Mitä mieltä Kirsi Salon kommenteista uusimmassa Annassa?
Lainaus uusimmasta Anna-lehdestä jossa Kirsi Salon haastattelu:
" Tietyllä tavalla jokaisen äidin itsetunto murenee lapsen kanssa, koska äidithän tekevät tavallaan aivokuollutta työtä." " ...voi oikein tuntea, kuinka aivojen hermotiehyet lakkaavat toimivasta." " ...päällepäin näkyy kuinka on tyhmentynyt."
Mua nämä kommentit ainakin loukkasivat! Ei mikään ihme ettei kotiäitejä arvosteta, kun naiset itsekkin mollaavat itseään ja toisiaan.
Jepa + neiti 4kk
Kommentit (20)
Minusta nyt muutenkin vähän ihmeellistä kehuskella sillä, ettei pitkähköllä ulkomaan reissulla tullut edes ikävä lasta. En minä ainakaan koe tekeväni aivokuollutta työtä vaan sitä kaikkein tärkeintä, mutta jos ihminen arvottaa itsensä ja muut sen mukaan miten kiireistä, " tärkeää" ja tuottavaa työtä hän tekee niin varmaan hyppäys kotiäidiksi voi olla aika suuri.
Ja tuossahan oli puhe nimenomaan uraäidin itsetunnosta. Tämä nyt menee kärjistykseksi, mutta jos on esim. haaveillut kotiäitiydestä aina, niin tuskin tuo pätee. Mutta jos työura on ollut se tärkeämpi, niin tuo Salon kommentti varmaan on ihan ihan totta monen kohdalla.
Mun mielestä Salo oli harvinaisen rehellisen kuulonen, tosin varmaan hieman kärjistäen. Ällöttää kaikki lehtihaasttatelut, joissa toistetaan samaa puhkikulunutta kliseetä, kuinka kotiäitiys on aivan ihanaa, sitä oikeaa elämää...kyllä musta ainakin tuntuu lähes jokapäivä, että näivetyn tänne kotia vailla keskustelukumppania tai älyllisiä haasteita. Suurimpia pulmia taitaa olla tällä hetkellä, että antasko maistaa perunaa vaiko sittenkin porkkanaa...plaah. Kyllähän sen nyt tälläkin palstalla jo huomaa kuinka kotona vieraantuu oikeesta elämästä; elämän tärkein asia näyttää olevan analysoida jokaista vauvan pierun koostumusta. Oonko tosiaan ainut, jonka mielestä Salo nosti vain kissan pöydälle?
Oikeesti paha sanoa asiasta mitään, jos on vain pari lausetta vedetty irti asiayhteydestään. :-(
...mutta yhdyn hyvin pitkälle MFF:n (olikohän näin...) ajatuksiin. TODELLAKIN kaipaan muutakin haastetta kuin tämä " kotiäitiys" . Onhan tässä omanlaisensa haasteensa (=vaativa niin henkisesti kuin fyysisesti ja pitkäaikainen), mutta tunnen olevani hyvä MUISSAKIN asioissa, tahdon toteuttaa itseäni myös niissä. Ja en vähättelen kotiäitiyttä, itselleni vaan on tarve päästä muuhunkin " älylliseen" toimintaa.
tuiskuneiti79 + poika 5,5 kk
Kirjoitusvirheistä voi päätellä, että ne älylliset haasteet alkaisivat olla jo tervetulleita :D.
aika jännä tuo ajatus että kotona vieraantuu oikeesta elämästä.. mun mielestä oikeeta elämää on pikkasta hankala määritellä.. tai siis että kun hengittää ja niin pois päin niin eikös sitä elä oikeeta elämää? en mie näe että työssä oleminen ois sen enempää oikeeta ja semmosta mitä kaikkien pitäis tehdä... miusta on mukava semmonenkin ajatus että elämässä on erilaisia vaiheita.. on opiskeluaika ja sitten tämmönen muutaman vuoden kotiaika.. ja sitten työaika... ja sitten eläkeaika... se tuntuu aika luontevalta kokeilla näitä kaikkia :) toki jotkut päivät on tylsiä kun on vaan vauva seurana ja toisaalta jotkut päivät aivan ihania kun saa mennä omassa rytmissä tai lähteä yhtäkkiä johonkin reissuun tms, ei ole työpakkoa. myös lapsen kanssa voi tehdä tosi mullistavia keksintöjä ja ainakin itestä tuntuu että välillä oikeesti näkee häivähdyksen siitä " elämän tarkoituksesta" ...muistelen (ja mitä nyt ympärilläkin nään), että niinhän se on töissäkin.. toisina päivinä se on tosi jännittävää ja haastavaa ja joskus aivan sairaan tympeetä eikä nappais yhtään mennä miettimään jotain tyhjänpäiväsiä työasioita... luulen että se on ihan älyttömästi omasta ittestä kiinni.. ainakin itellä kun rupes kotiäitiys tympimään niin hankin auton ja harrastuksia... että silleen vähän rasittavia tommoset yleistykset, ainakin ite uskon että äitiys on kasvattanut miusta paremman ihmisen ja pystyn myöhemmin työelämässä antamaan jotain semmosta mitä en lapsettomana pystynyt...
