yritättekö/oletteko yrittäneet biolasta adoptioprosessin aikana..?

Kun päätimme adoptioprosessiin ryhtyä, niin minulla ei olisi aikanaan (eikä nytkään) ollut voimavaroja molempiin yrityksiin yhtä aikaa ja halusimme keskittyä adoptiolapsen odotukseen. Sama juttu nyt toisen odotuksen aikana. Neuvonnan aikana on tietenkin aikaa miettiä vielä, mitä haluaa, mutta jossain vaiheessa mielestäni on omankin valmistautumisen kannalta hyvä alkaa keskittyä vain toiseen vaihtoehtoon, eli ei yritä molempia lastensaantitapoja yhtä aikaa. Tietysti myös adoptiolapsella on oikeus tulla perheeseen odotettuna ja toivottuna, sitäkin kannattaa pohtia, ennenkuin alkaa molempiin prosesseihin yhtä aikaa.



Prosessi on pitkä ja raskaskin se on tosiasia ja varmasti välillä turhauttaa ja tympääntyy kaikkeen odotteluun jne. Voimia prosessiin Teille ja muillekkin!

Meillä neuvontaan vuoden jono, joten pääsemme joskus ensi syksynä/loppuvuodesta aloittamaan. Päätimme tehdä tässä odotellessa vielä viimeisen IVF-hoidon, vaikka emme onnistumiseen kyllä usko ollenkaan emmekä pysty luomutavalla lapsia saamaan.



Itse koen tämän viimeisen yrityksen täysin turhana ja ajatukseni ovat jo adoptiossa, mutta mieheni halusi vielä yrittää. Toisaalta, adoptioprosessi on niin pitkä että se ei tunnu vielä edes todelliselta ja toisaalta, olemme yrittäneet viimeiset 3,5 vuotta ilman onnistumista, joten ei tässä mitään hävittävää ole.

Eli tämä juttu on kaikenkaikkiaan minusta ihan veteen piirretty viiva. Kuka sen määrittelee, minkälainen ehkäisy tai selibaatti on riittävä toimenpide, että lasta ei " yritetä" ?



Jos ihan oikeasti ja todellisesti haluttaisiin ehdottomasti estää raskaaksitulo prosessin aikana, niin käsittääkseni ainoastaan selibaatti tai vehkeiden totaalinen poisto ovat täysin varmoja ehkäisykeinoja. Loput sitten ovat toinen toistaan epävarmempia: pitääkö käyttää pillereitä JA kondomia, vai riittääkö toinen? Onko vaahto tai sieni riittävä ehkäisykeino? Entäpä varmat päivät? Entäs ne, joille " kunnon" ehkäisykeinot eivät sovellu (hormonit ei käy ja kumiallergia). Entäs jos ei käytetä ehkäisyä, muttei myöskään aktiivisesti " yritetä" ? Onko riittävä ehkäisyvarmuus silloin, kun edeltävän 10 vuoden aktiivisella yrittämisellä ei ole tultu raskaaksi - aika moni on sitten kuitenkin tullut raskaaksi jossain vaiheessa.



Jos asetetaan sääntöjä ja ohjeista, niin kuka niiden noudattamista valvoo? Säännöllä, jota ei valvota ei ole mitään käytännön merkitystä. Onko se sitten oikein, että kaikkia adoptioprosessin aikana alkaneita raskauksia on " pakko" nimittää vahingoiksi, jotta ne olisivat salonkikelpoisia?



Mielestäni adoptioprosessi kestää nykyisellään niin kauan ja on niin epävarma tapa saada lapsi, että ehkäisyn vaatiminen koko prosessin ajaksi on kohtuutonta. Koska raskaaksitulo papereiden ollessa jo kohdemaassa voi vaarantaa myös muiden adoptioprosessit (jos siis niitä raskauksia alkaa tulla kuin sieniä sateella), niin mielestäni olisi jotakuinkin perusteltua suositella ehkäisyä siitä lähtien kun paperit lähtevät kohdemaahan. Sen sijaan prosessin polkiessa vielä paikoillaan Suomessa pitäisi minusta olla vielä ihan sallittua vähintäänkin antaa lupa raskaudelle. Papereiden lähdön jälkeenkin on useimmissa kohteissa vielä rutkasti aikaa suunnata mielensä ja ajatuksensa täydellisesti adoptioprosessiin.





Minusta ylipäänsä adoptiopiireissä ajatus siitä, kuinka paljon lapsen tuloon valmistautumiseen ja ajatukseen sopeutumiseen menee aikaa on aivan ylimitoitettua. Tottakai paljon riippuu henkilöiden taustasta ja yksilöllisistä asioista, mutta maailman sivu ovat ihmiset pystyneet valmistautumaan lapsen tuloon muutamassa viikossa tai kuukaudessa, korkeintaan puolessa vuodessa ja siitä huolimatta on pystytty ihan normaalisti kiintymään lapseen ja huolehtimaan hänestä. On ihan uusi ilmiö nykyaikana, että lapsen saannista on tehty niin kummallinen ja omituinen juttu, että siihen pitäisi varautua ja valmistautua vuosia. Toki jos ajatus nimenomaan adoptiolapsesta on jotenkin alunperin epämieluisa tai sitä pitää pureskella, niin tämä on sitten ihan oma tehtävänsä.



