Mitä erikoislahjakkaaksi (tavalla tai toisella) kehutusta lopulta tuli? Tai siitä josta oltiin huolestuneita?

Minulla on tiedossa kaksi tapausta, joissa toisessa erityislahjakkuus piti paikkansa ja toisessa todellakaan ei.

Toisessa tapauksessa lapsi vaikutti vanhempien (ja muiden) mielestä todella lahjakkaalta kiekkoilijalta jo ihan pikkupoikana. Lasta kiinnosti mailapelit ja jo taaperona vietti kaiken ajan pihalla pelailemassa. Hänestä tulikin huippukiekkoilija. Vanhemmat eivät pitäneet hänestä meteliä.

Toista lasta isä piti huippulahjakkuutena kiekkoiluun. Kävi jopa opettajalle 'riehumassa' eräässä yhteydessä pojan tulevasta NHL -urasta (alkakoulussa). Poika ei ollut lähikentän keskitasoa ihmeellisempi lopulta.

pelkään että joku tajuaa kestä puhun joten muuntelen totuuksia.

Erään nuoren ympärillä häslättiin monta vuotta ja arvuuteltiin mihin ulkomaiseen huippukouluun hän päätyy tätä alaa opiskelemaan. Viimeksi kun olen kuullut hänestä hän ei opiskele edes suomen tasolla huippukoulussa... Kaikki väittävät että hänen vanhempi puolisonsa hyvänsikäyttää tämän nuoren naiviuutta. Ja että hän kyllästyi jatkuvaan paineeseen onnistua.

Minusta sanottiin kotona etten kelpaa muuksi kuin markan huoraksi. En ole huorannut kertaakaan. Opiskelin ylioppilaaksi ja sen lisäksi kolme tutkintoa. Ikävä kyllä jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle vakavan fyysisen sairauden vuoksi.

Minä olen nähnyt muutaman, jota pidettiin akateemisesti ns. maksimissaan keskitasoisena vielä kirjoituksissakin menestyvän akateemisella uralla todella hyvin (siis huipputasoisesti).

ja olen nähnyt yhden junnun, jonka motoriikasta oltiin taaperona huolestuneita kehittyvän kilpatason urheilijaksi.

Tämä 90-luvulla koulussa, kun ainoat ulkomaalaiset tulivat kouluumme. Tämä tapaus sai kokeissa paljon anteeksi, aina kaikki esseet, esitelmät yms. ysejä tai kymppejä, kun me muut hikoilimme saamatta hyvä jos seiskan. Tottahan toki tyttö teki paljon töitä, mutta hänelle annettiin myös paljon anteeksi, koska hän ei ollut suomalainen. Kun päättäjäisten aika tuli, tyttö keräsi kaikki stipendit saksasta, ranskasta, englannista, ruotsista ja jopa suomenkielestä! :o Alkoi tulla hiukan ihme olo siinä vaiheessa, kun opettaja piti lähtöpuheen luokallemme ja sanoi jokaisesta jotain mutta piti viimeisen puheen sitten tästä tytöstä - ja tätä puhetta kesti puoli tuntia! Joidenkin oppilaiden vanhemmat näyttivät vähintään yhtä tyrmistyneiltä ja pitkästyneiltä kun kuuntelivat sitä ylistyspuhetta ihmeissään. 

Tyttö lähti suosittuun lukioon ja kun kysyin miten menee, niin hän vastasi että "siellä on muitakin hyviä.." Hänen piti hakea lääkikseen ja suunnitteli mallin uraa. Käsittääkseni haki lääketieteelliseen kolmesti, eikä päässyt sisään tai pisteet eivät riittäneet lähimaillakaan. Nykyisin en tiedä mitä tekee, muuta kuin toimii ravintoloitsijana. Toivon ettei mua tunnisteta tästä, koska tyttö on ihan mukava ja ei ole hänen vikansa että yhden junttikoulun opettajat harrastivat positiivista rasismia koko yhdeksän vuotta. :/ 

Itse olen älyllisesti erityisen lahjakas, omaan huomattavan korkean älykkyysosamäärän. Olen myös vakavasti masentunut, vihaan ihmisiä ja pidän ihmiskuntaa typerinä nautoina.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen älyllisesti erityisen lahjakas, omaan huomattavan korkean älykkyysosamäärän. Olen myös vakavasti masentunut, vihaan ihmisiä ja pidän ihmiskuntaa typerinä nautoina.