Minulla kokemusta tuosta " näivettymisestä " kotiin äitiysloman aikana ja älyllisten haasteiden halusta. Eli menin töihin kun esikoinen 10 kk. Arka lapsi, ei ollut päivääkään ollut hoidossa kodin ulkopuolella.
Siitä se arki sitten lähti. Jokapäivä lapsi jäi huutamaan kauhuissaan tarhaan, kädet ojossa, joka iltapäivä lapsi oli silmät turvoksissa itkusta. Minä halusin älyllisiä haasteita. Alkoi sairastelukierre. Muutamantunnin yöunien jälkeen oli mahtavaa mennä töihin, oli todella älykäs olo! Kuunnella naljailua, että eikö joku muu voisi välillä jäädä hoitamaan sairasta lasta. Entä sitten illat. Lapsi oli puolikuollut väsymyksestä hoitopäivän jälkeen, kiukkusi sitten illan, vaati kaiken huomion. Itsellä huono omatunto, mutta kun kotona olo ei anna älyllisiä haasteita. Eipä ollut hurraamista siinäkään hommassa!
Kuopus on nyt 5 kk ( esikoinen 2v3kk ) ja olen ilmoittanut töihin olevani kotona ainakin tämänvuoden. Tälläkertaa olen viisaampi ja nautin tästä ajasta kotona. Lapset on pieniä vain kerran. Työtä kerkeää tekemään. Ajoittain ahdistaa, mutta silloin täytyy lähteä harrastusten pariin ja muuten vain ihmisten ilmoille.
... vaikkei ehkä ihan noin kärjistettyinä. Mutta kyllä sitä vaan helposti tuntee itsensä pätevämmäksi ja älykkäämmäksi jakkupuku päällä johtaessaan toimitusjohtajien kokousta kuin yrittäessään arvailla, mitä vauvan kitinä tällä kertaa mahtaakaan tarkoittaa. Tai kun tiputtaa vahingossa kakkavaipan lattialle ja siivoaa jälkiä. Varsinaisesti tärkeämmäksi en kyllä ole kokenut itseäni töissä ainakaan vähään aikaan, onhan sitä jo tullut paperia pyöriteltyä. Ja tullee jatkossakin...
tosi älyllisiä haasteita...blaah!
Anna-lehti se aina haastattelee aikamme suuria älykköjä, oliko muuten Saimi Nousiaisen (taas yksi älynjättiläinen) tekemä juttu?
Itse olen alkanut viihtyä kotona vähän liiankin hyvin, mutta ne jotka haluavat lähteä töihin heti äl:n loputtua niin siitä vaan! Itse en viitsi tuota pikku mönkijää vielä tarhaan jättää ja toisaalta yhteiskunta säästää tässä pitkän pennin kun minä jään kotiin.
Vissiin jo pari viikkoa työelämästä vieraantuneena olen täysin ulkona ' seurapiireistä.' Liekö sitten älyllistä näivettymistä vai mitä...
Mutta täytyy sanoa, että tässä välissä itseäni älyllisesti yhteiskunnan hyväksi 1v3kk rasittaneena 2-vuotiaan pikkupojan äitinä täytyy sanoa, että aivan ihana käyttää ' tauon' jälkeen taas älyänsä kotipiirissä. Kyllä se näivääntyminen samoihin ympyröihin varmasti taas jossain vaiheessa iskee päälle, mutta nyt ainakin tiedän mitä on vaihtoehtona. Tällä hetkellä tuntuu ihanalta olla äiti ja viettää aikaa jälkikasvunsa kanssa. Nyt kun ainakin tiedän sen, ettei se äly mihinkään HÄVIÄ, tässä välissä tuli tehtyä hurja määrä opintoja ja gradukin ja hyödynnettyä sitten niitä oppeja työelämässä, päinvastoin luultavasti sitä saa taas jotain lisää siihenkin hommaan kun kääntää välillä vaihteen vähän toiseen suuntaan.