Jotenkin itse uskallan väittää, että jos meille jostain syystä tulisi nyt uusi lapsi (tavalla tai toisella), niin viikossa pystyisin hyvin järjestämään asiani ja suuntaamaan mieleni uuteen äitiyteen - työasioiden järjestely toki menisi tiukoille. Lapset kuuluvat elämään ja elämä on joskus yllätyksellistä ja elämänmuutokset tulevat joskus nopeasti ja joskus hitaammin. Ei vuosien pohtiminen, ajattelu ja " mielen suuntaaminen" tee kestään parempaa vanhempaa, ainakaan minä en usko siihen (vaikkakin kokemus ja opiskelu voivat auttaa pulmatilanteissa ja kasvatuksessa).

olen Tristan kanssa samoilla linjoilla.



Onnea kaikille omien suunnitelmienne kanssa!!



-mooli

Ymmärrän turhautumisesi todella hyvin. Mekin olemme iältämme aivan tuolla adoptioiän alarajan tuntumassa ja saamme kuulla jatkuvasti muisutuksia siitä, kuinka meillä nuorina on hyvin aikaa odottaa ja miten pitkä ja raskas prosessi tulee olemaan. Lisänsä tuo myös se, että meillä on jo 2 lasta (biologisia) ja siksi tuntuu, että tätä adoptiopäätöstä kyseenalaistetaan vieläkin enemmän. Välillä todella tympii tämä asenne. Miksi siitä, että adoptiopäätöksen tekee nuorempana, pitää ikään kuin rankaista (neuvonnan antajan " armoilla" kun kuitenkin jossain määrin ollaan) ja alta kolmikymppinen ei tunnu olevan ollenkaan yhtä vakavasti otettava adoptiovanhempi kuin kohta nelikymppinen...



Sitten tuohon varsinaiseen kysymykseesi. Mitään varsinaista sääntöä palveluntarjoajilla ei siis kai tuohon yritysasiaan ole, eiväthän he voi ketään pakottaa ehkäisyä käyttämään. Kuitenkinhan ainakin Interpedia ja Pela suosittavat, että odottajat keskittyisivät kerrallaan vain toiseen tapaan saada lapsi. Riippuu varmasti jokaisesta itsestään, kuinka toimii ja mikä kenellekin on paras. Itse en voisi " orientoitua" kovin moneen odotukseen/yritykseen kerrallaan, vaan meille oli selvää, että hoidamme ehkäisyn kuntoon alkaessamme " yrittää" adotiolasta. On totta, että lapsen tuloon varmasti sopeutuu hyvinkin lyhyelläkin varoitusajalla (kuten joku aiemmin kommentoi), mutta etenkin kun kyseessä on meidän kohdallamme täysin aikaisemmista poikkeava odotus, tahdon keskittyä yksistään siihen. Jos sitten aika näyttää, ettei meille adoptiotulokasta suoda, täytyy miettiä vielä uudelleen biologisen raskauden (tai siis sen yrittämisen) mahdollisuutta. Kukin kuitenkin tyylillään. Enkä yhtään epäile, että sama kuinka ja mitä kautta lapsi viimein vanhempansa löytää, on hän varmasti äidilleen ja isälleen se rakkain maailmassa!

Ainakin joskus aiemmin kerrottiin, että jollakin palvelunantajalla (olisikohan interpedia), olisi pitänyt jopa allekirjoittaa lappu siitä, ettei yritä raskautta prosessin aikana tai jotain sinnepäin. Tekstin sanamuodosta minulla ei ole hajuakaan, vaikka olisi todella mielenkiintoista se nähdä.



Itse kyllä vahvasti epäilen, onko moisen allekirjoituksen vaatiminen Suomen lakien mukaista - ihmisen oikeutta lisääntymiseen kun pidetään aika perustavaa laatua olevana oikeutena ja kuulostaa erittäin kummalliselta, että jollakin viranomaisella olisi oikeus se kieltää tai asettaa sille ehtoja, olkoonkin että suostumus olisi näennäisen vapaaehtoinen.



Ja sitten jos joku allekirjoituksesta huolimatta hankkiutuisi tarkoituksellisesti raskaaksi niin haluaisin nähdä sen oikeudenkäynnin kun asiaa puitaisiin. Kumpihan osapuoli siellä tuomion saisi ja mistä?



Itse en menisi enkä uskaltaisi kellekään myöskään suositella raskaudesta ilmoittamista heti, kun raskaustesti näyttää plussaa vaan suosittelisin kyllä odottamaan vähintään sinne viikolle 12, koska aika suuri osa raskauksista menee kesken ennen sitä. Minusta olisi äärimmäisen kohtuutonta, jos jonkun adoptiotaival keskeytyisi raskauteen, joka sitten menisikin kesken. Jotenkin tämän adoptioilmaston tuntien voisin kuvitella, että joku neuvonnanantaja keksisi, että nyt täytyy ensin toipua vuosi keskenmenosta, jonka jälkeen saa sitten asettua neuvontajonoon uudestaan ja sitten aloitetaan kaikki alusta...





No, mutta minä nyt olenkin tällainen kapinallinen ja ajatusten sanomista ääneen helpottaa tietysti suuresti se, että ne tuskin tulevat koskaan meidän adoptiotamme vaikeuttamaan. Tämä muuten on yksi äärimmäinen epäkohta adoptioprosessissa: adoptionhakijat ovat neuvojien ja luvanantajien lähestulkoon täydellisen mielivallan alla ja jokaista askelta ja kommenttia saa varoa, jos lapsen joskus haluaa...