...ja olet iältäsi? Pakko kysyä, kuulosti niin murrosikäisen jutulta. Masennuksesi ja ihmisvihasi johtunee roikkumisesta Vauva-palstalla.

En ole ainakaan konttaamaan tai kävelemään oppimisiän korrelloivan millään tavalla myöhemmän menestyksen kanssa missään tai mihinkään suuntaan (poisluettuna siis oikeasti vammaiset lapset, jotka ovat oppineet kävelemään 3-4 -vuotiaina).

1,5 veenä kävelemään oppineesta tuli monilahjakkuus. 3-vuotaana puhumaan oppineesta tuli kielen parissa akateemista työtä tekevä.

No musta oltiin aina huolissaan, ei älykkyyden suhteen vaan oireilin nuorena paljon huonoja kotiolosuhteita. Musta tuli taidemaalari/kivi ja metalliartesaani/kuvanveistäjä, kahden lapsen äiti ja intohimoinen puutarhuri. Ja keskivertoa paskempi kitaristi. Isä olis toivinut akateemista, korkeasti palkattua uraa, mutta lakkasi valittamasta joskus 27 täytettyäni. On se varmaan salaa vähän pettynyt mutta nyt kun on pari veistosta julkisissa tiloissa niin on se vähän ylpeekin. Toki se ei kehu. Ainoa kehu mitä oon saanut oli "oot teheny hienoa työtä tuon tytön kasvattamisessa, se on hieno lapsi, MUTTA ÄLÄ ANNA NYT NOUSTA HATTUUN".

Kahdesta isoveljestäni: Vanhemmasta mistä oltiin huolissaan jatkuvasti päihteiden ja oikeudessa istumisen takia tuli suurperheen koti-isä joka yllätti kaikki jaksamisellaan.

Nuoremmasta isoveljestä jota kehuttiin fiksuksi ja ajattelevaiseksi ihmiseksi ja jolle koulumenestys oli helppoa kuin heinänteko (pahemman luokan lintsari ketä kerran luki koealueet läpi ja silti pääsi kirkkaasti korkeille arvosanoille) joutui huostaanottoon poissaolojen ja ryypiskelyn takia, sai huonon keskiarvon päättötodistukseen lintsauksen takia, meni opiskelemaan sinne minne hänet vain päästettiin opiskelemaan, valmistui työttömäksi ja polttaa pilveä sekä notkuu koneen ääressä vähät välittämättä maailmasta mikä on hänen mielestään mätä. parisuhdetta ei ole ja hyviä kavereita tosi paljon mutta häntä ei kiinnosta tavata

Minä olin ns. erityislahjakas, erityisesti musikaalisesti. Mulla on mm. täysabsoluuttinen sävelkorva ja osasin jo kuusivuotiaana improvisoida variaatioita mistä tahansa melodiasta. Musta piti tulla konserttipianisti, mutta olen kärsinyt selän ja niska-hartiaseudun ongelmista pikkulapsesta asti; lisäksi käteni ovat suorastaan naurettavan pienet. Etenin pianonsoitossa hurjaa vauhtia mutta lopulta käsien pienuus ja jatkuvat kivut tuhosivat haaveet konserttipianistin urasta. Sitten sairastuin vielä masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, ja sittemmin sain vielä diagnoosin että olen autismin kirjolla. Nykyään (vähän yli 30-vuotiaana) olen pianonsoiton alkeisope, opiskelen yhä soittoa ilman opettajaa ja haaveissani on englantilainen pianodiplomi, kun kerran asun täällä. Sibelius-akatemiaan en vielä Suomessa asuessani edes hakenut, koska vihasin niiden hyvävelijärjestelmää. Olen niin köyhä että maailman silmissä lienen täysi luuseri, mutta rakastan työtäni ja toivon, että esimerkkini avulla edes yksi oppilaistani innostuisi musiikista tosissaan. Englannissa ei ole samanlaista klassisen musiikin kulttuuria ja tuntemusta kuin Suomessa. Ei haittaa jos joku tunnisti tästä vuodatuksesta. Terkkuja!