Hus hiiteen tuommoiset tekoälyiset, sitä on kuulkaa muunkinlaista älyä kuin pelkkää miesten matematiikkaa. Sanoisin, että jopa älykkäämpää =)
eikkuli
ja tunnistan itsessäni samoja ajatuksia kuin Kirsi Salo. En tosin sanoisi asioita samaan kärjistettyyn tyyliin. OLen nauttinut suunnattomasti työstäni, vaikka se ei mitään toimitusjohtajan hommaa olekaan ja nyt lapsen kanssa kotona ollessa tuntuu siltä, että kaipaisin muutakin älyllistä haastetta kuin miettiä mitä vauvalle pukea päälle pakkasella. Pidän toki myös lapsen kanssa kotona olemisesta ja lapseni seurasta enkä koskaan voisi sanoa Kirsi Salon lailla, että kahden viikon reissussa ei lasta tulisi ikävä.Itse jäänkin vielä vanhempainvapaan päätyttyä puoleksi vuodeksi kotiin hoitovapaalle, sillä lapsen etu menee aina aikuisen edun edelle. Uskon, että myös Kirsi Salo on tästä asiasta samaa mieltä.
Esikoisen kanssa kaikki on jotenkin niin uutta, kummallista, vierasta, vähän vaikeaa ja hankalaa. Ja etenkin jos on tehnyt vuosia töitä (Kirsilläkin on tuota ikää mittarissa) niin jatkuvan tekemisen ja aikaansaamisen jälkeen on yksinkertaisesti mahdotonta kääntää mittareita kaakkoon ja keskittyä pelkkään olemiseen.
Itsellä oli esikon kanssa (nyt 3v) aivan samat fiilikset, aloitin jopa opiskelut äitiyslomalla ja palasin töihin kun lapsi oli 10kk. Meillä hoitojärjestelyt onnistui niin, että poika oli tyytyväisenä kotona ja minä (hetken) tyytyväisenä töissä. Aika pian alkoi rasittaa ja risoa koko yhtälö: Vaativa työ, pieni lapsi kotona ja satunnaiset sairastelut, se että enemmän tuli taas vietettyä aikaa Euroopan lentokentillä kuin legorakenteluissa tai lukuhetkissä lapsen kanssa. Tuli vaan sellainen olo, että kun suurin osa meistä ei ole näitä superihmisiä jotka pystyy kaikkeen niin on pakko valita.
Nyt kakkosen kanssa olen SAANUT olla kotona jo 4 kk. Yhtään en kaipaa " älyllisiä" haasteita tämän enempää - nautin täysillä tästä hetkessä elämisestä ja pelkästä olemisesta ja ajoittaisesta hiljaisuudesta (kun lapset on päiväunilla tai jo nukkumassa). Jotenkin toisen lapsen kohdalla osaa suhtautua tähän hetkellisyyteen ihan erilailla: Nyt eletään täysillä tätä hetkeä, priorisoidaan lapset ja lasten etu seuraavan ainakin seuraavan 5 vuoden aikana ja sitten taas katsotaan mitä työelämä ja -ura siinä vaiheessa tarjoaa.
Tämä voi olla myös jollain lailla itseluottamus tai -varmuuskysymys: Kun on kerran jo tehnyt onnistuneen työhön paluun mammikselta, niin nyt on ihan varma siitä, että sen tekee seuraavankin kerran vaikkakin viettäisi kotona tätä " älytöntä elämää" pidempään kuin sen virallisen 10kk. Enää ei pelota yhtään löytyykö töitä tai arvostetaanko omaa osaamista vuoden, kahden tai kolmen päästä. Asiat ei työelämässä mene millään lailla " ohi" ja jos yksi juna jättää niin toinen ottaa. Kotona tilanne ei ole ihan sama. Mä olen ainakin herännyt siihen, että VAIN JA AINOASTAAN kotona mä olen todella korvaamaton ja ainutlaatuinen - ainoa ja paras äiti omille lapsilleni ja kumppani puolisolleni!!!
Hei!
Olin itsekin hämmästynyt, kun luin joku numero sitten aivan lyhyen referaatin tutkimuksesta (olisi kiva lukea se varsinainen tutkimus), jossa pienten lasten äideillä on todettu älykkyyden lisääntyvän. Pohdin asiaa, ja itselläni ainakin muisti on useista yöimetyksistäkin johtuen ainakin välillä " pätkinyt" . Mutta toisaalta, vauvan äitinä etsii ja löytää luoviakin ratkaisuja vauvan hoitotarpeisiin, ongelman ratkaisukyky varmasti vain paranee. Aika mielenkiintoinen juttu. Itse uskon, että hyvä perusitsetunto ei todellakaan murene vauvan tai lasten kotihoidon aikana tai vuoksi. Itse palaan vaativaan työelämään ensi syksyllä kun toivottavasti vauvan isä jää vähäksi aikaa vielä kotiin vauvaa hoitamaan. Tsemppiä kaikille äideille - myös nk. uraäideille!