Itselleni on sama mitä palvelunantajat vaatii, mutta omaa pää ei kestä kahteen suuntaan repimistä yhtäaikaa. Päätimme viedä inseminaatioyritykset loppuun infoon pääsyä odotellessa, ja sinä aikana odotin vain että saadan ne tehtyä, jotta tiedän kumpaan orientoidun, raskauteen ja siihen liittyviin juttuihin, vaiko adoptioprosessiin.



Se ei mielestäni liity siihen eikö lapsen tuloon voisi valmistautua lyhyelläkin varoitusajalla, vaan siihen että se odotus ja alkutaival on erilaista. Biolapseen kanssa on mm. raskausaikaan, synnytykseen ja sen jälkeiseen aikaan liittyvät fyysiset jutut, mitä ei adoptiolapsen kanssa tarvitse miettiä. Mutta siinä on sitten puolestaan omat kuvionsa, joita ei biolapsen odotuksessa ole. Minulla on jo biolapsi, ehkä se vaikuttaa siihen että mahdollisen raskauden suhteen ajatus laukkaisi jo liikaakiin edelle, kun on vielä muistissa mitä kaikkea se voi tarkoittaa. Minulle ei sovi näiden kahden vision välissä heiluminen, kierukan asennus on kohta edessä.

Trista:

Minusta ylipäänsä adoptiopiireissä ajatus siitä, kuinka paljon lapsen tuloon valmistautumiseen ja ajatukseen sopeutumiseen menee aikaa on aivan ylimitoitettua. Tottakai paljon riippuu henkilöiden taustasta ja yksilöllisistä asioista, mutta maailman sivu ovat ihmiset pystyneet valmistautumaan lapsen tuloon muutamassa viikossa tai kuukaudessa, korkeintaan puolessa vuodessa ja siitä huolimatta on pystytty ihan normaalisti kiintymään lapseen ja huolehtimaan hänestä. On ihan uusi ilmiö nykyaikana, että lapsen saannista on tehty niin kummallinen ja omituinen juttu, että siihen pitäisi varautua ja valmistautua vuosia. Toki jos ajatus nimenomaan adoptiolapsesta on jotenkin alunperin epämieluisa tai sitä pitää pureskella, niin tämä on sitten ihan oma tehtävänsä.

Jotenkin itse uskallan väittää, että jos meille jostain syystä tulisi nyt uusi lapsi (tavalla tai toisella), niin viikossa pystyisin hyvin järjestämään asiani ja suuntaamaan mieleni uuteen äitiyteen - työasioiden järjestely toki menisi tiukoille. Lapset kuuluvat elämään ja elämä on joskus yllätyksellistä ja elämänmuutokset tulevat joskus nopeasti ja joskus hitaammin. Ei vuosien pohtiminen, ajattelu ja " mielen suuntaaminen" tee kestään parempaa vanhempaa, ainakaan minä en usko siihen (vaikkakin kokemus ja opiskelu voivat auttaa pulmatilanteissa ja kasvatuksessa).

**** Olen samaa mieltä siitä, että kohtuuttoman pituiset prosessit eivät millään lailla edistä hyvää vanhemmuutta. Kirjoituksesi sai minut haluamaan kirjoittaa adoptiolapsen äitinä niistä asioista, mitkä minusta ovat tärkeitä ja erilaisia biolapsen odotukseen verrattuna. Tämä ei ole mikään vastalause Trista sinun mietteisiisi vaan toista näkökulmaa ja keskustelun herättelyä asiaan.

Kun adoptiopiireissä usein puhutaan tuosta, miten adoptiolapsen pitää saada tulla omana itsenään ja antaa itselleen mahdollisuus keskittyä adoptiolapsen odotukseen, niin uskoisin, että sillä viitataan paitsi itsessään raskaaseen ja vaativaan adoptioprosessiin, myös siihen, että ei toivo adoptiolapsesta " korviketta" biolapselle, tutustuu avoimin mielin adoptiolapsien mahdollisiin tuleviin erityistarpeisiin jne. Odotusaikana kannattaa paneutua siihen, mitä voi olla edessä, niin avun ja tuen hakeminen on sitten aikanaan helpompaa, kun on käsitys siitä, miten adoptiolapsen kanssa elämä voi poiketa monella tapaa biologisen lapsen kanssa elettävästä. Pienikin adoptoitu lapsi kantaa mukanaan historiaa, jossa hän on jäänyt vaille jotain tärkeää, vaille vanhempiaan, vaille kotia ja yhden tai kahden, häntä varten olevan,pysyvän aikuisen läsnäoloa. Tämä on minusta asia, jota ei voi liikaa painottaa. Tähän ei tokikaan tarvitse käyttää vuosia, mutta koska prosessit ovat pitkiä, niin järkevää on käyttää sitä aikaa kaikenlaiseen valmistautumiseen. Tosiasia on, että kirjoista ei opi vanhemmuutta, mutta kummasti se arjessa helpottaa, kun osaa etsiä apua, jos sitä tarvitsee tai on kuullut, että sitä ja tätä ja tuota voisi olla nyt tämä vaihe, jota vaikka lapsen kiintymyssuhteen muodostumisessa eletään.

