Miksi jotkut äidit huutavat niin paljon lapsilleen?

Voisin kertoa, mutta en usko, että kukaan on halukas oikeasti ottamaan sitä tietoa vastaan. Täällä ei pidetä rehellisyydestä. Enkä ole sitä mieltä, että huutaminen on hyvä asia, päin vastoin.

Karjuminen on jotenkin eläimellistä. Sellasista ihmisistä tulee mieleen jotkut gorillat tai sellaset.

Olin kaverini kanssa puistossa, mukana hänen viisivuotiaansa. Näin silmieni edessä kuinka siihen huutamiseen joudutaan.

Ensin lapsi oli iloinen ja vilkas, juoksenteli ja huuteli äitiäkin mukaan keinuttamaan, katsomaan jotakin, juttelemaan. Ihan ylipäätään halusi huomiota. Äiti ei tuntunut edes kuuntelevan eikä näkevän. Joko vastaili laiskasti joojoo reagoimatta muuten, jutteli minulle tai naputteli kännykkää. Päädyin itse juttukaveriksi ja keinuttajaksi, kun ei se kaveri liikkunut mihinkään.

Vähitellen lapsi alkoi koetella hermoja. Kävi lappamassa hiekkaa äitinsä käsilaukkuun ja odotti vähän häijynkin näköisenä reaktiota. Äiti huudahti älä!, mutta keskittyi taas kännykkään. Kohta muksu alkoi potkia hiekkaa ja heitellä kenkiään ja sukkiaam menemään. Tällaista pientä ilkityötä siinä lähettyvillä koko ajan ja aina vilkaisu äitiin miten tämä reagoi. Lopulta se äidin katse nousi ja sitten olikin jo vihainen, että nyt ne kamat kasaan ja kotiin siitä!

Kotimatka sujui niin, että lapsi juoksi menemään korvat luimussa ja äiti huusi turhaan varomaan autoja ja muita ihmisiä. Lapsi ei kuunnellut eikä totellut mitään. Samalla kaveri huokaili miten hirveän villi ja temperamenttinen lapsi hänellä onkaan.

Tässä se ydin on miksi "toiset lapset nyt vaan ei usko muuta kuin äänen korottamista tai tukkasta ottamista".

Up

Vierailija kirjoitti:

Olin kaverini kanssa puistossa, mukana hänen viisivuotiaansa. Näin silmieni edessä kuinka siihen huutamiseen joudutaan.

Ensin lapsi oli iloinen ja vilkas, juoksenteli ja huuteli äitiäkin mukaan keinuttamaan, katsomaan jotakin, juttelemaan. Ihan ylipäätään halusi huomiota. Äiti ei tuntunut edes kuuntelevan eikä näkevän. Joko vastaili laiskasti joojoo reagoimatta muuten, jutteli minulle tai naputteli kännykkää. Päädyin itse juttukaveriksi ja keinuttajaksi, kun ei se kaveri liikkunut mihinkään.

Vähitellen lapsi alkoi koetella hermoja. Kävi lappamassa hiekkaa äitinsä käsilaukkuun ja odotti vähän häijynkin näköisenä reaktiota. Äiti huudahti älä!, mutta keskittyi taas kännykkään. Kohta muksu alkoi potkia hiekkaa ja heitellä kenkiään ja sukkiaam menemään. Tällaista pientä ilkityötä siinä lähettyvillä koko ajan ja aina vilkaisu äitiin miten tämä reagoi. Lopulta se äidin katse nousi ja sitten olikin jo vihainen, että nyt ne kamat kasaan ja kotiin siitä!

Kotimatka sujui niin, että lapsi juoksi menemään korvat luimussa ja äiti huusi turhaan varomaan autoja ja muita ihmisiä. Lapsi ei kuunnellut eikä totellut mitään. Samalla kaveri huokaili miten hirveän villi ja temperamenttinen lapsi hänellä onkaan.

Tässä se ydin on miksi "toiset lapset nyt vaan ei usko muuta kuin äänen korottamista tai tukkasta ottamista".

