Vierailija

Olen nelikymppinen nainen, kolmen lapsen äiti ja naimisissa. Olen vakavasti ihastunut työkaveriini. Suhdetta ei ole, mutta molemmat olemme toisiimme ihastuneita. Olemme monesti puhuneet asiasta. Mies on naimisissa ja isä myös.

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan ihastuvani kehenkään. Olen tuntenut työkaverini kauan ja ihastuminen on syntynyt pikku hiljaa. Teemme jatkuvasti yhteistyötä ja ihan fiksulla meiningillä.

Olen ollut pitkään tyytymätön avioliittooni. Puolisoni on hyvä ja taitava sekä tekee paljon perheen eteen. Kuitenkin suhteessa kipinä on puuttunut pitkään. Seksi ei ole ollut koskaan intohimoista. Intressit eivät kohtaa ja puurramme arkea vuodesta toiseen suoritusotteella. Perheellä ei ole yhteisiä harrastuksia, kaikilla on omiaan. Minun kyllästymiseni heijastuu perheeseen.

En tiedä, olisinko valmis ihastuksen kanssa luomaan tulevaisuuttani. Olen kuitenkin tajunnut etten kuitenkaan halua elämääni tällaisessa tunteettomassa tyhjiössä. Puoliso rakastaa, mutta minä en. Olen surullinen rakkauden loppumisesta. Tätä on jatkunut pari vuotta.

Onko jotain neuvoja jollain antaa? Oikeasti tuntuu että elämä lipuu ohitse ja en saa koskaan kokea tosirakkautta. Koen ajatukseni tosi itsekkäiksi.

Sivut

Kommentit (21)

Vierailija

Kukaan ei elä sinun elämään sinun puolesta. Kuulostaa itsekkäältä, mutta niin se menee. Oletko valmis uhraamaan oman elämäsi muiden vuoksi?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Niinpä. Tuota olen monesti pohtinut. Näin olen toiminut tähän asti. Teen jatkuvasti kaikkeni muiden eteen. Ja kiitos asiallisesta vastauksesta.

Vierailija

Ymmärrän sua, jäuän moraalisaarnat muille. Itsellä meni "ihan hyvä"-suhde poikki hetki sitten juurikin vastaavista syistä. Kipinää ei oikein ollut ja seksi pakkopullaa. Toki myitaki ongelmia mutta toteanpa vaan että kyllä se seksi tärkeää on.

Vierailija

No joo. On muitakin ongelmia kuin seksi. Puolisoni on pessimisti luonteeltaan ja reklamoi aina kaikesta. Haluaa yhteistä hyvää, mutta on jotenkin aina tosi negatiivinen. Itse olen tosiaan hiukan luovutusmielialalla.

Vierailija

Ap vastailee:

Ei voi olla tyytyväinen tietystikään jos haikailee muuta. Ihastumisen myötä olen tajunnut oman parisuhteeni tyhjiön entistä syvemmin. Ja olemme yrittäneet puolisoni kanssa löytää yhteistä intressiä tähän elämään.

Vierailija

Suosittelen rehellistä kommunikaatiota ja pariterapiaa. Samalla tavalla se arki tulisi jonkun toisenkin kanssa. Harvassa suhteessa säkenöi, kun ollaan vuosikymmeniä yhdessä. Siihen auttaa vain se, että ongelmista puhutaan ja niiden ratkaisemiseksi työskennellään.

Vierailija

Ap

Ihastukseni ei ole myöskään mikään taivaanrannan maalari, vaan ihan järkevä tyyppi. Eikä tee mitään hätiköityjä päätöksiä.

Vierailija

Kyllä pitkässä parisuhteessa on normaalia ihastua toisiin. Sitten pitää vain opetella ihastumaan taas oman kumppaniin ja järjestää kaikkea kivaa yhteistä. Ei siihen mikään vaihto auta.

Vierailija

Tosirakkaudesta, ei semmoista olekaan. Aina se tunne lässähtää, viimeistään muutaman vuoden päästä. Yritän muistuttaa itteäni aina siitä tunteesta mikä mulla oli miehen kanssa aikanaan, jos tulee semmoinen fiilis että olispas kiva koittaa jotain uutta. Siihen uuteenkin taas leipääntyy.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ap

Ihastukseni ei ole myöskään mikään taivaanrannan maalari, vaan ihan järkevä tyyppi. Eikä tee mitään hätiköityjä päätöksiä.

Ei se sitten varmaan vaimoaan jätä, koska tajuaa itsekin ihastuksen olevan ohimenevää.

Vierailija

Ap

Todellakaan en ole elämässä tehnyt hätiköityjä päätöksiä. Aina varmoja ja fiksuja, sellaisia joista voi olla ylpeä kyllä. Olen ollut aina "kiltti tyttö". Parisuhdeterapiaan mies ei suostu. Ihastumisia ei ole ollut ennen. Tämä avioliittoni on ensimmäinen, sitä ennen kaksi seurustelusuhdetta (1 v.ja 7 v.)

Vierailija

Mulla oli samaa. Siis toi järkevä ja kiltti, etten sanoisi tukahdutettu ihminen olin ja olen osin vieläkin. Kovin tukahdutettu. Onneksi mies ymmärsi ja saisin vaikka kokeilla vierasta, jos tilanne (uudestaan joku ihastuminen) eteen tulisi. Inhoan tätä omaa tukahdutettua vitun elämääni. Mutta ei se ratkaisu nyt sekään ois ollut, että mä hillun sit jonkun mieltsin epävakaan miehen kuvatuksen kanssa :D Vaikka se silloin sille tuntuikin. Ainoa, mikä sen estikin oli se, ettei se mies halunnut mitään.
Nyt sitten ihmettelen, miten eläisin niin etten ole niin tukahdutettu kaikkine tunteineni ja varsinkin tarpeineni.
t.kohtalotoverisi

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla