Viitteitä autismin kirjon lievästä häiriöstä?

Lapseni oireili osin noin ennen eroamistani alkoholisti-isästä. Kotona läsnä ollut epävarmuus isän ennalta arvaamattomasta käytöksestä ilmeni pelkona monia asioita kohtaan, joista lapset normaalisti pitävät. Käyttäytyi myös välillä erikoisesti sosiaalisissa tilanteissa ikätovereiden kanssa, aina ollut kuitenkin suosittu.

Oireet katosivat parin vuoden kuluessa, kun kotitilanne normalisoitui.

Aika paljon samoja juttuja kuin pojallani, jolla lastenneurologin mukaan on Aspergerin syndrooma. (Papereissa ei ole diagnoosia, koska ei sitä käytännössä mihinkään tarvitse. On siis varsin "lievä" Asperger.) Oikeastaan kyse on nyt vain siitä, että haittaako nuo "omituisuudet" normaalielämää todella ratkaisevasti vai ei. Meidän poikamme oli erikoisimmillaan ihan pikkulapsena, koulu on tasapäistänyt paljon. 11-vuotiaana alkoi saada mahdottomia raivareita ja oli pakko hakea apua, mitä kautta ennen pitkää päädyttiin tuolle lastenneurologille. Välillä tuli mieleen, että kyllä apua olisi pitänyt hakea aiemmin. Mutta sitten lopulta eniten käytännön hyötyä on ollut ihan vaan siitä yhden käyntikerran juttelusta lastenneurologin kanssa (niitä tutkimuksia tehtiin eri paikassa), kun hän sanoi, ettei tätä lasta kannata kasvattaa ns. tavallisesti ja neuvoja voi etsiä Asperger-kirjallisuudesta. Ei ainakaan tämän tasoiselle Aspergerille ollut täällä tarjolla mitään poppakonsteja kasvatukseen ym. Käytännössä on mennyt aina parhaiten silloin, kun olen seurannut omaa intuitiotani, eikä siihen mikään diagnoosi tai diagnoosittomuus vaikuta mitenkään. Sen perusteella mitä kirjoitit, en tilanteessasi tekisi nyt ehkä mitään. Tutkimukset ym. ovat lapselle aina sillä tavalla kova paikka, että kokee olevansa jotenkin huono ja erilainen - vaikka asiat toki yritettäisiin esittää fiksusti. Tuo meidän neurologimme sanoi, ettei erityisemmin edes pidä koko diagnoosista, koska osa hänen tuntemistaan Aspergereistä on kehitysvammaisen tasolla, osa hyvinkin ns. menestyneitä ja älykkäitä. Mitäpä se diagnoosi siis ihmisestä kertoo, jos ajatellaan ihan käytännön elämää?

Vierailija kirjoitti:

Lapseni oireili osin noin ennen eroamistani alkoholisti-isästä. Kotona läsnä ollut epävarmuus isän ennalta arvaamattomasta käytöksestä ilmeni pelkona monia asioita kohtaan, joista lapset normaalisti pitävät. Käyttäytyi myös välillä erikoisesti sosiaalisissa tilanteissa ikätovereiden kanssa, aina ollut kuitenkin suosittu.

Oireet katosivat parin vuoden kuluessa, kun kotitilanne normalisoitui.

Kyse ei ole mistään uusista oireista,, vaan lapsi ollut aina näine piirteineen samanlainen. Älykäs, vaikka tohtori tulee isona. Mutta mutta sosiaalinen kömpelyys aiheuttaa lapselle itselleen harmia ja pahan mielen kun ei vaan aina ymmärrä.

2 jatkaa. Voihan jollain koulupsykologilla käydä juttelemassa, mistä voisi saada apua noihin sosiaalisiin kuvioihin, että miten niitä oppisi ymmärtämään. Toisaalta taas aika harva ns. taviskaan on hyvä kaikessa. Ympäristö myös vaikuttaa paljon siihen, miten ongelmat nousevat pintaan. Sillä meidän Asperger-lapsella on ollut sillä tavalla hyvä tuuri, että hänen luokallaan on ollut tavallaan aika selkeitä ja yksinkertaisia sos. sääntöjä: kuka haluaa tulla pelaamaan jalkapalloa välitunnilla, saa tulla. Opettaja on myös ollut hyvin arkijärkinen mies, joka haluaa pitää asiat yksinkertaisina, eikä jäädä analysoimaan joka sanaa. Toisen pojan luokalla tuntuu pojilla olevan vähän sellainen "tyttömeininki" (tätä ei ollut tarkoitettu loukkaavaksi, tämä vaan kokemukseni mukaan on yleisempää tytöillä): pojat jauhavat, kuka on kenenkin kanssa ja kuka oli eilen jne. Tuollaisessa ympäristössä meidän Asperger ei jaksaisi. Jos teidän pojalla kuitenkin on kavereita, hänen käytöksessään on myös hyviä piirteitä, joita muut lapset arvostavat.