Niin, tai jos äiti laittaisi sen kännykän pois ja keskittyisi hetkeksi lapseen. Nauraisi, kehuisi ja leikkisi sen kanssa. Antaisi huomiota. Rajoja voi laittaa ja osoittaa muutenkin kuin karjumalla. Voi kertoa, miksi hiekkaa ei lapioida laukkuun vaan vaikka sankoon. Jos lapsi jatkaa rajojen koettelua, voi varoittaa että seuraavasta lapioinnista menee istumaan vaikka puiston penkille jäähylle(jos on muita lapsia mukana) tai lähdetään kotiin. Sitten rajoitetaan menoa, pidetään kädestä kiinni eikä päästetä juoksemaan omille teille tms. Näytetään rauhallisesti, miten vanhemmat kertoo rajat ja niissä pysytään.

up

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelen. Naapurissa on viiden lapsen äiti ja tänäänkin sieltä kuuluu ulos karjuntaa. Ärsyttävää kuunnella. Miksei se voi hillitä itseään ja puhua ystävällisemmin? En minäkään tottelisi, jos olisin lapsi ja joku karjuisi koko ajan. On minullakin lapsia, mutta yritän ärytyksen hetkellä ottaa asiaan etäisyyttä ja ennemminkin korostetun hitaasti puhua. Lapset tottelee paljon paremmin ja huumoria ei kannata unohtaa.

Mutta et pystynyt hillitsemään haluasi kirjoittaa tänne tai hillitsemään ärsytyksen tunnetta kun kuulit naapurin taas karjuvan. Niin? Mikset pystynyt hillitsemään itseäsi?

Yksi huutava mamma ilmoittautuu. Se on opittu tapa. Se on osa luontoa, siis minun luontoa. Lapsuuden perheessäni asiat huudettiin vielä aikuisiällä, vaikka ei edes riidelty. En ollut pitänyt tapaa edes omituisena ennen kuin mieheni, silloin seurustelukumppani, huomautti asiasta. "Onko aina pakko huutaa?" Olen kovaääninen silloinkin kun puhutaan ihan normiasioista ja suuttuessani, hermostuessani ääneni vain koventuu ja mieleni mustenee. Hermostuessani vajoan johonkin mustaan aukkoon ja käyttäytymismalli tulee jostain syvältä selkärangasta. Olen tietoinen asiasta ja yritän muuttaa itseäni ja käyttäytymismalliani mutta pirun vaikeaa se on. Ja häpeän itseäni. Aina huutamisen jälkeen toivoisin kutistuvani pieneksi hiekanjyväksi.

Ihmiset on erilaisia. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikille huutaminen ei ole mikään traumaattinen kokemus. Olin pitkään naimisissa miehen kanssa, joka huusi aina kun asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, myös lapsille. On silti ihan johdonmukainen ja vastuullinen vanhempi, mutta kotonaan oppinut, että kun vanhempi käskee, lapset tottelevat välittömästi. Itse taas kasvoin kodissa, jossa ei ikinä huudettu, joten meidän kasvatustavat menivät ihan totaalisesti ristiin ja kummallekin tuli ongelmia lasten kanssa. Lapset eivät aina totelleet minua kovin nopeasti, koska yritin huutamisen sijaan selittää mitä haluan ja miksi, mutta kiukuttelivat ja niskuroivat isälleenkin, koska halveksivat tämän huutamista. Kuitenkin tottelivat isäänsä paremmin, koska pelkäsivät. Keskusteltiin asiasta paljon, eikä mies koskaan tajunnut miksi hänen tyylinsä ahdisti minua ja lapsia. Häntä itseään ei ahdistanut, ja oli itsekin hyvä tekemään nopeasti mitä pyydettiin/käskettiin.

Eli vaikka itse vihaan huutamista ja huutamisen kohteena olemista, olen hyvin tietoinen, että kaikki ihmiset eivät tunne samalla tavalla eivätkä ahdistu äänen korottamisesta lainkaan.

