Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Harmittaa, etten teininä repäissyt itseäni kunnolla irti vanhemmistani. Voiko 30-vuotiaana aloittaa "teinikapinan"?
06.06.2016 |
Olen kohta 30, mutta vanhemmillani on vieläkin älyttömän suuri vaikutus mielipiteisiini ja tekemisiini. Tuntuu, että suoritan elämääni heitä varten. Valitsin kahdesta minulle tarjotusta työpaikasta sen, jota tiesin heidän arvostavan enemmän, vaikka toinen paikoista olisi voinut sopia minulle paremmin. Pari vuotta sitten jäin osittain vanhempieni painostuksesta kotipaikkakunnalle asumaan, vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle. Päätös on kaduttanut välillä.
Pidämme vanhempieni kanssa paljon yhteyttä ja ulkopuolelta katsottuna välimme ovat hyvät. He ovat periaatteessa olleet hyvät (vaikkakin vaativat) vanhemmat ja olen paljosta kiitollinen. Mutta ei kai se ole ihan normaalia, etten kerro heille mistään epäonnistumisista, rahahuolista enkä mistään muustakaan negatiivisesta? Haluan heidän ajattelevan, että olen onnellinen menestyjä. Pääni melkein hajoaa kun huomaan, kuinka paljon enemmän vanhempani pitävät siskoni miehestä kuin minun miehestäni. Minun mieheni ei ole sillä lailla koulutettu ja supliikki kuin siskoni mies. Koen, että korkeakoulutetut vanhempani arvostelevat miesvalintaani ja sitä on lähes mahdoton kestää. Vatvon oikeasti tätä asiaa öisin niin etten saa nukuttua.
Nyt suoraan sanottuna v*tuttaa, etten kapinoinut teininä kunnolla. Olin tosi kiltti ja tottelevainen kympin tyttö ja sellainen teini, joka ei juonut, sekoillut tai raivonnut (vaikka pään sisällä kyllä teki mieli huutaa). Nyt tuntuu, että se oli virhe ja että oma persoonallisuuteni jäi jotenkin kehittymättä. Luulen, että jokaisen lapsen pitäisi tehdä ns. "isänmurha", muuten ei itsenäisty. Jos olisin vain avoimesti haistatellut ja dokannut ja vetänyt huumeita ja karkaillut kotoa, heidän odotuksensa eivät ehkä olisi nyt näin helvetin korkealla?
Onko täällä kohtalotovereita? Voiko vanhemmistaan aikuistua aikuisena? En siis ole mikään peräkammarintyttö, vaan muutin pois kotoa 18-vuotiaana ja olen ollut au pairina & vaihdossa ulkomailla jne. En vain jotenkin henkisesti ole päässyt irti vanhemmistani.
Kommentit (10)
Kyllä sun jotenkin kannattaisi nyt irrottautua, eri asia miten se tapahtuu. Eihän tuosta mitään tule, että elät elämääsi vanhemmillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli teinikapina lasten tultua kolmekymppisenä. Vanhemmille piti näyttää yksityisyyteni rajat. Ottivat marttyyriasenteen, pitivät minua kiittämättömänä ja ilkeänä. Miehen tuella repäisin itseni aika hyvin irti.
Koskaan ei ole liian myöhäistä kapinoida. Anna ap mennä ihan kunnolla.
No mulla on ollut uhmaikäkin vasta yli nelikymppisenä. Että murkkuile rauhassa vaan :)
No ei aikuisena enää mitään "kapinaa" tarvitse. Sun pitää vaan tehdä itsellesi selväksi, että et ole vanhemmistasi enää riippuvainen ja voit tehdä omat päätöksesi. Toisaalta aikuisuuteen kuuluu myös se, että kestää toisten eriävät mielipiteet eli ei kannata odottaa vanhemmiltaan jotain jatkuvaa "kannustusta" vaan hyväksyä se, että saattavat esim. todeta, että olisivat sijassasi valinneet toisen työpaikan tms. ja sä voit vaan ottaa sen kommentin neutraalina mielipiteenä etkä vatvoilla sitä eestaas.
Jos asia vaivaa sua, niin etsi joku sopiva terapeutti ja käsittele tämä juttu siellä. Eikä henkiseen itsenäistymiseen muuten mitään ryyppämisiä sun muita tarvita teini-iässäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, olen ajatellutkin, että omien lasten saaminen tulee muuttamaan väkisinkin tätä asetelmaa. Ja sitten aikanaan omien vanhempien vanheneminen. Lapsia ei ole kuitenkaan suunnitteilla vielä ainakaan pariin vuoteen ja vanhemmatkin ovat vielä vetreitä alle kuusikymppisiä. Heidän painostamisensa on sellaista, että kehutaan kuinka hyvä ja älykäs olen, kun teen tiettyjä asioita, ja annetaan ymmärtää, miten jotkut toiset asiat ja valinnat on täyttä kuraa. Vaikea selittää. Eivät siis suoraan huuda että TEE NÄIN vaan ikään kuin syöttävät ajatuksiaan päähäni. Tuollaista vastaan on jotenkin kamalan vaikea kapinoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tosi hankala tilanne, kun olen yksinhuoltaja ja äitini ei meinaa päästää irti siitä, että en ole lapsi. Hän selvästi katuu ja häpeää virheitään vanhempana ja yrittää korvata niitä lapsenlapselle. Olen tarvinnut äidiltä lapsenhoitoapua, kun olen ollut sairaana. Äitini tuntuu toivovan, että minä pysyisin "vähän lapsena" ja että saisi lapsenlapsesta mahdollisimman suuren palan itselleen. Itse haluan vain olla terve ja mahdollisimman vähän äidin kanssa tekemisissä.
Tunnen samanlaista voimakasta vihaa kuin teini-ikäinen. Kaikki mitä äiti sanoo tai tekee, ärsyttää ihan helvetisti.
Ei tuo sillä helpota että tekee lapsia, siitähän ne vanhemmat saavat vielä suuremman syyn puuttumiseen sinun ja perheesi elämään! Parempi kun aloitat irtioton nyt, reilusti ennen tätä etteivät lapsesi pääse kärsimään tilanteesta. Oma äitini aikoinaan suuttui verisesti kun en suostunut johonkin lastenkasvatusneuvoon ja piti sitten mykkäkoulua jonkun pari vuotta, vieläkään yli 10 vuoden jälkeen en pysty luottamaan häneen entisenlaisesti...
Alue: Aihe vapaa
Hanki omia lapsia niin roolinne muuttuvat. Olet selvästi vieläkin lapsen roolissa.