Jos perheessä on ennen adoptiolapsen tuloa kärsitty lapsettomuudesta, kenties käyty hoidoissakin, niin me kaikki hoidoissa käyneet tiedämme, miten raskaita ne voivat olla. En olisi itse voinut kuvitella hoitojen aikana, että olisin ollut siinä mielenvireessä, että minusta olisi sen henkisen ja fyysisen paineen alla ollut miettimään adoptiolapsen vanhemmuutta. Koin itse aikanaan suurena helpotuksena päätöksen jättää hoidot taakse ja miettiä uutta suuntaa. Jollakulla voi olla toisinkin. Mutta ymmärrän täysin, miksi palvelunantajat tai sosiaalityöntekijät suosittelevat hoitotien lopettamista ennen adoptioprosessia (neuvontaa). En usko, että kyse on kenenkään yksilönmääräämisoikeuksien rajoittamisesta, vaan juuri tulevan lapsen oikeuksista. Lapsen oikeudesta tulla siinä vaiheessa Ensimmäisenä Vaihtoehtona, kun muu on jäänyt taakse ja on tehty valinta ryhtyä adoptioprosessiin. En tuomitse ketään, joka haluaa hoitoja kokeilla ja ymmärrän, että monelle se tie on käytävä loppuun, mutta olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että hoidot kannattaisi lopettaa ennen neuvonnan aloittamista. Tämä paitsi tulevan lapsen, myös oman mielenrauhan kannalta.

Jos perheeseen kaikesta huolimatta aletaan odottaa prosessin aikana biologista vauvaa, niin se on varmasti paitsi suuri ilo, myös jonkinlainen kriisin paikka, varsinkin, jos on orientoitunut adoptiolapsen odotukseen. Kuitenkin minusta ei kannata sellaisessa tilanteessa miettiä sitä, mitä muut ajattelevat, me kaikki tiedämme, että lapset ovat lahjoja. Asiat järjestyvät usein niínkuin on tarkoitettu.

Onnea meille kaikille odottajille, omilla poluillamme :o)

Kiitos näkökulmastasi. Siinä mielessä se on minulle ihan vieras, että meillä ei ole lapsettomuustaustaa (vaikkakin oli lähes kahden vuoden jakso, jolloin perustellusti pelkäsimme, ettemme voisi ikinä saada lasta sen kummemmin biologisesti kuin adoptoimallakaan), eikä minkäänlaista kokemusta lapsettomuushoidoista.



En lainkaan epäile, etteikö sopeutuminen nimenomaan adoptiolapsen tuloon olisi vaikeaa pariskunnalle, joka alunperin on orientoitunut vain biologisen lapsen tuloon ja käynyt sitä tietä vuosikausia tuloksettomien lapsettomuushoitojen kanssa. On varmasti totta, että tällaisille vanhemmille oritentoituminen adoptioon vie aikaa, eikä sitä voi tehdä samaan aikaan lapsettomuushoitojen kanssa varsinkaan, jos edelleen ajattelee, että sillä on jotain merkitystä, onko lapsi biologinen vai adoptoitu.



Kuten meistä jokainen, niin myös minä kirjoitan lähinnä omasta näkökannastani ja omista kokemuksistani käsin. Tässä asiassa näkisin tuon orientaation kannalta kaksi ilmeisesti hyvin paljon toisistaan poikkeavaa näkökantaa ja lähestymistapaa. Itselleni nimittäin lapsen saamisessa on oleellista se, että meille toivottavasti tulee lapsi. Se, millä tavalla lapsi tulee on toisarvoista ja vähemmän tärkeää. Itse valmistaudun pääsääntöisesti äitiyteen ja sen mukanaan tuomiin asioihin, en niinkään odotukseen, oli se sitten raskaus tai adoptio-odotus. Olen kyllä huomannut aiemminkin, että olen muihin verrattuna kovin käytännönläheinen ;) Ilmeisesti siis on paljon myös ihmisiä, joille itse tuo odotus on paljon tärkeämpää ja oleellisempaa kuin minulle. Heille näyttää olevan merkitystä sillä, millä tavalla he odottavat ja miten he odotusaikansa käyttävät ja mitä he silloin ajattelevat ja tuntevat.



En yhtään yritä asettaa näitä erilaisia tapoja paremmuusjärjestykseen. Luulen kuitenkin, että tällä asialla saattaisi olla hyvinkin paljon merkitystä sille, kuinka ihmisiä neuvonnassa kohdellaan ja millä tavalla asioita heidän kanssaan käsitellään - ja ilmeisesti myös sille, kuinka paljon odotusaikaa ja minkälaisia " sääntöjä" he tarvitsevat. Ilmeisesti myöskään neuvonnan antajat eivät ole kovin tottuneita ihmisiin, joille adoptio on oikeasti ensisijainen tapa saada lapsi tai ainakin yhdenveroinen biologisen vanhemmuuden kanssa. Monet neuvonnan antajat tuntuvat edelleenkin ajattelevan, että biologinen vanhemmuus on ensisijainen tavoite ja adoptioon ryhtyminen on aina enemmän tai vähemmän kakkosvaihtoehto, jolloin tarvitaan " lapsettomuuden hyväksymistä, sopeutumista, aikaa jne." ja jolloin pitää asettaa näitä sääntöjä " yrityksille" , ehkäisylle jne. Adoptio oikeasti ensisijaisena vaihtoehtona ei pääsääntöisesti ole edelleenkään hyväksytty ajatustapa.



