Pystyttekö säätelemään mielialaanne, jos on tarve?

Scarlett O'Haran malliin ajattelen sitä huomenna.

Pystyn. Astun tavallaan askeleen taaksepäin, ja katselen itseäni ulkopuolelta. Hyväksyn sen, että nyt on huono olo, paha mieli, masentaa tai väsyttää. Ymmärrän, että se on vain tunne, joka kestää aikansa ja menee ohi. Keskityn tyhjentämään mieleni, hengitän rauhallisesti, olen tyyni, yritän hymyillä. Teen ne asiat mitä pitää tehdä, rauhallisesti ja hermoilematta. 

Olen harjoittanut meditaatiota jo vuosikausia.

Pystyn. Kyse on hyvin pitkälti asenteesta. Opin asian aikoinaan opiskellessani sairaanhoitajaksi: tilanteessa toimitaan aina tilanteen vaatimalla tavalla ja tunteet päästetään valloilleen vasta sitten, kun tilanne on ohi. Toimii sekä töissä että siviilissä.

Pystyn erittäin hyvin. Mielialahan on yleensä riippuvainen ajatuksista, joita mielessä liikkuu. Minä osaan tarvittaessa pysäyttää koko ajattelun ja keskittyä täysin hetken aistimuksiin. Kun ei ole ajatuksia, ei ole kärsimystäkään, on vain pelkkä tietoisuus ja rauha. Ei ole oikeastaan positiivistakaan mielialaa, sen enempää kuin negatiivistakaan, on vain tietoisuus vailla mielialoja.

Esim. hiljattain minulta kuoli koira. Olen herkkä itkupilli, mutta menin koiran lopettamisesta suoraan töihin ja tein työpäiväni ilman yhtään kyyneltä. Miten? Päättämällä, että en päästä yhtäkään ajatusta siitä lopettamisesta tai koirasta mieleeni työpäivän aikana, vaan itken vasta työn jälkeen. Ja näin tein. 

Jossain määrin. Sen pahan mielen pystyy työntämään syrjään ja sosiaalisessa tilanteessa voi sitten saada muuta ajateltavaa. Voi olla, että mieliala kohenee ihan siitä että joku hymyilee ja on mukava tai muuta. Mutta ei se aina toimi.

Joskus sellainen masentunut olo on myös pyyhkiytynyt pois, kun olen juonut jotain, enkä tarkoita nyt alkoholia.

Pystyn tuohon vain vähän. Jos mieli ei ole ihan paras mahdollinen, mutta pitää mennä vaikkapa juhliin, niin työnnän huonot ajatukset sivuun ja mietin parin ajatuksen verran niitä juhlia ja päivänsankaria. Ja sitten pidän sen moodin päällä väkisin.

Mutta jos jokin laulu vaikka tuo minulle jonkin surullisen jutun mieleen, niin usein en onnistu kääntämään ajatuksia muuhun, vaan itku tulee, vaikka en tahtoisi. Tuosta sitten onkin tullut kiusallisia tilanteita riittämiin.

Pystyn. Ikään kuin astun ajatuksissani itseni ja tilanteen ulkopuolelle, ja totean, että tuollainen reaktio ei nyt sovi tilanteeseen tai auta mitään.

Aiheesta riippuen yleensä toimii ajatus, että onkos tämä nyt sellainen asia että tästä kannattaa nostaa tällainen meteli. Voin rauhoittua välittömästi.

Myöhemmin tietenkin analysoin tilannetta etäämpää, ja arvioin pisteet puolesta ja vastaan, oliko aihetta hiiltyä. Jos aihetta oli, annan palautteen rauhallisesti ja laitan itselleni muistiin, että ensi kertaa ei tule. Jos tarvitsee, annan myöhemmin omassa rauhassa tunteelle vallan ja vaikka itken.

En ole opiskellut tai meditoinut tms. Elämän koulu. Kun tuli tarpeeksi kova paikka ja piti selviytyä ja koota itsensä, totesin että pystynkin siihen. Oli itse asiassa esikoisen synnytys se tilanne, kun huusin ja luulin että kuolen. Sitten vain lakkasin huutamasta sekä ajattelemasta kuolenko vai enkö, ja keskityin selviämään niin hyvin kuin voi.

En pysty. Vaikka olen myöskin meditoinut vuosia. Mulla on tosin monta mt diagnoosia joissa keskeinen ongelma on juurikin kyvyttömyys säädellä mielialaa ja tunteita ja ajatuksia. Voin siis mennä paikkoihin ja ihmisten luo mielialasta riippumatta mutta en hallitse sitä millainen se mieliala on sitten siellä paikassa tai ihmisten parissa. Ja mieliala (tai oikeastaan persoonan osa jolla on kyseinen tunne/mieliala) vaihtuu välillä viiden minuutin välein.

Mun mielestä kuulostaa epäterveeltä semmoinen mielenhallinta. Tuleeko niihin tunteisiin palattua, kun kerran on laittanut itsensä ulkopuolelle, kuten moni kuvasi?

Pystyn. Syksyllä mies jätti mut toisen takia kuuden vuoden jälkeen eikä kukaan huomannut että jotain oisi pielessä. Siis töissä. Hoidin työt ja siihen liittyvät sosiaaliset tilanteet ihan kuten ennenkin. Myöskään kavereille en asiasta sen enempää avautunut.

Olen todella huono pitämään kulisseja yllä.

En pysty hymyilemään, jos sydän märkenee.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä kuulostaa epäterveeltä semmoinen mielenhallinta. Tuleeko niihin tunteisiin palattua, kun kerran on laittanut itsensä ulkopuolelle, kuten moni kuvasi?

Tulee palattua, ja kyllä tunteet tulee tunnettua. Niiden vain ei tarvitse antaa aina vallata koko toimintaa täydellä voimakkuudellaan. On aikoja ja paikkoja, missä itsehillintä on tarpeen, ja joskus jopa ihan itsesuojelun takia on hyvä oppia, ettei päästä kaikkia tunteitaan ryöppyämään hallitsemattomina. Varsinkin jos on taipumusta masentua tai ahdistua, on todella hyvä taito oppia tietoisesti hallitsemaan tunteitaan.

Pystyn. Mielialoja säätelee välittäjäaineet jne. Näihin vaikuttavia kemikaaleja taas on maailma pullollaan. Katsoo purkkien kyljestä millaisen olon haluaa ja se on siinä. T: Psykonautti

Pystyn, koska on pakko, en koskaan ole huonolla tuulella töissä niin, että kukaan sitä huomaisi ja käyttäydyn asiallisesti ja ystävällisesti, sitä sanotaan käytöksen mukauttamiseksi.

Sh.

Pystyn, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Minä en tee sitä asettumalla itseni tai tilanteen ulkopuolelle, vaan nimenomaan keskittmällä siihen käsillä nyt olevaan tilanteeseen ja muiden ihmisten tarpeidiin siinä. Se on siis ihan basic empatiaa.

Hauskaa, että tällainen keskustelu löytyi av:lta. Lisää kommentteja aiheeseen? Nimenomaan niihin käytännön konsteihin, miten pystyy muuttamaan mielialan pahasta hyväksi.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sairastuin tänään äkilliseen masennukseen siten, että pystyn minuutin tarkkuudella sanomaan, mihin aikaan se tapahtui. Se tapahtui klo 13.37. Koin vaan tunteitteni romahtavan ja jäävän latistuneelle tasolle. Ja ajatukset seurasivat perässä. Mikään ei huvita. Tönötän vaan tässä naama peruslukemilla enkä liiku mihinkään, vaikka pitäisi tiskata jne. Sama kuin ei eläisi. :(