Lue keskustelun säännöt.
Onkohan yhdellä aikuisella tutulla sellainen selektiivinen mutismi?
15.05.2016 |
Se ei koskaan puhu mulle mitään. Joskus yritin aloittaa sen kanssa juttua kommentoimalla jotain ja se vain hymyili vähän vaivaantuneen oloisena. Aika outoa.
Kommentit (39)
Ei kaikkien tarvi olla suulaita pälpättäjiä, mutta jos joku esim kysyy että missä vessa on ja toinen vain toljottaa jäykkänä sanomatta sanaakaan, niin ei se nyt normaalia ole.
Sukulaispoika puhuu vain äidilleen ja veljelleen. Ei ole ikinä puhunut mulle mitään, on nyt 18v ammattikoulun keskeyttänyt työtön. Äidin mielestä pojassa ei ole mitään vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on tää, tosin ei johdu ujoudesta koska teen sen tahallani, en puhu ihmisille joille en välitä puhua, en vastaa turhiin kommentteihin joihin ei mielestäni tarvitse vastata enkä todellakaan aloita keskustelua kenenkään kanssa mistään turhanpäiväisestä. Osaan kyllä puhua mutta en puhu jos ei oo asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on tää, tosin ei johdu ujoudesta koska teen sen tahallani, en puhu ihmisille joille en välitä puhua, en vastaa turhiin kommentteihin joihin ei mielestäni tarvitse vastata enkä todellakaan aloita keskustelua kenenkään kanssa mistään turhanpäiväisestä. Osaan kyllä puhua mutta en puhu jos ei oo asiaa.
Sun diagnoosi on ylimielisyys ja epäkohteliaisuus.
Ujoja ja mutisteja pidetäänki ylimielisinä, kun ajatellaan, ettei sitä nyt huvita puhua sinulle.
Mikähän outo ilmiö tää puhumattomuus nyt on? Tuntuu muutenkin, että nykyisin on paljon ahdistuneita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät halua työpaikalla avokonttorissa lätistä turhia vaan keskittyvät mieluummin töihinsä. Anna hänelle työrauha.
tai ennemminkin hän kärsii sosiaalisten stilanteiden pelosta. '
Tai psykoosissa, luulee sua haamuksi. Ottaisin yhteyttä psykiatriseen akuuttityöryhmään. Soita heidät heti 112 työpaikalle viemäään piipaa-autolla sinne minne kuuluukin!
Aika jyrkkä mielipide. Taitaisi psykiatriset osastot olla ääriään myöten täynnä, jos vähän puhuvat kaikki toimitettaisiin sinne :)
Vierailija kirjoitti:
Mä tien yhden ihmisen, joka on ERITTÄIN vaikea. Veikkaan, että hänellä on oikeasti joku kehityshäiriö/muu neurologinen ongelma. Monet voisivat luonnehtia häntä ujoksi tai hiljaiseksi, mutta siinä on jotain muutakin. Hän ei vain yksinkertaisesti kykene normaaliin keskusteluun. Kun häneltä kysyy jotain, hän menee tosi vaikeaksi ja mutisee jotain. Hänellä kestää todella kauan vastata takaisin. Koko olemus on todella jäykkä, seisoo tosi jähmeässä asennossa, ikään kuin yrittäen tehdä itseään pieneksi ja näkymättömäksi. Kasvot ja leuka näyttää aina tosi kireältä ja ilme on säikähtänyt. Yhteistä, luontevaa keskustelua on todella vaikea saada aikaiseksi. Ja tämä siis koskee kaikkia ihmisiä, jotka hänet tietävät ja ovat (yrittäneet) kommunikoida, ei siis ole vain minun kohdalla.
Uskomattominta tässä on, että hän opiskelee sosiaalialalla ammattia, jossa vaatimukset persoonan ja psyykeen suhteen ovat jotain täysin päin vastaista, mitä hän itse edustaa. En ymmärrä, miten tuollainen ihminen pärjää tässä maailmassa.
Heh, perus av-mamma
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät halua työpaikalla avokonttorissa lätistä turhia vaan keskittyvät mieluummin töihinsä. Anna hänelle työrauha.
tai ennemminkin hän kärsii sosiaalisten stilanteiden pelosta. '
Tai psykoosissa, luulee sua haamuksi. Ottaisin yhteyttä psykiatriseen akuuttityöryhmään. Soita heidät heti 112 työpaikalle viemäään piipaa-autolla sinne minne kuuluukin!
Niin mihinköhän kohtaan se mielenterveyden häiriön rajan voi asettaa. Ensinnäkin mielenterveyden häiriöiden diagnoosit ovat niin laajoja, että itse kullekin voisi antaa jonkun diagnoosin. Toiset ihmiset nyt sattuvat olemaan persoonaltaan ääripään tapauksia, joille sopisi kaikki diagnoosit, jos tunkemalla tunkee.
