitä, saako lapsi vanhemmiltaan henkistä ja taloudellista tukea elämäänsä.

Sehän riippuu vanhempien tuloista aika pitkälle. Monissa amistaustaisissa perheissä on vanhemmilla sen suuruinen palkka, että sillä ei kovin pitkälle aikuistuvaa lasta elätetä. Usein näissä perheissä on vähintään sen kolme lasta, eli varsinkin esikoisella voi olla kovat paineet lentää pesästä pois. On ihan eri asia, jos vanhemmilla on rahaa kustantaa lapselle pitkätkin opiskelut oman talouden ja sisarusten siitä kärsimättä.

Mutta se, arvottaako tän sitten hyväksi vai huonoksi asiaksi, on ihan jokaisen päätettävissä. Muutin juuri alueelle, jossa lapset tehdään nuorina, nippa nappa saatu se amis käytyä, ja kotoa muutetaan nuorina. Samalla asuinalueella saattaa olla perhettä neljässä eri sukupolvessa, joista riittää hyväkuntoisia mummoja ja isomummoja ja - pappoja auttamaan lastenhoidossa, sillä avulla ja tuella nuortekin perheet pärjäävät ihan hyvin. Usein se työpaikkakin löytyy sukulaisten kautta, samassa työpaikassa voi olla puolet henkilöstöstä läheistä sukua toisilleen.  Ne arvot täällä on hyvin perhekeskeisiä, ei heille ole mikään arvo hankkia statusta ja mammonaa. Se elämä on siinä hyvää, tuttujen ihmisten ympäröimänä, siis ihan kirjaimellisesti asutan sadan metrin päässä toisistaan. Itselleni on tullut usein mieleen, että tuosta näkökulmasta katsottuna pitkät opinnot, lasten tekeminen vasta myöhemmällä iällä ja töiden perässä muuttaminen on kaikki tavallaan sitä elämän hukkaamista, kun ollaan erossa omasta porukasta ja jätetään se oma heimo perustamatta tai perustetaan se niin myöhään että isovanhemmat on jo iäkkäitä.

Ja tämä keskustelu kuitenkin kääntyy sellaiseksi, että miksi jonkun lapsen pitäisi olla lelliperse, joka vanhempiensa nurkissa saa pyöriä vaikka kuinka pitkään. Eihän se sitten suinkaan niin ole, etteikö sitten se lapsi, joka saa asua kotona, vaikka omaa rahaa tienaisi. On vaan kovin eri asia, näkevätkö vanhemmat lapsensa riesana, jonka pitää nopeasti itsenäistyä, vai sellaisena, joita ovat valmiita tukemaan mahdollisimman pitkään. Ja varmasti molemmista ryhmistä sitten lopulta tulee myös sellaisia lapsia, jotka sitten lopulta ovat taloudellisesti epäitsenäisiä aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä näin, tai sitten ei. Minun vanhemmilla ei ole ollut yksinkertaisesti rahaa elättää aikuisia lapsia, tukea asumisessa ja opiskelussa. Näin on myös useilla ystävilläni, en oikeastaan tunne yhtään täysi-ikäistä joka olisi saanut em taloudellista tukea vanhemmiltaan. Puolisolle äiti silloin tällöin laittanut satasen tai pari opiskeluaikana, mutta muuten me ollaan kyllä töissä käyty ja itsemme elätetty aina. Meillä on nyttemmin kaksi lasta (joista toinen saatu opiskeluaikoina) ja taloudellinen tilanne hyvä. Toivon että voisimme joskus omistaa asunnon jossa lapset saavat opintojen aikana asua (tietyillä edellytyksillä), mutta itse näen enemmänkin hyvänä kuin huonona sen, että tehdään töitä ruoan eteen vaikka sitten opintojen ohella.

Erikoista. Minun ystäväpiirissäni taas kaikkien vanhemmat ovat esim maksaneet lukiokirjat, ajokortin, auttaneet opiskeluaikana ja asunnon hankinnassa jne. Avustaneet myös niitä, jotka ovat tehneet jossain vaiheessa toisen tutkinnon ns. " aikuisina".

