Lue keskustelun säännöt.
Olen masentunut ja mies sanoi, ota itseäsi niskasta kiinni.
24.05.2016 |
Puolen vuoden aikana tapahtunut vaikka mitä ikävää ja surullista, läheisen kuolema ja koiran kuolema. Olen myös vakavasti masentunut.Tänään jaksoin tehdä ruokaa ja pihatöitä vähän.Mies lähti töihin ja sanoi tosi rumasti. On jo monta viikkoa vähätellyt mua.
Kommentit (28)
Itse olen nyt ajatellut että minulla ei ole velvollisuutta olla sellaisten ihmisten seurassa jota pahentavat oloani. Aina löytyy näitä ihmisiä jotka huomaavat toisen heikon tilan ja hyökkäävät kimppuun nälvien, haukkuen, soimaten, halveksuen. Kai näin yrittävät siirtää pahan olonsa heikompaan, koulukiusaajatyyppi.
Minulla on varmaan yksi masennuksen syy näissä kiusaajissa. Terapian myötä olen alkanut kunnioittaa itseäni enkä anna enää muiden puhua minulle miten tahansa. Koskee myös näitä palstoja. Kiusaajat, olkaa hyvä menkää itse sinne erämaahan vasaroinenne. Vähättelijät, syyttelijät, menkää itseenne, ette ole yhtään sen parempia ihmisiä kuin me masentuneet sen vuoksi että teiltä puuttuu empatiakyky.
Itselläni on vaikea-asteinen masennus. Pahinta on ehkä unettomuus. En ole laiska, hyvin nukutun yön jälkeen teen fyysisestikin raskaita hommia. Mutta unettomalla kaudella en kykene olemaan kovin tehokas. Toimin kuitenkin omaishoitajana ja hoidan siis kaiken arjenpyörityksen viimeisillä voimillani, koska on pakko. En ole siis taakka kenellekään, päinvastoin. En myöskään kuormita ystäviäni sairaudellani, se ei edes taida näkyä minusta ulospäin, paitsi unettomana ja silloin vetäydyn kotioloihin.
Eli vaikka en varmasti rasita muita sairauteni vuoksi, siltikin saan lokaa niskaani tietyiltä ystäviltä. Jatkuvaa nälvimistä. Sekin on rasittavaa kun koko ajan tuputetaan kaikenlaisia vinkkejä, tee näin ja noin, tällainen meditaatioharjoitus, syö tätä älä syö sitä, niin paranet, oma vikasi jos et tee näin ja et parane. Nämä kaikki aiheuttavat stressiä ja pahentaa vain unettomuutta.
Nyt aion pistää stopin. Tulevaisuudessa valitsen seurani paremmin. Ehkä se lisää hyvinvointiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mun mielestäni tuossa tokaisussa on jotain perää. Masentuneen on pakotettava itsensä toimimaan, tekemään, elämään. Samoin on surun kanssa. Se suru lievittyy vain elämällä, ajan kanssa. Jos jää märehtimään sitä suruaan ja lakkaa elämästä, niin se vaan kasvaa.
Valitettavasti mikään terapia, pilleri tai muu hoito ei auta, jos itse ei yhtään ponnistele sieltä suosta ylös. Ei ole ihmelääkettä. Suru ja erilaiset vaikeudet kuuluvat normaaliin elämään. Sinne pohjalle on helppo jäädä. Ei kukaan nouse helpolla. Sen nousun eteen pitää tehdä töitä. Omaa ajatteluaan ja tekemisiään pystyy muuttamaan.
Kyllä se oikeesti on itsestä kiinni. On jokaisen oma päätös, näkeekö vain mustaa - vai löytääkö jostain ne pienet valonpilkahdukset, tarrautuu niihin ja pakottaa itsensä takaisin elämään.
Mä olen aina valinnut elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo mies ihan väärässä ole.
Toisaalta - mä olen koko elämäni "ottanut itseäni niskasta kiinni", sinnitellyt ja lisännyt vain kierroksia ja nyt on ollut muutaman vuoden jo keskivaikea masennus. Liika yrittäminen ja vahvuuskin kostautuu.
Pitäisi löytää se kultainen keskitie. Sinulle pieni touhuaminen voisi tehdä hyvää, veisi ajatukset pois surusta (jolle ei ole aikaa mutta kohtuus kaikessa). Itsestä se paraneminen lähtee.
Joskus on vahvuutta olla heikko. Minä sinnittelin 8 vuotta noin. Pakotin itseni kun en olisi muuten jaksanut. Ruoskin, lietsoin, pakotin itseni jaksamaan. Noina vuosina tapahtui todella rankkoja juttuja. Sitten tapahtui jotain joka oli viimeinen niitti ja romahdin. Olen toipunut suht hyvin mutta en enää voi pakottaa itseäni enää mihinkään. Hyvin on rauhallista elämä nykyään, pää ei kestä kiirettä eikä stressiä.
Totta, mutta ei sekään ole hyvä, että on vuosia masentunut ja täysin toimintakyvytön sekä haluton parantamaan tilannettaan pikkuhiljaa. Masennus kun ei poistu pelkillä lääkkeillä, terapialla tmv. vaan siinä on itsekin vähän ponnisteltava, jotta saa toimintakykynsä takaisin.