Vierailija kirjoitti:
Mä tien yhden ihmisen, joka on ERITTÄIN vaikea. Veikkaan, että hänellä on oikeasti joku kehityshäiriö/muu neurologinen ongelma. Monet voisivat luonnehtia häntä ujoksi tai hiljaiseksi, mutta siinä on jotain muutakin. Hän ei vain yksinkertaisesti kykene normaaliin keskusteluun. Kun häneltä kysyy jotain, hän menee tosi vaikeaksi ja mutisee jotain. Hänellä kestää todella kauan vastata takaisin. Koko olemus on todella jäykkä, seisoo tosi jähmeässä asennossa, ikään kuin yrittäen tehdä itseään pieneksi ja näkymättömäksi. Kasvot ja leuka näyttää aina tosi kireältä ja ilme on säikähtänyt. Yhteistä, luontevaa keskustelua on todella vaikea saada aikaiseksi. Ja tämä siis koskee kaikkia ihmisiä, jotka hänet tietävät ja ovat (yrittäneet) kommunikoida, ei siis ole vain minun kohdalla.
Uskomattominta tässä on, että hän opiskelee sosiaalialalla ammattia, jossa vaatimukset persoonan ja psyykeen suhteen ovat jotain täysin päin vastaista, mitä hän itse edustaa. En ymmärrä, miten tuollainen ihminen pärjää tässä maailmassa.
Minusta oot kirjoittanut! Tuolloin vielä opiskelin kun tuon viestin kirjoitit, nyt oon valmistunut. Alan hyvä työtilanne ajoi opiskelemaan. Vahvuudet on muualla, mutta niillä aloilla pitäisi osata markkinoida itseään ja olla näkyvä saadakseen nimeä, vaikka työ itsessään on ihanan yksinäistä puuhastelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tää selektiivistä mutismia, mutta mulla on ollut pienestä pitäen outoja neurooseja. En ole oikeastaan koskaan jutustellut sillälailla pitkäjänteisesti. Mä en oikeastaan oikein osaa kiinnittää ihmisten huomiota. Mulla on jotain ilmaisuja, joita on hankala sanoa. En esimerkiksi pysty huikkaamaan ihmisiä nimeltä, vaan mun pitää mennä ihan nenän eteen. Usein pohdin miten ihmiset uskaltavat huikata toisiaan toiselta puolelta huonetta nimeltä, kun itsestäni ei lähde pihaustakaan. Sitten kun sanon jotain niin sanomisistani kuuluu niin paljon ahdistusta ja pelkoa. Siksi en halua puhumisellani aiheuttaa vastapuhujalle hämmennystä. Eihän puhumisen pitäisi olla niin pelottavaa ja vaikeaa.
Oho! Uskomatonta, mutta minulla on myös tuo nimeltä huikkaaminen ja luulin olevani ainoa. Pelottaa, että sanon vahingossa väärän nimen tai että toinen ei kuulekaan minua. Meen mieluiten nokan eteen puhumaan.
Vaikeinta oli, kun työpaikassa esimiestä puhuteltiin lempinimellä, joka ei mielestäni sopinut hänelle yhtään. Kyseessä oli kuusikymppinen nainen, jonka lempinimi oli tyyliä Ansku. En uskaltanut ikinä puhutella häntä nimellä, sillä pelkäsin hänen suuttuvan, kun MINÄ käytän lempinimeä, vaikka muutkin sitä kyllä käyttivät. Toisaalta "Aino-Kaisa" tuntui liian viralliselta. Mielessäni sotkin nimen vielä usein Anna-Kaisaan ja pelkäsin sanovani häntä Anna-Kaisaksi. En uskaltanut puhutella häntä nimellä ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tää selektiivistä mutismia, mutta mulla on ollut pienestä pitäen outoja neurooseja. En ole oikeastaan koskaan jutustellut sillälailla pitkäjänteisesti. Mä en oikeastaan oikein osaa kiinnittää ihmisten huomiota. Mulla on jotain ilmaisuja, joita on hankala sanoa. En esimerkiksi pysty huikkaamaan ihmisiä nimeltä, vaan mun pitää mennä ihan nenän eteen. Usein pohdin miten ihmiset uskaltavat huikata toisiaan toiselta puolelta huonetta nimeltä, kun itsestäni ei lähde pihaustakaan. Sitten kun sanon jotain niin sanomisistani kuuluu niin paljon ahdistusta ja pelkoa. Siksi en halua puhumisellani aiheuttaa vastapuhujalle hämmennystä. Eihän puhumisen pitäisi olla niin pelottavaa ja vaikeaa.
mullakin oli lapsena outo ongelma. En esimerkiksi kirkonrottaa leikkiessäni luokan kanssa pystynyt huutamaan luokkalaisten nimiä näkiessäni heidät. Siksi pelin aikana juoksin niin kauas, etten ikinä joutuisi etsijäksi leikissä. Aika outoa ja onneksi vaiva on poistunut.
Mulla oli sama ongelma. Yhdessä pelissä jouduin koko ajan olemaan se kiinniottaja, kun en vaan kyennyt sanomaan luokkakaverin nimeä. Tietyt nimet ovat vieläkin sellaisia, joita en pysty sanomaan, koska en pidä niistä nimistä. Kuulostaa lapselliselta ja sanon nimen jos on pakko, mutta en mielelläni. Jotkut ulkomaalaiset nimet, jotka pitäisi lausua jotenkin hienosti olisi kauhistus. Pelkään lausuvani väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aijaa, onkohan mullakin selektiivinen mutismi? Yritän vältellä puhumista ihmisille, joista en pidä syystä tai toisesta. Oikean ihmisen kanssa jorisen vaikka monta tuntia.
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, onkohan mullakin selektiivinen mutismi? Yritän vältellä puhumista ihmisille, joista en pidä syystä tai toisesta. Oikean ihmisen kanssa jorisen vaikka monta tuntia.
Todennäköisesti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, onkohan mullakin selektiivinen mutismi? Yritän vältellä puhumista ihmisille, joista en pidä syystä tai toisesta. Oikean ihmisen kanssa jorisen vaikka monta tuntia.
Todennäköisesti
No hyvä, luulin olevani vaan vittumainen ignooratessani joitain ihmisiä. En ollutkaan, hyvä juttu 😊
Mulla taas se 'ongelma', että minulle jostain syystä käydään avautumaan tavattoman helposti, siis saatan kuulla uuden tuttavuuden elämäntarinan 15 minuutin jutustelun jälkeen... Eikä nämä edes ole henkilöitä, jotka olisivat sellaisia pelottoman rajattomia noin niikuin muuten. Toisaalta kivaa, toisaalta joskus vähän ahdistaa. Eli olen ilmeisesti taas sitä helposti lähestyttävää tyyppiä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tää selektiivistä mutismia, mutta mulla on ollut pienestä pitäen outoja neurooseja. En ole oikeastaan koskaan jutustellut sillälailla pitkäjänteisesti. Mä en oikeastaan oikein osaa kiinnittää ihmisten huomiota. Mulla on jotain ilmaisuja, joita on hankala sanoa. En esimerkiksi pysty huikkaamaan ihmisiä nimeltä, vaan mun pitää mennä ihan nenän eteen. Usein pohdin miten ihmiset uskaltavat huikata toisiaan toiselta puolelta huonetta nimeltä, kun itsestäni ei lähde pihaustakaan. Sitten kun sanon jotain niin sanomisistani kuuluu niin paljon ahdistusta ja pelkoa. Siksi en halua puhumisellani aiheuttaa vastapuhujalle hämmennystä. Eihän puhumisen pitäisi olla niin pelottavaa ja vaikeaa.
Oho! Uskomatonta, mutta minulla on myös tuo nimeltä huikkaaminen ja luulin olevani ainoa. Pelottaa, että sanon vahingossa väärän nimen tai että toinen ei kuulekaan minua. Meen mieluiten nokan eteen puhumaan.
Vaikeinta oli, kun työpaikassa esimiestä puhuteltiin lempinimellä, joka ei mielestäni sopinut hänelle yhtään. Kyseessä oli kuusikymppinen nainen, jonka lempinimi oli tyyliä Ansku. En uskaltanut ikinä puhutella häntä nimellä, sillä pelkäsin hänen suuttuvan, kun MINÄ käytän lempinimeä, vaikka muutkin sitä kyllä käyttivät. Toisaalta "Aino-Kaisa" tuntui liian viralliselta. Mielessäni sotkin nimen vielä usein Anna-Kaisaan ja pelkäsin sanovani häntä Anna-Kaisaksi. En uskaltanut puhutella häntä nimellä ollenkaan.
Sama myös täällä! Tää koko keskustelupalsta rupesi naurattamaan minua, sillä löydän täältä niin paljon omia piirteitäni. Minä kun luulin, että olen maailman ainut asioita monimutkaistava höppänä.
Mulla varmaan on. En jaksa olla kiinnostunut ihmisistä, kuunnella niiden juttuja saati puhua niille. Olen masentunut ja apaattinen ja suurin osa ihmisten jutuista ei kertakaikkiaan kiinnosta mua yhtään, enkä pidä ihmisistä.
Kahdenkesken ollessa esim. jossain treffeillä jutustelen kyllä jotain mutta vaikka nyt töissä oon mieluiten enimmäkseen yksin.
Mun mielestä ihmisillä on liiallinen tarve diagnosoida ihmisiä. Muistan vieläkin kuinka kiusallista koulussa oli kun käsiteltiin mielenterveyttä. Heti, kun esimerkiksi mainittiin selektiivinen mutismi, niin kaikki heti analysoivat, että onkohan tolla X henkilöllä selektiivinen mutismi, kun se aina vaan mutisee. Tai sitten kun käsiteltiin masennusta ja syrjäänvetäytymistä, niin sormi taas osoitettiin johonkin tyyppiin. Ei kaikki ihmiset mahdu johonkin teoriaan!
tai ennemminkin hän kärsii sosiaalisten stilanteiden pelosta. '
Tai psykoosissa, luulee sua haamuksi. Ottaisin yhteyttä psykiatriseen akuuttityöryhmään. Soita heidät heti 112 työpaikalle viemäään piipaa-autolla sinne minne kuuluukin!