Lue keskustelun säännöt.
Äiti tai isä: kuvaile tunnetta, kun saa oman lapsen.
Kommentit (37)
Se tuntui ihan helvetin hirveältä! Kesti 15 tuntia ja vittu repesi persereikään asti. Huusin tauotta ja verta oli kaikkialla. Ei ikinä enää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just. Ja sitten niitä rehellisiä vastauksia :D
Mitä sä selität? Ehkä jotkut ihan oikeasti on halunneet sen lapsen, eikä se ole jonku kännisen puskapanon tulos..
No anteeksi jos loukkasin! :O
Noi täyttymystä hehkuttavat viestit nyt vain tuntui tosi falskeilta, ihan kuin ihmiset vakuuttelisivat itse itsejään. Toki pahoittelen jos loukkasin teitä, joille se lapsi on elämän täyttymys.
Just :D:D Ei se tarkota, että on feikkiä jos ei koe jotain asiaa samalla tavalla kuin sä. Tajuatko, että ihmiset on erilaisia?
No just syntymän jälkeen tunteita ei vielä suuremmin ollut.
Vauva laskettiin syliin ja vauva alkoi heti kiipeämään ylöspäin eli mun kasvoja kohti.
Olin tosi ylpeä vauvastani(poika) ja mahtavaahan se oli.
Nyt vauva on jo teini.
Monesti olen tätä miettinyt, koska haluaisin lapsen, mutta suurin pelko on, että en rakasta sitä. Koska tiedän, että minuun iskee hirveä ahdistus jos en rakasta lasta maasta taivaaseen heti kun se syntyy. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just. Ja sitten niitä rehellisiä vastauksia :D
Mitä sä selität? Ehkä jotkut ihan oikeasti on halunneet sen lapsen, eikä se ole jonku kännisen puskapanon tulos..
No anteeksi jos loukkasin! :O
Noi täyttymystä hehkuttavat viestit nyt vain tuntui tosi falskeilta, ihan kuin ihmiset vakuuttelisivat itse itsejään. Toki pahoittelen jos loukkasin teitä, joille se lapsi on elämän täyttymys.Just :D:D Ei se tarkota, että on feikkiä jos ei koe jotain asiaa samalla tavalla kuin sä. Tajuatko, että ihmiset on erilaisia?
En tajua. Oikeasti luulen että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja olemme syntyneet samasta kloonatusta strutsin munasta. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monesti olen tätä miettinyt, koska haluaisin lapsen, mutta suurin pelko on, että en rakasta sitä. Koska tiedän, että minuun iskee hirveä ahdistus jos en rakasta lasta maasta taivaaseen heti kun se syntyy. :(
Joo. Lapsen syntymä on yksilötasolla ns. iso juttu ja väistämättä koko tunneskaala tulee käytyä läpi ja yksilöllisesti eri tahdissa. Siksi pitäisi pyrkiä eroon stereotyyppisestä "paras hetki ikinä" -paineesta. Kaikki aikanaan. Tärkeintä on pitää se hengissä, tunteilemaan ehtii kyllä.
Sektion jälkeen kun vihdoin sain lapsen viereeni se oli nimenomaan tuo valtava rakkauden ja täyttymyksen tunne; tässä on se kaikki mitä olen kaivannut ja odottanut, mitä elämä on. Ja onnen kyyneleet, voimakas lähellä pitämisen ja suojelunhalu. Lisäksi ihana tunne että tämä on maailman kaunein ja tuntuu heti tutulta!
ja ihan todellista on, näinkin voi tuntea! Aivan euforinen olo.
Etukäteen olin lukenut että rakkaus ei aina syty heti, pelkäsin että mitä jos niin on. Pelkäsin myös että saan ruman vauvan ja olin onnellinen että hän oli niin kaunis. (jälkeenpäin kuvista katsottuna ihan tavallisen vauvan näköinen ruttunaama..)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täyttymys. Että on juuri synnyttänyt ihmisen, jota on ikään kuin aina odottanut. Tietää, että on valmis luopumaan kaikesta, kunhan lapsella on kaikki hyvin.
Ja tällekin tietysti alapeukkua.
Mä en käsitä enää ihmisiä.
Miksi toisen onneakin pitää alapeukuttaa?
Ihan sekoa.