Mutta älykkyyttäkin on niin monenlaista. Itse en siis ole ollut koulussa älykäs, olen hidas oppimaan teoriassa mutta kun tulee kyse käytännöstä olen haka siinä, tiedän paikkani maailmassa/työssä.
Esikoinen meni hoitoon 7kk iässä, oli ihana palata töihin enkä ole katunut, sainhan vakipaikankin. Nyt kun toinen lapseni on 5kk, on helpottavaa tietää että on paikka mihin palata, ei ole kiire töihin! Toisaalta kaipaan työrumbaa, mieletöntä kiirettä ja stressiä mutta olen nyt silti hetken kotosalla.
Sosiaalinen älykkyyteni tosin on kasvanut hurjasti sinä aikana kun olen ollut kotona! Empatiakykyni on mielettömän hyvä (kiitos lapsien, hekin kasvattavat vanhempaa), anteeksipyyntö ei olekkaan niin vaikeaa ja auttaminen on IHANAA. Minusta on tullut ihminen ihan kotona ollessani. Nämä ovat tärkeitä asioita nyt ja nämä asiat auttavat minua tulevaisuudessa työssäni.
Ammentakaa kaikki mahdollinen elämässänne, mikään hetki ei ole turha tai vähennä milläänlailla kenenkään älyä. Se mikä sopii minulle ei välttämättä sovi naapurille :)
JMMK (taas ois paljonkin sanottavaa mutta kummallisesti ei sanoja löydy :D)
Tosiaan jos on ollut jo useampia vuosia työelämässä ja kokee saavansa kaiken " nautinnon" siellä menestymisestä niin pudotus voi olla rankka. Itse olen tämän ensimmäiseni saanut nykykäsityksen mukaan suht. nuorena ollessani opiskelija, joten kovinkaan paljon ei elämäni sosiaalisten suhteiden tai " aivotyön" osalta ole muuttunut nyt jäädessäni kotiin. Opiskelen tässä omaan tahtiin edelleen ja tapaan ihmisiä, joiden kanssa puhun muutakin kuin kakkajuttuja edelleen. Jos sen sijaa vuosia tekee uraa, niin voi ollakin vaikeaa relata ja nauttia joutilaisuudesta, mutta aika huonosti on asiat jos itseään pitää pelkästään työmenestyksen (tai vastaavasti pelkän äitiyden) perusteella arvottaa...Ja voisihan sitä ottaa äitiydenkin haasteena, kyllä minä ainakin olen onkinut tietoa jos jostakin asiasta ja pysynyt ihan riittävästi elossa.
Tosin totta kyllä on se, että itsetunto voi äitiyden myötä murentua...Siitä pitää huolen kaikenmaailman ohjeet ja neuvot, joita ei edes kaikkia voi noudattaa ja joista osa sanotaan täälläkin vähemmän rakentavasti...
Ja joutilaisuudella en sitten tarkoita laiskottelua vaan aikatauluttomuutta ja tietynlaista vapautta tehdä mitä tykkää ja milloin tykkää...Ja siinä aivottomassa tilassa olemista ;)
voi sisällyttää kotielämään samalla tavoin kuin työelämäänkin. Itsestähän se on kiinni.
Sen sanoisin, että työelämässä meistä hyvin harva - tuskin ainoakaan - on korvaamaton. Oman korvaamattomuuden voi testata yksinkertaisesti: laita sormi vesilasiin. Nosta ylös. Jos veteen on jäänyt sormenkokoinen kolo, olet korvaamaton.
Sen sijaan lapsella on vain yksi äiti ja isä, jotka ovat ihan oikeasti korvaamattomia.
Itselläkin mieli palaisi välillä työhön, kun ei tämä arki tosiaan aina niin aurinkoista ole. Mutta olen tuuminut, että tehdään yksi homma hyvin kerrallaan, nyt on lasten vuoro. Sinne työelämään palaan, kun pikkukakkonen on reilusti yli puolitoista, osaa kävellä ja selviää yksillä päiväunilla.
En ole ennenkään naista kovin korkealle arvostanut ja nyt en sitäkään vähää. Jos itsestä tuntuu tuolta, niin pitääkö sitten oikein lehdissä mennä yleistämään, että asia koskee kaikkia. Höh. Kiitos vaan äitien ja äitiyden aliarvostamisesta.