Mistä vinkkelistä... ahhahaha. Mistäköhän? Naapurin Penan? Liisan, tai sen lähikaupan kassaneidin?
Omasta ehkä kuitenkin. :)
Sitä vaan, että niin monesti täälläkin on hyvinkin rankkoja vastoinkäymisiä kuitattu sillä, että 'se on elämää' - ns. realismi on kovin yleinen näkökanta täällä siitä, mitä elämä on, ei niinkään se, mitä se voisi olla.
Rakastan elämää, mutta minulla on vaikeuksia elää maailman pahojen asioiden ja ilkeiden pahojen ihmisten kanssa. Minusta elämä olisi paljon enemmän arvokkaampaa, jos voisi elää sen ilman vihaa, ilkeyttä, julmuutta ja kostoa. Elämä nykyisessä maailmassa tuntuu järjettömältä. Myös se satuttaa, kun näkee asioiden välisiä yhteyksiä ja osaa aavistaa sen suunnan, mihin päin maailma kehittyy (--tuhoon).. Tuskalllista elää joka päivä ihmisten kanssa jotka elävät laput silmillä, ja tuhoavat lisää. Rakastan elämää, mutta on väärin, että käytämme sen sivilisaationa näin.
Mistä vinkkelistä... ahhahaha. Mistäköhän? Naapurin Penan? Liisan, tai sen lähikaupan kassaneidin?
Omasta ehkä kuitenkin. :)
Sitä vaan, että niin monesti täälläkin on hyvinkin rankkoja vastoinkäymisiä kuitattu sillä, että 'se on elämää' - ns. realismi on kovin yleinen näkökanta täällä siitä, mitä elämä on, ei niinkään se, mitä se voisi olla.
+sitä tulkintaa alkaa helposti värjäämään normin mukaiseksi...mutta niinhän tekevät vain keskenkasvuiset, vai mitä? ;)
En, pikemminkin vihaan, mutta olenkin vakavasti masentunut. Olisi outoa jos masentunut ihminen rakastaisi elämää.
En muuten itse näe asiaa noin, ei outoa ollenkaan. Elämässähän voi olla osatekijöitä jotka tuottavat masennusta, mutta itse elämä kokonaisuutena voi silti olla voittopuolisesti kaunis. Masennushan on usein (ei aina ja kaikilla, mutta mahdollisesti) eräänlaista äärimmäistä tarkkanäköisyyttä ja kykyä kokea täysillä. Samoilla silmillä millä on nähnyt pahaa, näkee yhtälailla hyvääkin.
+
Biisi on kyllä hyvä, mutta elämä käsitteenä vaatisi vähän selvennystä, eli mistä vinkkelistä tarkoitat?
Yleisesti ottaen elämä on ihan mukavaa! Toivottavasti ei tule mitään muutoksia, koska usein ne tämän ikäisenä alkavat olla negatiivisia.
Mistä vinkkelistä... ahhahaha. Mistäköhän? Naapurin Penan? Liisan, tai sen lähikaupan kassaneidin?
Omasta ehkä kuitenkin. :)
En, pikemminkin vihaan, mutta olenkin vakavasti masentunut. Olisi outoa jos masentunut ihminen rakastaisi elämää.
Vihaan elämää, mutta rakastan elämääni.
siis mun mielestä elämässä ei oo mitään järkee
Sitä vaan, että niin monesti täälläkin on hyvinkin rankkoja vastoinkäymisiä kuitattu sillä, että 'se on elämää' - ns. realismi on kovin yleinen näkökanta täällä siitä, mitä elämä on, ei niinkään se, mitä se voisi olla.
Rakastan elämää, mutta minulla on vaikeuksia elää maailman pahojen asioiden ja ilkeiden pahojen ihmisten kanssa. Minusta elämä olisi paljon enemmän arvokkaampaa, jos voisi elää sen ilman vihaa, ilkeyttä, julmuutta ja kostoa. Elämä nykyisessä maailmassa tuntuu järjettömältä. Myös se satuttaa, kun näkee asioiden välisiä yhteyksiä ja osaa aavistaa sen suunnan, mihin päin maailma kehittyy (--tuhoon).. Tuskalllista elää joka päivä ihmisten kanssa jotka elävät laput silmillä, ja tuhoavat lisää. Rakastan elämää, mutta on väärin, että käytämme sen sivilisaationa näin.
++++++++ :)
+sitä tulkintaa alkaa helposti värjäämään normin mukaiseksi...mutta niinhän tekevät vain keskenkasvuiset, vai mitä? ;)
En muuten itse näe asiaa noin, ei outoa ollenkaan. Elämässähän voi olla osatekijöitä jotka tuottavat masennusta, mutta itse elämä kokonaisuutena voi silti olla voittopuolisesti kaunis. Masennushan on usein (ei aina ja kaikilla, mutta mahdollisesti) eräänlaista äärimmäistä tarkkanäköisyyttä ja kykyä kokea täysillä. Samoilla silmillä millä on nähnyt pahaa, näkee yhtälailla hyvääkin.
Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Näin kauniina päivänä varsinkin.