Ilmeisesti olen siis marginaalissa, kun ajattelen, että lapsen saaminen on ensisijainen tavoite ja tavoitteeseen pääsee todennäköisemmin ja nopeammin, kun sitä yrittää monella tavalla kuin vain keskittymällä yhteen tapaan ja hylkäämällä muut. Tämä pitää kai erityisesti paikkansa silloin kun adoptiojonot ovat pitkät ja taustalla on lapsettomuushoidot.



En yhtään kyseenalaista sitä, etteikö elämä adoptiolapsen kanssa olisi erilaista verrattuna elämään biologisen lapsen kanssa. Aivan varmasti se on, varsinkin alussa. Mutta erilaisia ovat myös biologiset lapset ja heilläkin voi olla monenlaisia erityistarpeita ja muuta huomioon otettavaa. Valtaosa lapsen kanssa eteen tulevista asioista on kuitenkin sellaisia, ettei niihin voi kovin hyvin etukäteen valmistautua vaikka mitä tekisi, vaan niihin on vain sopeuduttava sitä mukaa kuin ne tulevat.



Itse uskon, että " kohtuullinen" kirjatietous on hyväksi ja auttaa lapsen kanssa pärjäämisessä. Uskon kuitenkin myös, että jos vuosikausia opiskelee asiaa vain kirjoista, niin siitä voi olla myös haittaa, eli maalaisjärki saattaa kadota ja suhteellisuudentaju hämärtyä kun kaikki on mielessä vain teorian tasolla - onneksi lapset ovat varsin hyviä realiteetteihin pudottajia. Sinänsä niistä kirjoista jää enemmän mieleen, kun on oikeasti jo kokemusta niistä asioista ja tilanteista kuin jos ei ole mitään hajua siitä, mitä on elämä lapsen kanssa.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että en olisi voinut olla yhtä aikaa kahdessa niin isossa asiassa, kuin lapsettomuushoidot ja adoptioprosessi ovat. Olimme hoidoissa kolmisen vuotta ja koin sen kyllä sen verran intensiiviseksi ajaksi, etten olisi muuhun silloin kyennyt keskittymään, siitäkään huolimatta, ettei meillekään oikeasti ollut/ole merkitystä sillä, tuleeko lapsi biona vai adoption kautta. Adoptiosta olimme puhuneet huomattavasti ennen kuin biolasta edes alettiin yrittää. Jokatapauksessa ainakin minulle sopi parhaiten se, että orientoidun kerrallaan jompaan kumpaan tapaan saada lapsi (kumpikin aivan yhtä hyviä). Nyt odotamme parhaillaan nimeämistä kevään aikana; 4-5 vuotias vesseli on toiveissa...

Ensimmäisen prosessin aikana emme käyttäneet ehkäisyä, ja se kostautuikin sitten hirveällä kriisillä kun kuukautiset olivatkin pari viikkoa myöhässä juuri silloin, kun odottelimme esitystämme saapuvaksi muutaman kuukauden sisään. Hormoneistahan se johtui, mutta säikäytti perinpohjaisesti huomaamaan, miten koko elimistö oli kietoutunut nimenomaan *adoptio*lapsen odotukseen - ajatus biolapsesta oli suorastaan... no, vastenmielinen. Omalla kohdalla siis, muiden vauvat ovat kivoja :)



Tässä prosessissa tunne on vielä voimakkaampi, sillä tiedämme haluavamme perheeseemme nimenomaan toisen adoptiolapsen, emme niinkään jotain geneeristä lasta.



Olen ollut ja olen tietyssä mielessä yhä sitä mieltä, että ei ole väliä sillä, miten lapsi perheeseemme tulee. Se, millä minulle on väliä, on *kuka* ja *millainen* lapsi meille tulee. En halua biovauvaa, haluan adoptiolapsen. Nyt toisen prosessin myötä näyttäytyy ensimmäinen prosessimme todella itsekkäältä: " me halutaan lapsi, ihan miten tahansa, äkkiä tänne vaan!" (En tietenkään sano, että esim. Tristalla ja muilla olisi näin, vaan että meillä/minulla oli näin.) Kärsin silloin lapsettomuudesta sanan varsinaisessa merkityksessä ja pidin itseäni salaisesti tosi avarakatseisena kun en pitänyt niin isoa väliä sillä tuleeko lapseni omasta kohdustani vai jonkun muun kohdusta - kunhan se tulee äkkiä. Nyt hävettää :)



Nyt on helpompi avata sydämen ovi aidosti jollekulle lapselle, sen sijaan että odottaisi tuskien taipaleen päättymistä. Ja minun, henkilökohtaisesti, on mahdoton pitää ovea auki useammalle mahdollisuudelle yhtäaikaa.

Vaikka tulevan adoptiovanhemman mielestä olisikin ' ihan samantekevää' , miten lapsi perheeseen tulee, adoptiolapsen näkökulmasta näin ei ole. Muistan jonkun adoptoidun kertoneen, miten traumaattista oli saada tietää, että hän oli adoptiovanhemmilleen vasta se toinen vaihtoehto, kun biolasta ei saatu. Tässä tapauksessa taisi olla peräti niin, että lapsettomuushoitoja jatkettiin (sisarusten toivossa) vielä sen jälkeenkin, kun adoptiolapsi oli jo tullut perheeseen. Eli jos jatkaa lapsettomuushoitoja adoptioprosessin aikana, kannattaa miettiä jo vähän tulevaakin eli sitä, missä vaiheessa ja miten adoptiolapselle kertoo - vai kertooko ollenkaan - että hän ei ollutkaan se ensisijainen vaihtoehto, vaan että jos biolapsi olisi saatu alulle, adoptio olisi peruuntunut, eikä tämä adoptiolapsi koskaan olisi tullut tähän perheeseen.