Näin teinkin. Menin lääkäriin, pyysin apua. Sain lääkityksen ja terapiakin alkoi seuraavalla viikolla jo. Olin puoli vuotta sairaslomalla. Hoidin itseäni, lenkkeilin, kävin salilla, käytin aikaa terveelliseen ruoan laittoon. Laskin rimaa lasten kanssa, poistin elämästäni kuormittavia asioita ja ihmisä, tein päätöksiä ja jätin taakseni asioita. Puhuin asiat selviksi ja lepäsin. Elämä voitti. Nyt en vaan enää ala siihen kyllä mä jaksan ja pärjään-elämään. Pyydän apua, asetan rajat ja teen asioita joista saan itsellekin voimaa. En enää fyysisesti pysty tohon mitä joskus elin. Ja toivonkin etten luisu siihen enää.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun mielestäni tuossa tokaisussa on jotain perää. Masentuneen on pakotettava itsensä toimimaan, tekemään, elämään. Samoin on surun kanssa. Se suru lievittyy vain elämällä, ajan kanssa. Jos jää märehtimään sitä suruaan ja lakkaa elämästä, niin se vaan kasvaa.
Valitettavasti mikään terapia, pilleri tai muu hoito ei auta, jos itse ei yhtään ponnistele sieltä suosta ylös. Ei ole ihmelääkettä. Suru ja erilaiset vaikeudet kuuluvat normaaliin elämään. Sinne pohjalle on helppo jäädä. Ei kukaan nouse helpolla. Sen nousun eteen pitää tehdä töitä. Omaa ajatteluaan ja tekemisiään pystyy muuttamaan.
Kyllä se oikeesti on itsestä kiinni. On jokaisen oma päätös, näkeekö vain mustaa - vai löytääkö jostain ne pienet valonpilkahdukset, tarrautuu niihin ja pakottaa itsensä takaisin elämään.
Mä olen aina valinnut elämän.
Samaa mieltä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo mies ihan väärässä ole.
Toisaalta - mä olen koko elämäni "ottanut itseäni niskasta kiinni", sinnitellyt ja lisännyt vain kierroksia ja nyt on ollut muutaman vuoden jo keskivaikea masennus. Liika yrittäminen ja vahvuuskin kostautuu.
Pitäisi löytää se kultainen keskitie. Sinulle pieni touhuaminen voisi tehdä hyvää, veisi ajatukset pois surusta (jolle ei ole aikaa mutta kohtuus kaikessa). Itsestä se paraneminen lähtee.
Joskus on vahvuutta olla heikko. Minä sinnittelin 8 vuotta noin. Pakotin itseni kun en olisi muuten jaksanut. Ruoskin, lietsoin, pakotin itseni jaksamaan. Noina vuosina tapahtui todella rankkoja juttuja. Sitten tapahtui jotain joka oli viimeinen niitti ja romahdin. Olen toipunut suht hyvin mutta en enää voi pakottaa itseäni enää mihinkään. Hyvin on rauhallista elämä nykyään, pää ei kestä kiirettä eikä stressiä.
Mulla itseasiassa sama tilanne, tosin ruoskin vieläkin itseäni vaikka olen ollut kohta 2v poissa töistä. Ja juuri tänään sain tietää että sain vain puolikkaan eläkkeen ja olen siis puoliksi työkykyinen vuosikymmenten unettomuudesta, keskittymishäiriöistä ja voimakkaasta ahdistuksesta huolimatta. No tämä tieto ei ainakaan helpota toipumista:(
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän ketjuun on eksynyt taas sankoin joukoin ihan ehtaa paskasakkia.
Ette taida arvatakaan kuinka säälittäviä ja kuvottavia olette kommenttienne kanssa.
Silloin kun itselläni oli vaikea masennus ajattelin ettei tällaista toivo kenellekään.
Nyt kun olen saanut itseni kasaan, ajattelen ihan surutta että tuollaisille nälviöille ja päkättäjille olisi todella oikein kokea kunnon ahdistava ja itsetuhoinen masennus.
Harmi vaan kun masennus ei iske tyhmiin, laiskoihin ja epätunnollisiin luusereihin vaan on enemmänkin meidän tunnontarkkojen, luovien ja älykkäiden ihmisten sairaus.
Kaikkein paras neuvo ap:lle ja muille: Siivotkaa ihmisperseet pois elämästänne ja älkää liikaa lukeko näitä palstoja.
Ymmärrän täysin sua. Varmaan paljon masennuksessasi on surua eli itke, kun itkettää.
Mun mies täysin kypsä kun jankkaan äidistäni ja kun hänen rahat on kupattu. Äiti kivulias ja kuolee varmaan lähivuosina. On kotihoidossa vielä ja hänellä alzheimer.
Mä vaan itken ja itken.
Vaan aika auttaa!
Ei se kyllä ihan tervettä ole jos koiran kuolema saa tolaltaan, niin se vain on. Vaikka olisi miten tärkeä ollut, se on silti vain koira ja on tervettä ajatella niin. Kuinka läheinen tämä läheinen oli joka kuoli? Olen samaa mieltä siitä että parin viikon suruaika on ok, mutta kyllä siitä helposti luiskahtaa masennuksen syövereihin jos ei itse huomaa mihin suuntaan on menossa ja tee ryhtiliikettä.
Kyllä: nyt potkit itsesti ylös ja ulos sieltä dataamasta ja mene vaikka roskia keräämään tienvarsilta! Paha olo pahenee jos vain pyörittelee ja vatvoo asioita päivät pitkät ja ainoastaan kyselee kuinka paha olo nyt onkaan. Uutta koiraa putkeen ja vaikka uusi harrastus, kokeile jotain mikä ei tippaakaan kiinnosta, kokeile sitä silti ja saatat yllättää itsesi!