Ajattelin jo korkeakouluopintoja, toki kaikille on lukiokirjat kustannettu ja halukkaille myös ajokortitkin. Mutta korkeakouluopinyoihin aikuiset eivät ole saaneet enää tukea tuttavapiirissäni, minä ja puoliso mukaan lukien. Jotenkin ollut selvää että aikuinen maksaa omat kulunsa työnteolla. Ei meillä kuitenkaan ole mitään ongelmaa valmistumisen kanssa ollut, vaikka lapsenkin saimme opiskeluaikana.

Näin se meni meilläkin. Olen duunariperheen lapsi.

Mitä enemmän yritin sitä vähemmän sain kotoa tukea.

En saanut ajokorttia, sillä olin saanut käydä lukion. Siskoni, joka ei halunnut opiskella peruskoulun jälkeen sai kuorma-auto-kortin, vähän niinkuin hyvityksenä minun lukion suorittamisesta.

Kun lähdin opiskelemaan, tekivät vanhempani kaikkensa että lopettaisin. Paheksuivat, syyllistivät, arvostelivat, haukkuivat. Yksi parhaita kommentteja oli "ajattele nyt siskoas, se tulee kateelliseksi..."

No, sisko sai lohdutukseksi rahaa.

Sitten kun lähdin ulkomaille opiskelemaan, hermostuivat vanhempani ihan tosissaan. Manipulointiyritykset vaan pahenivat. Kun eivät onnistuneet estämään opintojani, niin sisko sai hyvitykseksi pitkän ulkomaanmatkan.

Useimmissa tuntemissani perheissä lapsia palkitaan kun tekevät ja saavuttavat jotakin. Meidän perheessä palkittiin vain jos ei edes yrittänyt mitään.

En tiedä miksi vanhempani toimivat niinkuin toimivat.

Siskoani en ole alkanut syyttämään enkä kadehtimaan. Pikemminkin säälin häntä.

Elämänohjeeksi sain kotoa: "älä vaan yritä mitään niin ei tule pettymyksiä".

Toinen tärkeä oli: "et sinä osaa, muut osaa paremmin".  Sisko on nämä ohjeet sisäistänyt, ja elää mallikkaasti sen mukaan, pitkäaikaistyöttömänä.

Ei varmaan monessakaan perheessä tämä ilmene näin kärjistetysti, mutta en jaksa uskoa että olisin ainoa ketä vanhemmat ovat yrittäneet latistaa ja estää menestymästä.

Minusta tuossa on kyse enimmäkseen siitä, miten pitkälle perheen eläminen rahoitetaan erilaisten yhteiskunnan tukien varassa. Nimittäin kun esikoinen täyttää 17 vuotta, tipahtaa perheen saamista lapsilisistä suurin lapsilisä pois, vaikka siitä esikoisesta onkin maksettu pienin lapsilisä. Kun lapsi täyttää 18, loppuu myös mahdollinen elatustuki. Alle 21-vuotiaan opiskelijan kohdalla opintotukeen vaikuttavat vanhempien tulot, mutta näissä laskelmissa opiskelija on aina vanhempiensa ainoa lapsi, vaikka perheessä olisi viisi muutakin huollettavaa lasta. Asumistukeen ja toimeentulotukeen vaikuttavat kaikkien perheenjäsenten tulot eli jos 18 v saa opintotukea tai toimeentulotukea, nämä lasketaan tuloiksi perheelle. Usein näissä perheissä  onkin taloudellisesti järkevämpää ja selkeämpää, että 18 vuotta täytettyään lapsi muuttaa pois vanhempiensa luota. Jos taas perhe ei ole tähänkään asti saanut muita yhteiskunnan tukia kuin lapsilisän, niin heidän elämässään ei taloudellisesti mikään muutu, vaikka lapsi täyttääkin 18. 