Olen optimistin kanssa tismalleen samaa mieltä siitä, että adoptiolapsi ei saa olla kakkosvaihtoehto. En kuitenkaan ihan täysin hahmota, millä tavalla nimenomaan lapsettomuushoidoista luopuminen osoittaisi, ettei se ole. Useinhan hoidoista luopuminen osoittaa vain realismia, eikä ole millään tavalla arvovalinta. Onhan näitä tutkimuksia, joissa ¿steriileiksi¿ todetut adoptiovanhemmat ovat kuitenkin sitten jossain vaiheessa saaneet yllätys-biovauvan ja adoptiolapsi on jäänyt kakkosen asemaan ja kärsinyt siitä. Minusta siis pitäisi olla joku parempi keino ¿osoittaa¿, että pitää adoptiota yhdenvertaisena bioraskauden kanssa kuin vain se, että luopuu tuloksettomista hoidoista. Siinä mielessä minusta biolapsellisten ja niiden, joilla ei ole lapsettomuushoitotaustaa, adoptio on jossain mielessä ongelmattomampi, vaikka tästä lausahduksesta yleensä sota syttyykin ;)





Ampiaisakalle tuosta ¿tuskien taipaleesta¿ ja kiireestä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon paniikin. Itselleni sellainen iski silloin, kun sairastuin syöpään ja tiesin, että hoitojen seurauksena voi olla lapsettomuus ja että syövän takia en ehkä koskaan kelpaisi adoptiovanhemmaksi. Oikeastaan suurempi isku oli se, että en saisi adoptiolastakaan kuin se, etten ehkä saisi biolasta. Siinä vaiheessa kävimme mm. paniikissa väestöliitossa tiedustelemassa, voisiko munasoluja ottaa talteen ennen syöpähoitoja, mutta eihän niitä voinut kun olisi tarvinnut antaa hormoneja, jotka olivat syövän takia kiellettyjä...



No joo ¿ syövästä selvittiin, mutta edelleenkään en ollut adoptiokelpoinen. Heti luvan saatuamme aloimme yrittää biolasta ihan vain siksi, että tiesimme, että mitä kauemmin odottaa, niin sitä todennäköisemmin se epäonnistuu (syöpähoidot voivat aikaistaa vaihdevuosia jopa kymmenillä vuosilla) eikä adoption mahdollisuudesta tulevaisuudessa ollut mitään varmuutta. Yllätys, etten sanoisi paniikki, oli suuri kun raskaus onnistui miltei heti. Ensimmäinen lapsi helpotti paniikkia ja toinen lapsi poisti sen kokonaan: minulla oli perhe ja lapsia ja olin täydellisen onnellinen - muutaman kuukauden, kunnes tuli toinen syöpä.



Aikaa kului ja kolmannen lapsen kohdalla adoptiotaival oli viimein mahdollinen, joskin totaalisen epävarma. Minulla oli Suomen parhaiden asiantuntijoiden antamat todistukset siitä, että elinajanennusteeni ja toimintakykyni eivät poikkea muiden ikäisteni vastaavista. Siitä huolimatta adoptio¿asiantuntijoiden¿ kommentit olivat murskaa-via: ¿Syöpä, Apua! Iiik! Ei missään tapauksessa!¿. Sosiaalityöntekijän ¿puhuimme ympäri¿ ja suomalaisen lupalautakunnan olisimme selvittäneet jos ei muuta niin oikeusteitse, mutta suhtautuminen kohdemaassa olisi ollut täysi arvoitus. Todennäköisimmin kohdemaan viranomaiset olisivat hyllyttäneet hakemuksemme määrättömäksi ajaksi tai olisimme saaneet hylyn useammasta maasta ja joutuneet keräämään ja lähettelemään papereita yhä uudestaan. Sairauteni ovat täysin hoidettavissa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta kohdemaan olosuhteissa ne olisivat kuolemantuomio tai vähintäänkin johtaisivat taloudellisesti konkurssiin. Miten selittää asia lääketieteen suhteen täysin maallikoille adoptioihmisille kohdemaassa, kun kotimaassakin suhtautuminen oli vähintäänkin asiatonta (luotetaan omaan mielikuvaan enemmän kuin asiantuntijan lausuntoon).



