Miksi jotkut äidit huutavat niin paljon lapsilleen?

...

En tosiaan tiedä. Tätä on kuultu ja nähty kyllä eri yhteyksissä.

Se on kierre. Itse en huuda juurikaan lapsille, kun on onnistuttu kasvattamaan lapsia huutamatta. Meillä on lapsilla isohko ikäero ja kumpikin, erityisesti esikoinen, on tosi kilttejä. Siinä on helppo mennä ideaalin kasvatuksen mukaan ja säästää huutaminen erityistilanteisiin. Silloin harvoin, kun minä tai mies karjaisee, niin lapset kyllä "säikähtää" eli tehoa riittää. Mutta tiedän, ettei se ole kaikilla niin helppoa. Jotkut vanhemmat on uupuneempia, lapset haastavampia jne. Sitten kun alkaa huutamaan usein, niin saa olla koko ajan huutamassa, kun lapset ei ota mitään komentoa tosissaan, ellei se tule isoilla desibeleillä.

Huutaminen on jäänyt päälle, huono tapa.

Huutamisella paikataan puutuvaa auktoriteettia.

Vierailija kirjoitti:

Huutamisella paikataan puutuvaa auktoriteettia.

Puuttuvaa siis :)

Lapset erilaisia, toisiin vaan ei tehoa mikään muu. Julkisilla paikoilla emme toki korota ääntä, mutta kotona valitettavasti välillä joudumme.

Minä myös olen sitä mieltä, että se on huono tapa kierre siinä vaiheessa, kun lapsilta on "huudettu korvat päästä". Sanat ja huuto menettävät merkityksensä. Jos alun perin jaksaa olla johdonmukainen ja sanotut sanat ja kiellot tarkoittavat myös AINA jotakin, ne vakuuttavat myös lapset. Jos on tapana huudella olkapään yli toiseen huoneeseen "ei saa hyppiä sohvalla" ja itse ei mene perään katsomaan että kielto tehosi, ei vähän ajan päästä komennoilla ole mitään merkitystä.

Johdonmukaisuus toimii kokemukseni mukaan sekä villiin ADHD-lapseen, erityislapseen että ujompaan herkkikseen, kukaan ei kaipaa huutoa.

Tuo vaatii loputtomasti jaksamista, jonnekin 4-5-vuotiaaksi asti, mutta koko muun lapsuuden ja teini-iän sitten saa kerätä hedelmää. Lapset uskovat ihan tavallista puheääntä ilman uhkailua ja komennosta käy pystyyn nostettu soo-soo-sormi :P

Huutaminen kertoo enemmän huutajasta kuin siitä kenelle huudetaan. Itse olisin helposti huutaja jossen olisi riittävän tiedostava ja yrittäisi hillitä itseäni.

Olen helposti hermostuva ja innostuva. En osaa olla tyyni ja fyysisesti rauhallinen. Osa voi olla luonnetta, osa ympäristön luokkaansa. Välillä tuntuu että muistutan vanhempiani, mutta en tiedä onko aidosti kyse 'hermorakenteestani' vai vanhempieni vaikutuksesta. Lapsuuteni kodissa tapeltiin, huudettiin ja hermostuttiin paljon. Riidat olivat kovia ja äänekkäitä. Joskus mukana oli myös väkivaltaa.

Tällä taustalla riitelin äänekkäästi ensimmäiset vuodet mieheni kanssa parisuhteessa. Pikkuhiljaa pääsin lähinnä mieheni jaksamisella eroon pahimmasta käytöksestäni. Tämän jälkeen oli joitakin vuosia että saimme lapsia. Silloin jaksaminen oli kortilla ja vanha totuttu lyhytpinnaisuus pyrki esiin. Yritin todella lasten vuoksi hillitä itseäni ja etsiä keinoja rauhoittua. Ja yleensä onnistuin kohtalaisesti, joskus se vaati purkautumisen miehelle.

Pikkuhiljaa opin taas oikeasti suhtautumaan ja toimimaan rauhallisemmin ilman että siihen piti kiinnittää älyttömästi huomiota. Tosin lasten kanssa eläessä auttoi että lapset kasvoivat ja ymmärtämys lisääntyi. Lisäksi itselleni on ihana päästä liikkeelle kodin ulkopuolelle ja päästä myös aikuisten keskuuteen.

Edelleen reagoin pään sisälläni ja kropallani voimakkaasti asioihin, mutta olen oppinut hillitsemään itseäni. Se on vaatinut aikaa, työtä ja rakkautta.

Itsellä 4 pientä,jos aloittaisin huutamisen,saisi huutaa aina.Joskus vaaratilanteessa karjaisen vaistomaisesti.Häpeilemättömät huutaa.