Mulla menee pojan kanssa kauppareissut usein leikiten. Syystä että, ennen kauppaan menoa, laskeudun polvelle poikani eteen ja teemme sopimuksen. Hän saa kävellä vapaasti ja auttaa minua ostosten teossa. Samalla kerron, että jos hommat ei suju, tai hän juoksentelee eikä tottele, niin menee rattaisiin istumaan. Annan hänelle tehtäviä hoitaakseen, kuten hae kananmunat tai valitse leipä, jotain helppoja että tiedän hänen suoriutuvan niistä. Sitten jos ei totella tai muuten selkeästi käytös on huonoa, niin selkeästi kerron että seuraavasta kerrasta menee rattaisiin istumaan, aina kuitenkin varoitus ensin tai kaksi, koska muuten olisi kohtuutonta odottaa pieneltä lapselta muuta. Sitten jos mennään rattaisiin huonon käytöksen vuoksi, niin rattaista voi vielä halutessaan auttaa, eikä siellä tarvitse istua Turpa Tukossa! Koska se seuraamus oli tosiaan se rattaisiin meno, lisäksi olisi kohtuutonta odottaa pienen lapsen vielä istuvan rattaissa 20minuuttia ilman mitään ruuhkaisessa kaupassa.

Nykyään muuten käydään kaupassa ilman rattaita, poikani täyttää 5 loppuvuodesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kaverini kanssa puistossa, mukana hänen viisivuotiaansa. Näin silmieni edessä kuinka siihen huutamiseen joudutaan.

Ensin lapsi oli iloinen ja vilkas, juoksenteli ja huuteli äitiäkin mukaan keinuttamaan, katsomaan jotakin, juttelemaan. Ihan ylipäätään halusi huomiota. Äiti ei tuntunut edes kuuntelevan eikä näkevän. Joko vastaili laiskasti joojoo reagoimatta muuten, jutteli minulle tai naputteli kännykkää. Päädyin itse juttukaveriksi ja keinuttajaksi, kun ei se kaveri liikkunut mihinkään.

Vähitellen lapsi alkoi koetella hermoja. Kävi lappamassa hiekkaa äitinsä käsilaukkuun ja odotti vähän häijynkin näköisenä reaktiota. Äiti huudahti älä!, mutta keskittyi taas kännykkään. Kohta muksu alkoi potkia hiekkaa ja heitellä kenkiään ja sukkiaam menemään. Tällaista pientä ilkityötä siinä lähettyvillä koko ajan ja aina vilkaisu äitiin miten tämä reagoi. Lopulta se äidin katse nousi ja sitten olikin jo vihainen, että nyt ne kamat kasaan ja kotiin siitä!

Kotimatka sujui niin, että lapsi juoksi menemään korvat luimussa ja äiti huusi turhaan varomaan autoja ja muita ihmisiä. Lapsi ei kuunnellut eikä totellut mitään. Samalla kaveri huokaili miten hirveän villi ja temperamenttinen lapsi hänellä onkaan.

Tässä se ydin on miksi "toiset lapset nyt vaan ei usko muuta kuin äänen korottamista tai tukkasta ottamista".

Niin, tai jos äiti laittaisi sen kännykän pois ja keskittyisi hetkeksi lapseen. Nauraisi, kehuisi ja leikkisi sen kanssa. Antaisi huomiota. Rajoja voi laittaa ja osoittaa muutenkin kuin karjumalla. Voi kertoa, miksi hiekkaa ei lapioida laukkuun vaan vaikka sankoon. Jos lapsi jatkaa rajojen koettelua, voi varoittaa että seuraavasta lapioinnista menee istumaan vaikka puiston penkille jäähylle(jos on muita lapsia mukana) tai lähdetään kotiin. Sitten rajoitetaan menoa, pidetään kädestä kiinni eikä päästetä juoksemaan omille teille tms. Näytetään rauhallisesti, miten vanhemmat kertoo rajat ja niissä pysytään.

Antakaa kun arvaan: ensimmäisen lainaamani viestin kirjoittajalla ei ole lapsia, ja toisen viestin kirjoittajalla yksi maksimissaan 1,5v. lapsi. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelen. Naapurissa on viiden lapsen äiti ja tänäänkin sieltä kuuluu ulos karjuntaa. Ärsyttävää kuunnella. Miksei se voi hillitä itseään ja puhua ystävällisemmin? En minäkään tottelisi, jos olisin lapsi ja joku karjuisi koko ajan. On minullakin lapsia, mutta yritän ärytyksen hetkellä ottaa asiaan etäisyyttä ja ennemminkin korostetun hitaasti puhua. Lapset tottelee paljon paremmin ja huumoria ei kannata unohtaa.

Miksei näistä tapauksista tehdä lasuja? Tuohan on henkistä ja fyysistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Fyysistä väkivaltaa? Henkistä kyllä, jos kyse haukkumisesta, vähättelystä yms. Muuten kyse ei ole väkivallasta.