Kävimme kaksi vuotta adoptiotaivalta. Lopulta meiltä (tai pääasiassa mieheltä) vain loppui usko prosessiin. Mitä pidemmälle prosessi eteni, niin sitä epätoivoisemmalta näytti mahdollisuus saada joskus adoptiolapsi. Ja mitä pidempään prosessi olisi venynyt, sitä suuremmaksi olisi tullut ikäero biolapsiimme ja sitä hankalammiksi muut järjestelyt. Lopulta mieheni aneli, että eikö nyt kuitenkin voitaisi edes yrittää sitä biolasta ¿ minulle oli tärkeämpää saada nimenomaan se kauan haaveilemani adoptiolapsi ja sitä paitsi synnytykseni olivat olleet erittäin vaikeita. Lopulta suostuin ehkäisyn lopettamiseen siihen saakka kunnes paperit lähtevät kohdemaahan ja jos ei siihen mennessä tärppää, niin sitten katsomme, mitä adoptioprosessista seuraa. Raskaus tärppäsi tietysti heti toisesta kierrosta kuten edellisetkin ;)



Itse voisin kuvitella, että ¿tuskien taival¿ päättyy siihen, kun huomaa elämän kantavan ja joitakinhan se kantaa ja silloin on hyvä uskoa elämään ja kaikkeen hyvään ¿ usein kai tulee jopa vaadittua kaikkia muitakin uskomaan. Elämä kuitenkin on raadollista, epäoikeudenmukaista eikä ollenkaan kaikille ¿hyvää¿. Kaikkia ihmisiä ei kohdella oikeudenmukaisesti, kaikilla ei ihan oikeasti ole aikaa odottaa, eivätkä kaikki välttämättä koskaan saa lasta tai jotain muuta haluamaansa asiaa yhtään millään keinolla jne. Minusta on ihan hyvä, että ihmiset pitävät puolensa, taistelevat oikeuksiensa puolesta ja yrittävät puuttua havaitsemiinsa epäkohtiin. En osaa pitää ominaisuutta huonona myöskään vanhemmuutta ajatellen. Itse asiassa luulen, että se on hyvin oleellinen osa vanhemmuutta ja kehittyy toivottavasti viimeistään siinä vaiheessa kun pitää pitää lastensa puolta. Minun osaltani seesteinen hyvään uskomisen aika on päättynyt jo aika kauan sitten ja olen siirtynyt ¿varmistamisen, tarkistamisen ja taistelun¿ aikakauteen ¿ uskon jopa, että ilman sitä olisin jo haudassa ;-)



Lausahdus ¿Tässä prosessissa tunne on vielä voimakkaampi, sillä tiedämme haluavamme perheeseemme nimenomaan toisen adoptiolapsen, emme niinkään jotain geneeristä lasta¿ kuulostaa meistä jopa itsekkäältä ja epäoikeudenmukaiselta. Voi kunpa minullakin olisi ollut joskus VARMUUS siitä, että se adoptiolapsi joskus tulee. Jotenkin minusta onkin ymmärrettävämpää, että pystyy ja haluaa keskittyä pelkästään adoptioprosessiin silloin, kun adoptiolapsen saaminen on edes jotakuinkin varmaa vaikka aikataulu olisikin epäselvä. Sekä adoptiota hoitavilta viranomaisilta, että monilta adoptionhakijoilta itseltään näyttää kuitenkin usein puuttuvan ymmärrys siitä, että tilanteet ja perheet ovat erilaisia ja erilaisilla ihmisillä on erilaiset tunteet, ajatukset ja tarpeet myös adoption suhteen. Minusta olisi äärimmäisen epäoikeudenmukaista, jos henkilöiden, joille molemmat lapsensaantitavat ovat kovin epävarmoja, olisi vielä pakko keskittyä vain jompaankumpaan useiden vuosien ajaksi sillä seurauksella, että todennäköisin lopputulos olisi, että jää kokonaan ilman lasta. Sitä on toki varmasti helppo esittää, jos itse tietää, että adoptiolapsen saa joka tapauksessa. Tämä varmuus on varmasti myös suurempi toisen lapsen kohdalla.



Mikäli asiaan vaikuttaisi absoluuttisen yksiselitteisesti lapsen paras, niin minulla ei olisi mitään ongelmia hyväksyä näitä ajatuksia. Koska kuitenkin itse näen, että suurin osa arvostelijoista ja ¿yhden prosessin kannattajista¿ katsoo asiaa vain omasta kapeasta näkökulmastaan käsin ymmärtämättä suurempia kokonaisuuksia ja ihmisten erilaisuutta niin minun on vaikea hyväksyä sitä, että kaikki adoptionhakijat niputetaan samaan nippuun. Itse näkisin esimerkiksi hyvin suuren eron lapsettomuushoidoissa käyneiden, niitä käymättömien ja biolapsellisten välillä ¿ lähestulkoon mikään asia ei mene samalla tavalla ja myös ajatusmaailmat ovat ilmeisesti valovuoden päässä toisistaan.



Saivartelu siitä, tunteeko adoptiolapsi (vai kenties biolapsi?) itsensä kakkosvaihtoehdoksi vai ei ja missä tilanteis-sa on minusta myöskin jossain määrin käsittämätöntä. Mielestäni on täysin edesvastuutonta hankkia yhtään minkäänlaista lasta, jos ei ole varma siitä, että pystyy kohtelemaan lapsiaan tasaveroisesti ja rakastamaan näitä kaikkia yhtä lailla. Lapsettomuustaustan omaavien ei pitäisi missään tapauksessa olla adoptiokelpoisia ennen kuin he ihan oikeasti pitävät adoptiota yhdenvertaisena lapsensaantitapana ja adoptiolasta yhtä arvokkaana kuin biolasta, koska lähes aina on mahdollista että se biolapsi joskus kuitenkin tulee ¿ asian testaaminen ja tutkiminen onkin sitten jo kinkkisempi juttu.