9, juuri noin

Aikuinenkin oppii koko elämän mitan. Olin itsekin lyhytpinnainen ja ailahteleva nuorena, mutta oma äiti oli viisaana tukena alusta lähtien lasten kanssa. Häneltä tulivat neuvot pysyä aikuisena, vaikka tekisi itsekin mieli hyppiä pitkin seiniä. Kyllä sen sitten oppikin ajan kanssa ja kun kävi muutaman kerran karjumassa turhautumistaan omaan tyynyyn lasten kuulematta.

En sitä tarkoita etteikö lasten nähden saisi olla turhautunut, väsynyt, ärtynyt, mutta aikuinen muuttuu pelottavaksi ja koko koti turvattomaksi, jos hän heittäytyy ihan yli laitojen tunteineen. Lapsilla pitäisi olla ihan aina ja ympäri vuorokauden se luottamus, että aikuinen on kuitenkin viimeinen turva. Äidit ja isät eivät heittäydy lattialle sätkimään, vaan nappaavat kopin syliin, kun pieni ei osaa käsitellä tunteitaan ja ajatuksiaan.

Samaa ihmettelen. Naapurissa on viiden lapsen äiti ja tänäänkin sieltä kuuluu ulos karjuntaa. Ärsyttävää kuunnella. Miksei se voi hillitä itseään ja puhua ystävällisemmin? En minäkään tottelisi, jos olisin lapsi ja joku karjuisi koko ajan. On minullakin lapsia, mutta yritän ärytyksen hetkellä ottaa asiaan etäisyyttä ja ennemminkin korostetun hitaasti puhua. Lapset tottelee paljon paremmin ja huumoria ei kannata unohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutamisella paikataan puutuvaa auktoriteettia.

Puuttuvaa siis :)

Puutuva tai puuttuva molemmat oikeita sanoja :D

Kertoo vanhempien laiskuudesta. Ei mistään muusta. Lasten kasvattaminen huutamatta vaatii paljon vaivannäköä ja sinnikkyyttä. Laiskat karjuu.

Siksi kun lapsia ei saa enää kurittaa, vaan joutuu luottamaan pelkkään puheeseen kurinpidossa. Ja kun lapsi ei sitten tottele (ja miksi tottelisi, kun puheen voi aivan hyvin päästää yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos) niin vanhemman puhe muuttuu huudoksi kun hermot menevät.

Eräs naapurin rouva tässä asuinalueellamme huutaa jatkuvasti lapsille. Tätä nyt 12 vuotta kuunnellu. Melkosta karjuntaa, kun ovat ulkona. Joskus miettiny millaista mahtaa meno olla sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Kertoo vanhempien laiskuudesta. Ei mistään muusta. Lasten kasvattaminen huutamatta vaatii paljon vaivannäköä ja sinnikkyyttä. Laiskat karjuu.

Tämä on totta! Kun keinot ja taidot loppuu, turvaudutaan alkukantaiseen metodiin. (Kannattaa opiskella kasvatustiedettä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoo vanhempien laiskuudesta. Ei mistään muusta. Lasten kasvattaminen huutamatta vaatii paljon vaivannäköä ja sinnikkyyttä. Laiskat karjuu.

Tämä on totta! Kun keinot ja taidot loppuu, turvaudutaan alkukantaiseen metodiin. (Kannattaa opiskella kasvatustiedettä)

Mistä sitten johtuu, että myös meidän naapurin lastentarhanopettaja huutaa lapsilleen? Ei vaan siitä, että kun on joutunut päivän pidättelemään hermojaan töissä niin omien lasten kiukuttelua ei enää illalla jaksa?

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelen. Naapurissa on viiden lapsen äiti ja tänäänkin sieltä kuuluu ulos karjuntaa. Ärsyttävää kuunnella. Miksei se voi hillitä itseään ja puhua ystävällisemmin? En minäkään tottelisi, jos olisin lapsi ja joku karjuisi koko ajan. On minullakin lapsia, mutta yritän ärytyksen hetkellä ottaa asiaan etäisyyttä ja ennemminkin korostetun hitaasti puhua. Lapset tottelee paljon paremmin ja huumoria ei kannata unohtaa.

Miksei näistä tapauksista tehdä lasuja? Tuohan on henkistä ja fyysistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoo vanhempien laiskuudesta. Ei mistään muusta. Lasten kasvattaminen huutamatta vaatii paljon vaivannäköä ja sinnikkyyttä. Laiskat karjuu.

Tämä on totta! Kun keinot ja taidot loppuu, turvaudutaan alkukantaiseen metodiin. (Kannattaa opiskella kasvatustiedettä)

Mistä sitten johtuu, että myös meidän naapurin lastentarhanopettaja huutaa lapsilleen? Ei vaan siitä, että kun on joutunut päivän pidättelemään hermojaan töissä niin omien lasten kiukuttelua ei enää illalla jaksa?

Ei jaksa = laiska. Jos ei "jaksa" kasvattaa omia lapsiaan, niin sitten pitää hakea apua. Tai miettiä asiaa ennen, kuin menee lisäämtymään. Tuo ei ole mikään syy huutaa jatkuvasti lapsilleen. Mikään ei ole hyväksyttävä syy.