Onko tarinoita vanhempien erityislahjakkuuksiksi kehumista? Mitä heistä tuli?

Sisareni lapsesta tuli kirurgi. Hän oli pienestä pitäen monilahjakkuus, joka oli hyvä ihan kaikessa. Olisi voinut valita ihan mitä hyvänsä.

Toimin junnujen valmentajana eräässä urheilulajissa. Sen olen huomannut, että moni ei tajua suhteellistaa lapsensa lahjakkuutta. Tätä tapahtuu molempiin suuntiin. Joku lapsi on liikunnallisesti todella lahjakas, mutta vanhemmat eivät ole tätä tajunneet. Toiset vanhemma taas saattavat pitää lastaan superlahjakkaana, vaika hän ei sitä ole. Suhteellisen tason tajuaminen vaatii laajaa ja objektiivista vertailupohjaa. Lahjakkuus ei tietty ole lapsen ihanuuden mitta.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ns. erityislahjakas, erityisesti musikaalisesti. Mulla on mm. täysabsoluuttinen sävelkorva ja osasin jo kuusivuotiaana improvisoida variaatioita mistä tahansa melodiasta. Musta piti tulla konserttipianisti, mutta olen kärsinyt selän ja niska-hartiaseudun ongelmista pikkulapsesta asti; lisäksi käteni ovat suorastaan naurettavan pienet. Etenin pianonsoitossa hurjaa vauhtia mutta lopulta käsien pienuus ja jatkuvat kivut tuhosivat haaveet konserttipianistin urasta. Sitten sairastuin vielä masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, ja sittemmin sain vielä diagnoosin että olen autismin kirjolla. Nykyään (vähän yli 30-vuotiaana) olen pianonsoiton alkeisope, opiskelen yhä soittoa ilman opettajaa ja haaveissani on englantilainen pianodiplomi, kun kerran asun täällä. Sibelius-akatemiaan en vielä Suomessa asuessani edes hakenut, koska vihasin niiden hyvävelijärjestelmää. Olen niin köyhä että maailman silmissä lienen täysi luuseri, mutta rakastan työtäni ja toivon, että esimerkkini avulla edes yksi oppilaistani innostuisi musiikista tosissaan. Englannissa ei ole samanlaista klassisen musiikin kulttuuria ja tuntemusta kuin Suomessa. Ei haittaa jos joku tunnisti tästä vuodatuksesta. Terkkuja!

Hämmästyin tästä! Eikö siellä oikeasti ole yhtä hyvillä kantimilla kuin täällä nämä jutut, kun taas konservatiivisena maana voisi olettaa juuri päinvastoin? :O 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ns. erityislahjakas, erityisesti musikaalisesti. Mulla on mm. täysabsoluuttinen sävelkorva ja osasin jo kuusivuotiaana improvisoida variaatioita mistä tahansa melodiasta. Musta piti tulla konserttipianisti, mutta olen kärsinyt selän ja niska-hartiaseudun ongelmista pikkulapsesta asti; lisäksi käteni ovat suorastaan naurettavan pienet. Etenin pianonsoitossa hurjaa vauhtia mutta lopulta käsien pienuus ja jatkuvat kivut tuhosivat haaveet konserttipianistin urasta. Sitten sairastuin vielä masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, ja sittemmin sain vielä diagnoosin että olen autismin kirjolla. Nykyään (vähän yli 30-vuotiaana) olen pianonsoiton alkeisope, opiskelen yhä soittoa ilman opettajaa ja haaveissani on englantilainen pianodiplomi, kun kerran asun täällä. Sibelius-akatemiaan en vielä Suomessa asuessani edes hakenut, koska vihasin niiden hyvävelijärjestelmää. Olen niin köyhä että maailman silmissä lienen täysi luuseri, mutta rakastan työtäni ja toivon, että esimerkkini avulla edes yksi oppilaistani innostuisi musiikista tosissaan. Englannissa ei ole samanlaista klassisen musiikin kulttuuria ja tuntemusta kuin Suomessa. Ei haittaa jos joku tunnisti tästä vuodatuksesta. Terkkuja!