En ymmärrä näitä alapeukkujen määrää. Kyllä jokaisella on oikeus tuntea mitä tuntee saadeessaan lapsen. Ymmärrän vallan hyvin jokaista jonka ensimmäinen ajatus vauvan saadessaan ei ollut mikään ylimaallinen rakkaus, mutta miksi alapeukutetaan näitä joille se on ollut juuri se "paras hetki ikinä" ja rakkaus leimahti hetkessä. Falskiltahan se kuullostaa, mutta kyllä se on siltä voinut tuntua, vaikka todellisuudessa arki vauvan kanssa ei ollut sen sen ruusuisempaa kuin muillakaan vauvan kanssa ja tunteet ehtivät ailahtelemaan laidasta laitaan kuten muillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisesti sanottuna molemmilla kerroilla heti lapsen syntymän jälkeen olin vain toooodella onnellinen siitä, että olen saanut lapsen punnerrettua ulos :). Esikoiseni saatua rinnalleni tunne oli lähinnä väsynyt, mutta onnellinen. Ei mitään valtavaa euforiaa ja äidinrakkautta, en oikeastaan tuntenut muuta kuin ihmetystä. Tämän näköinenkö hän nyt on, kymmenen sormea ja varvasta, ruttuinen, tummatukkainen huutava otus. Kuopuksen kohdalla hellyin välittömästi saatua hänet rinnalleni, koska hän oli kuin kopio isommasta sisaruksestaan. Molemmilla kerroilla se valtava äidinrakkauden vyöry on tullut oikeastaan vasta osastolla, kun vointini on ollut hieman parempi, synnärillä olo oli lähinnä selviytymistä maratonin jälkeen. Osastolla kun sain ensi kertaa purettua nyyttini pakusuista kapaloista ja nostettua sen pienen lämpöisen olion olalleni ja tuettua toisella kädellä päätä ja siliteltyä toisella kädellä selkää....nuuhkaista vauvan tuoksua ja tuntea sen ähinä....voi ja oih, jokainen äiti tietää miltä se tuntuu <3. Edelleenkin, vaikka lapseni lähestyvät jo aikuisuutta tulee kyynel silmäkulmaan. Kun äidinrakkaus jysähtää päälle, se on tunteista valtavin. Suojelen tätä pientä vaikka omalla hengelläni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täyttymys. Että on juuri synnyttänyt ihmisen, jota on ikään kuin aina odottanut. Tietää, että on valmis luopumaan kaikesta, kunhan lapsella on kaikki hyvin.
Ja tällekin tietysti alapeukkua.
Mä en käsitä enää ihmisiä.
Miksi toisen onneakin pitää alapeukuttaa?
Ihan sekoa.
Osa alapeukuttajista on varmaan kateellisia lapsettomia. Kyllä minäkin lapsettomana pidin näitä hehkutuksia falskeina ja äitejä yksinkertaisina. Todellisuudessa olin äärettömän surullinen ja nuo hehkutukset lisäsivät suruani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuli mieleen, että tuossako se on. Imukupilla otettu kinainen ruma olio. Seuraavana päivänä oli jo mun rakas 😍
Minulla ja miehelläni tämä ylihuomenna edessä. Sektio. Jännittää ihan hirveesti!! Epätodellinen fiilis. Pelottaa myös kuinka paljon leikkauksesta kipeänä oleminen tulee häiritsemään siteen syntymistä lapseen ensipäivinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siihen tunteeseen voi valmistautua, tulee se sitten heti synnytyssalissa tai vasta päivien tai viikkojen kuluttua. Eikä sitä voi oikeastaan lapsettomalle kunnolla selittää, koska samalla lailla vastustamatonta ja syvältä kouraisevaa rakkautta ei voi tuntea mitään tai ketään muuta kohtaan. Vaikka miestä rakastaisi kuinka tulisesti tahansa, se on aina ehdollisempaa rakkautta, rakkauttaa jotakin itsestä erillistä ja vertaistaan kohtaan. Omaa lasta rakastaa ehdoitta ja kuin itsensä jatketta, mutta silti voimakkaammin kuin omaa itseä koskaan.
Ja näin sanon siitä huolimatta, että lapseni ovat hankalia ja haastellisia teinejä, jotka objektiivisesti ajatellen tuottavat minulle myös paljon murhetta. Mutta kun katson heitä silmiin ja nauramme yhdessä jollekin asialle, minussa ailahtaa sisällä semmoinen koko kropan täyttävä tunne kuin silloin, kun he olivat vauvoja ja hymyilivät minulle sylissä hampaattomalla suulla.