Vaikka kaikki lapset olisivat adoptoituja tai biolapsia, niin vanhemmat voivat silti rakastaa yhtä enemmän kuin toista ja kohdella lapsia eriarvoisesti. Tästä löytyy esimerkkejä ja tapauksia pilvin pimein; lasten lajittelu ja erilainen kohtelu sukupuolen perusteella lienee niitä maailman yleisimpiä rakkauden ja suhtautumisen eroja tuovia asioita, muita ovat esimerkiksi sairaudet ja erityistarpeet, ulkonäkö, luonne, älykkyys, taidot jne... Ja kyllä minäkin myönnän, että jos haluaisin niin minun olisi äärimmäisen helppoa kohdella ja rakastaa biolapsiani eri tavalla: yksi muistuttaa enemmän minua ja ymmärrän häntä paljon paremmin kuin toista, joka on mielestäni ¿perinyt kaikki isänsä huonot puolet¿ ja on kaiken lisäksi erityislapsi rasittavine erityispiirteineen. Jos antaisin itselleni luvan ja tunteilleni vallan niin ihan varmasti kohtelisin lapsia epäreilusti ja eriarvoisesti.



Mutta tämä asia ei ole mikään kontrolloimaton tunne, väistämätön kohtalo tai vain adoptiolapsia koskeva juttu. Kaikki on kiinni omasta tahdosta. Jokaisen vanhemman tulee tutkia itseään ja puristaa itsestään se tasapuolisuus ja rakkaus kaikkia lapsia kohtaan yhtäläisenä. Se on vanhemman yksiselitteinen velvollisuus ja koskee ihan kaikkia, niin adoptiolasten kuin biolasten vanhempia.



Jotenkin tulee jopa tunne, että adoptiovanhemmat joskus piiloutuvat tämän adoptiolapsen tasavertaisen kohtelun taakse, eivätkä huomaa ollenkaan, että kohtelevat lapsia ehkä epäreilusti jonkun muun asian perusteella. Vaikka toki keskimäärin adoptiovanhemmat ovat tätä asiaa enemmän miettineet kuin biolasten vanhemmat...





Ampiaisakalta kysyisin vielä, että elättekö selibaatissa? Entä jos kuitenkin saisitte nyt vahingossa sen biovauvan? Olisiko biovauva kakkosvaihtoehto? Olisitko kykenemätön biolapsen vanhemmaksi? Saisiko biolapsi kärsiä siitä, että hän ei ole ollut ensisijainen toiveenne? Jossain määrin itsekkäältä tuntuu nimittäin myös ajatus, että ei halua biovauvaa, vaan haluaa ainoastaan adoptiolapsen ja ajatus biolapsesta tuntuu vastenmieliseltä ;)

Hyvä kirjoitus. En missään nimessä tarkoittanut, että omien kokemusteni pitäisi päteä muiden ihmisten elämäntilanteisiin. Meillä on tosiaan sikäli hyvin pullat uunissa, että olemme suht terveitä, adoptiovanhemmiksi nuoria ja rahallisesti kohtuuvarmalla pohjalla *juuri nyt* (tulevaisuuden suhteen koputan vaan puuta). Olemme onnekkaita, tiedän. Me voimme valita.

Ampiaisakalta kysyisin vielä, että elättekö selibaatissa? Entä jos kuitenkin saisitte nyt vahingossa sen biovauvan? Olisiko biovauva kakkosvaihtoehto? Olisitko kykenemätön biolapsen vanhemmaksi? Saisiko biolapsi kärsiä siitä, että hän ei ole ollut ensisijainen toiveenne? Jossain määrin itsekkäältä tuntuu nimittäin myös ajatus, että ei halua biovauvaa, vaan haluaa ainoastaan adoptiolapsen ja ajatus biolapsesta tuntuu vastenmieliseltä ;)

Olen aivan samaa mieltä :/ Olisi kauhea ajatus, että tulisin raskaaksi ja saisimme biovauvan. Se ei olisi oikein häntä kohtaan, sillä varmaan jossain syvällä aina kalvaisi se pelko, että ei tätä lasta oltu meille tarkoitettu; että tämä lapsi olemassaolollaan loukkaa ja vahingoittaa esikoistamme; että jos hän olisi jäänyt syntymättä, olisi perheemme sellainen kuin mitä toivoimme. Pelkäisin, että hänen takiaan olisin huonompi äiti esikoiselle. Tai jotain.

Mutta hei, olemme huonosti nukkuvan taaperon väsyneitä vanhempia - selibaatti on aika lähellä totuutta ;D

Olen Tristan kanssa samoilla linjoilla..

Meidän tilanne on se, että ollaan toivottu lasta kolmisen vuotta. Vielä sitä ei ole kuitenkaan meille suotu. Tähän mennessä on yritetty pelkästään biologisin keinoin, mutta nyt jo kauan (n.10v) haaveissa ollut ajatus adoptiolapsesta on nostanut päätään. Joten tämän keskustelun aihe on siis meillekin hyvin ajankohtainen.



Mielenkiintoista ja avartavaa lukea erilaisista kokemuksista ja mielipiteistä erilaisine taustoineen. Mielipiteitä näistä adoptio asioista on varmasti niin monta kuin on keskustelijaakin ja hyvä niin! Kaikki kannat ovat varmasti yhtä " oikeita" ja kantajalleen parhaimmat. Jokainen poimikoot matkaansa toisten kommenteista ne asiat, mitkä tuntuvat itselle sopivilta.. :)



-helmiina