Hyvä! Minusta olet menestynyt aivan hyvin, opettaminen on sinänsä arvokasta ja asenteesi työtäsi kohtaan on todella kohdallaan. 

Lahjakkaista tuttavaperheen lapsista tuli kaikista lääkäreitä, 5 kpl yhteensä. Ja oman luokan luusereista toinen teki itsemurhan, toinen on puistojuoppo.

Minä olin lapsena ja pikkukoululaisena opettajien, psykologien ja naapuruston tanttojen silmätikkuna, sillä olin sosiaalisesti taitamaton ja eksentrinen. Olin ylipäätään koko peruskouluajan ns. pahnanpojimmainen. Erilaisia diagnooseja yritettiin oikein tyrkyttää, jotta koulu saisi tukirahaa, vaikken ole siis koskaan edes tarvinnut erityisopetusta. En myöskään koe olleeni kovinkaan haastava oppilas esimerkiksi siten, että olisin ollut muita tottelemattomampi tai kapinoinut auktoriteetteja vastaan. 

Myös erilaisia mt-ongelmia on löytynyt. Jopa mummoni aprikoi jossain vaiheessa minun kuulteni ääneen, onko minua edes tarkoitettu "elämään täällä maan päällä". 

Olen nykyään huomattavasti sosiaalisesti taitavampi ja opiskelen yliopistossa alaa, jolle on kohtalaisen vaikea päästä. Olen edelleen silti hieman omalaatuinen persoona, mutta koen sen nykyään enemmän positiiviseksi piirteeksi ja voimavaraksi. Mielenterveys heittelee välillä, ja lapsuuden jatkuva tarkkailu ja silmätikkuna oleminen on jättänyt arvet, joita oireilen vieläkin. Ajattelen edelleen hirveästi sitä, mitä minulta odotetaan, ja miten joku tilannettani aikoinaan "hoitanut" ihminen suhtautuisi, jos näkisi minut nyt. Ongelmia siis luotiin enemmän kuin hoidettiin...

Koen kuitenkin monessa suhteessa näyttäneeni "pitkää nenää" minua lapsena kytänneille ja lytänneille ihmisille. :)

Kahdesta sellaisesta, joiden äidit kehuivat heitä huippuälykkäiksi kaikissa mahdollisissa paikoissa, tuli opettajia. Eivät enää tosin lukiossakaan olleet millään muotoa luokkiensa priimuksia, kirjoittivat n. Mn paperit.

Huippumusikaalikseksi (turhaan) kehuttu luokkakaveri harrastaa edelleen karaokea ilokseen, mutta minkään soittimen kanssa ei jaksanut puurtaa vuotta paria pidempään, se oli kai liian "akateemista". Tunnen parempia harrastelijasoittajia, jotka ovat lähtökohtaisesti vähemmän musikaalisia.

Koulumme liikunnallisesti lahjakkaiksi kehutuista ei tainnut kenestäkään tulla millään tasolla menestyvää. Mikä kertonee siitä että liikunnan huippulahjakkuus on yhtä harvinaista kuin muukin lahjakkuus tai harvinaisempaa (koska määritelmällisesti hyvän urheilijan pitää olla parempi kuin tuhannet muut), vaikka nykyajan harrastushötäkässä tunnutaan luulevan, että huipulle haluaminen riittää.

Vierailija kirjoitti:

Toimin junnujen valmentajana eräässä urheilulajissa. Sen olen huomannut, että moni ei tajua suhteellistaa lapsensa lahjakkuutta. Tätä tapahtuu molempiin suuntiin. Joku lapsi on liikunnallisesti todella lahjakas, mutta vanhemmat eivät ole tätä tajunneet. Toiset vanhemma taas saattavat pitää lastaan superlahjakkaana, vaika hän ei sitä ole. Suhteellisen tason tajuaminen vaatii laajaa ja objektiivista vertailupohjaa. Lahjakkuus ei tietty ole lapsen ihanuuden mitta.

Poikani joutui lopettamaan jääkiekon koska hänen murrosikäisiä alkoi myöhemmin kuin muilla. Ei ollut siis tarpeeksi pituutta ja lihaksia eikä sitä aggressiivisuutta. Nyt poika on yli 190-senttinen ja osaa puolustaa ainakin itseään.