Että mun nuo ovat, osa minua, vaikka itsellisiä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just. Ja sitten niitä rehellisiä vastauksia :D
Mitä sä selität? Ehkä jotkut ihan oikeasti on halunneet sen lapsen, eikä se ole jonku kännisen puskapanon tulos..
No anteeksi jos loukkasin! :O
Noi täyttymystä hehkuttavat viestit nyt vain tuntui tosi falskeilta, ihan kuin ihmiset vakuuttelisivat itse itsejään. Toki pahoittelen jos loukkasin teitä, joille se lapsi on elämän täyttymys.
Vela vauhdissa taas. Huokaus.
Noh tuntuu, että pitäisi puhua jotain ihan muuta vauvakuumeiselle kuin synnytyksen jälkeisestä tunteesta vauvaa kohtaan, kuten esimerkiksi miltä vauva-arki tuntuu. Sillä se ei todellakaan tunnu erityisen maagiselta ja hienolta, kaikki on "kuten ennenkin", paitsi että siihen on lisättynä pieni vauva joka vaatii huomiosi 24/7, eikä se todellakaan ole aina kivaa. Ei edes minulla, joka olin kärsinyt lapsettomuudesta, ja vauva oli niin toivottu ettet uskoakaan voi. Lapsia ei kannata tehdä vauvakuumeen vuoksi, ajatuksena että vauvan kanssa on ihanaa ja vauvaa kohtaan tuntisi kokoajan jotain selittämätöntä rakkautta. Lapsia kannattaa tehdä, kun haluaa lapsia jotka haluaa kasvattaa vauvasta aikuisiksi ihmisiksi, eikä kuvittele sen alun olevan jotain selittämätöntä onnea ja iloa. Toki joillekin on, mutta uskallanpa väittää että suurimmalle osalle ihmisiä se vauva-aika on pettymys. Sitä ei muutukaan hetkessä pullantuoksuiseksi mammaksi, sitä ei nautikaan imetyksestä (tai vauva ei nauti!), se ei olekaan vain naurulla kuitattava asia kun peset kakkapyykkiä viidettä kertaa samalle päivälle, et pääsekään helposti neuvolaan koska vauva karjuu pää punaisena tissiä ja mietit kaiken lisäksi miten selviät ajomatkasta parin tunnin yöunilla, ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: se elämä ei katoa vauvavuodeksi mihinkään. Edelleen on käytävä kaupassa, nähtävä ihmisiä, hoidettava omia asioita jne. Toki on helppoja vauvoja, mutta helpotkin vauvat ovat esikoisina vaativia, sillä siinä joutuu totuttelemaan niin paljon kaikkeen uuteen.
Tarkoitan vain sanoa, että suurimmalle osalle se vauva-aika on ihan eriä mitä kuvitteli (harva lapseton on edes hoitanut alle vuoden ikäisiä todella paljon/muutamaa tuntia enemmän, koska suurin osa ihmisistä antaa lapsensa hoitoon vasta 1.vuoden jälkeen), ja jos se vauva-aika mielessä on lasta alkanut siittämään, niin kolahdus voi olla kovakin ja masennuskin iskeä, kun joutuu käsittelemään ettei olekaan sellainen äiti kuin kuvitteli olevansa, vauva ei ole sellainen kuin kuvitteli vauvojen olevan ja lastenhoito ei olekaan samanlaista kuin puolitoista vuotiaasi kummitytön hoito kerran kuussa, ja synnytyksen jälkeenkään et välttämättä koe mitään erityistä mystistä äitiyden tunnetta. Rinnallesi annetaan vauva, ja mieltäsi saattaa vaivata synnytyksen tuottamat fyysiset haitat ja hormonimyrsky. Vauva ei saata edes tuntua omaltasi. Joillekin varmasti tulee heti ehdoton rakkaus lastaan kohtaan, mutta ei kaikille. Toisille se syntyy vasta ajan kanssa.
Ihan aluksi olin vain hämmentynyt. Pikkuhiljaa aloin lämmetä. Lapsi on ollut huumorintajuinen jo ihan alusta asti, hyvä tyyppi, oppi puhumaankin hyvin aikaisin. Toki se ahdistaa, ettei ole enää vapaa tekemään, mitä haluaa, mutta sekin aika koittaa taas.