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä keskustelu kuitenkin kääntyy sellaiseksi, että miksi jonkun lapsen pitäisi olla lelliperse, joka vanhempiensa nurkissa saa pyöriä vaikka kuinka pitkään. Eihän se sitten suinkaan niin ole, etteikö sitten se lapsi, joka saa asua kotona, vaikka omaa rahaa tienaisi. On vaan kovin eri asia, näkevätkö vanhemmat lapsensa riesana, jonka pitää nopeasti itsenäistyä, vai sellaisena, joita ovat valmiita tukemaan mahdollisimman pitkään. Ja varmasti molemmista ryhmistä sitten lopulta tulee myös sellaisia lapsia, jotka sitten lopulta ovat taloudellisesti epäitsenäisiä aikuisena.

Itse olen kompromissityylillä kasvatettu. Lukion vanhempani kustansivat, samoin kesälukiot, harrasteet ym. Mutta kun todistus oli kädessä olisi tullut potkua takapuoleen - mutta itse olin silloin jo enemmän kuin valmis muuttamaan pois kotoa. Opiskelin lainalla, ja hyvin tuon takaisin maksoi eikä ole elämää rasittanut (korko oli kamala siihen aikaan mutta ehkä suurempi osa valmistuneista oli onnekkaita kuten minä ja töitä löytyi). Tulen akateemisesta perheestä. Mieheni perhe oli varakas mutta kouluttamaton, sielläkin lapset opiskelivat lainoilla. Omien lasten suhteen emme ole heitä minnekään ajamassa, autamme niin kauan kuin apua tarvitsevat. Itsenäistyvät tuossa pikkuhiljaa, toinen jo täysi-ikäinen, ja molemmilla haaveet jatko-koulutuksiin lukion jälkeen. Tuemme tietenkin tarvittaessa muttei meillä ole uusavuttomia tarkoitus kasvattaa eivätkä lapset sellaisiksi halua. Ja kyllä, olen huomannut tyttären kaverista jolla amisvanhemmat, eivät paljon tyttöä enää tue, itse saa hoitaa taloutensa. Ja tyttö myös itse kävi vain amiksen.

Aloituksessa oli joitain epäselviä kohtia, mm. keskiluokkaisuus ja ammattikoulun käyminen nähtiin toisensa poissulkevina asioina.

Mutta noin yleensä perheet näyttävät toimivan hyvin eri tavoilla nuortensa kanssa. Toisissa perheissä lapsi ja nuori saa paljon erilaista tukea perheeltään, esim. nuori voi jäädä halutessaan asumaan lapsuuskotiinsa pitkäänkin. Sitten taas on perheitä, joissa nuori suorastaan pakotetaan muuttamaan omilleen heti täysi.ikäistymisen jälkeen. Jotkut näyttävät sekoittavan itsenäistymisen välttämättömäksi ehdoksi asumisen irrallaan kotiperheestään. Mutta itsenäistyminen voi tapahtua aivan hyvin myös silloin, kun nuori asuu lapsuuskodissaan. Jostain syystä tätä ei Suomessa kaikki ymmärrä. Suomessa on myös joissain suvuissa ja perheissä hyvin vankka käsitys siitä, että ihmisen täytyy mahdollisimman varhain selviytyä kaikesta yksin. Tästä ajattelutavasta soisi kaikkien jo pääsevän eroon. Nimenomaan ihmisen ei mielestäni koskaan tarvitse selvitä aivan yksin vaan on erittäin tärkeää, että jokaisella olisi ympärillään rakastavia ihmisiä kaikkina ikävaiheina.

Mulle vanhemmat ovat aina ostaneet laadukkaat huonekalut, isommat vaateostokset (mm. talvivaatteet, juhlamekot) ja auton, sekä kylään tullessaan tuoneet mukanaan täysiä kauppakasseja. Ihan oma-aloitteisesti ja vapaasta tahdostaan. Jonkun silmissä saatan olla lellipentu, mutta omassa kaveripiirissäni yliopistolla ihan normaalia. Silti olemme kaikki kovia tekemään töitäkin.

Ihan tavallinen duunariperhe meillä oli, mutta kyllä me kaikki saimme rahaa elämiseen ja huvitteluinhinkin lähes kolmekymppisiksi. Siihen saakka, että oli ammatti hankittu.

Käsittääkseni näin oli kavereillanikin.

Näin vielä 80-luvulla.