Olenpa huomannut myös tämmöistä "väkivaltaa" toisinaan harjoitettavan lasteni päiväkodissa, kauheaa. Ei siellä oteta etäisyyttä, puhuta hitaasti tai käytetä huumoria. Kyllä siellä korotetaan reippaasti ääntä ja osoitetaan lapselle ärtymystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelen. Naapurissa on viiden lapsen äiti ja tänäänkin sieltä kuuluu ulos karjuntaa. Ärsyttävää kuunnella. Miksei se voi hillitä itseään ja puhua ystävällisemmin? En minäkään tottelisi, jos olisin lapsi ja joku karjuisi koko ajan. On minullakin lapsia, mutta yritän ärytyksen hetkellä ottaa asiaan etäisyyttä ja ennemminkin korostetun hitaasti puhua. Lapset tottelee paljon paremmin ja huumoria ei kannata unohtaa.

Miksei näistä tapauksista tehdä lasuja? Tuohan on henkistä ja fyysistä väkivaltaa lasta kohtaan.

Fyysistä väkivaltaa? Henkistä kyllä, jos kyse haukkumisesta, vähättelystä yms. Muuten kyse ei ole väkivallasta.

Olenpa huomannut myös tämmöistä "väkivaltaa" toisinaan harjoitettavan lasteni päiväkodissa, kauheaa. Ei siellä oteta etäisyyttä, puhuta hitaasti tai käytetä huumoria. Kyllä siellä korotetaan reippaasti ääntä ja osoitetaan lapselle ärtymystä.

Huh, väkivaltaa on henkinen väkivalta. Ja usein fyysistä pahempaa. Vuonna 2016, tällaisia ajatuksia. Kiitos kun pidät ajantasalla!

Vierailija kirjoitti:

Huh, väkivaltaa on henkinen väkivalta. Ja usein fyysistä pahempaa. Vuonna 2016, tällaisia ajatuksia. Kiitos kun pidät ajantasalla!

Siis huutaminen itsessään on henkistä väkivaltaa? Perustele.

Ja vielä enemmän kiinnostaa tietää, millä lailla huutaminen on fyysistä väkivaltaa.

Siksi, koska noita lapsia on niin paljon ja heistä ei mitään apua ole, päinvastoin pelkkää haittaa ja silkkaa tyhmyyttäni heidät tänne synnytin vaikka en olisi oikeasti yhtään lasta halunnut mutta silti nuo 8 lasta on syntyneet. Sitä paitsi minulla on muutenkin hirveän paha olla esimerkiksi siksi, koska mieheni on epäsiveellinen renttu, josta ei ole perheen elättäjäksi, uskolliseksi aviomieheksi ja lapsille isäksi. Ei häntä kiinnosta että elävätkö nuo lapset vai kuolevatko ne nälkään sillä kun hän rahaa saa niin heti on viina mielessä ja rahat valuvat kurkusta viinana alas kun minä joudun täällä yksin köyhyydessä lapsia yksin elättämään ja nuo lapsetkin ovat niin avuttomia, etteivät he koskaan auta vaan seisovat avuttomina ja töllöttävät minua kuin mitkäkin idiootit kun minä heitä haukun, komentelen, uhkailen ja huudan heille. Minulla on ihan Helvetin paha olla kun yksin joudun kaiken tekemään ja johonkin se paha olo täytyy purkaa niin puran sen lapsiin huutamalla heille etten tappaisi heitä.

Mä huudan varmaan vähän turhankin usein 3-vuotiaalle esikoiselle ja inhoon sitä (huutamista). Miten mä nyt selittäisin. Meillä on myös 4kk vanha vauva joka itkee kokoajan. Mä yritän olla rauhallinen mutta tää kaikki univelka sun muut..kun esikoinen tekee jotain hölmöä niin tulee heti sellanen raivostunut olo, tuntuu että nyt oli viimeinen pisara ja sit huudan. Vaikka toinen raukka oli aikaisemmin käyttäytynyt hyvin. Mutta kai on hyvä että tiedostan tän asian ja tää keskustelu kans avas mun silmiä enemmän ja koitan nyt extra paljon kiinnittää huomiota siihen etten huuda.