Uhmaikäisen Raivo

Toivottavasti nyt tuon Raivostuttava teini-ketjun täydelliset kasvattajavanhemmat tulevat antamaan sulle täysin aukottomasti toimintaohjeet tyhjän kuoren kasvattamiseksi.

Mut on kasvatettu tuolla metodilla, koska minä olin myös sellainen lapsi, johon oikein mikään muu ei toiminut. En osaa sanoa olenko täysin selväjärkinen muuten, mutta ei tuosta kyseisestä asiasta minulle mitään traumoja ainakaan jäänyt... :) Tosin olen nyt aikuisena edelleen samanlainen, kun minulla on paha olo minun täytyy saada olla yksin,  ja tiedän että jotkut (tälläkin palstalla) pitävät sitä epänormaalina ja esim. mykkäkouluiluna tai lapsellisena mökötyksenä.

Uskon että asia oli kuitenkin alun perin niin päin, että olen luonnostani tällainen ja äitini tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen mikä tapa auttaisi minua eniten, sen sijaan että olisin muuttunut tällaiseksi äitini kasvatusmetodien takia.

Sanoisin, että kyllähän tuo nyt on sitä, että jätetään selviämään tunnekuohustaan yksin. Toisaalta joskus lapsi tai aikuinenkin tarvitsee omaa rauhaa selvitäkseen kiukkunsa yli. Sylihoidon tarkoituksena on se, että raivota saa, aikuinen tekee siitä turvallista. En tekisi sitä, ellei lapsi olisi vaarassa satuttaa itseään, toisia tai rikkoisi paikkoja. Se ei ole rangaistusjeino. Kun kuitenkin sen aloittaa, sylistä ei päästetä ennen kuin kuohusta on päästy yli. Ja lopuksi asiasta voidaan keskustella.

Tunteiden sanoittaminen on kohtuullisen turhaa silloin kun lapsi on voimakkaan tunnekuohun vallassa. Näitä kannattaa koittaa ennakoida tai puhua jälkeenpäin. Toki siis voit sanoa, että nyt tunnut olevan vihainen syystä x ja täytyy rauhoittua. Mutta muuten keskustelu ei onnistu kun on raivo päällä. Ei aikuinenkaan osaa raivoissaan yhtäkkiä pysähtyä analysoimaan itseään, saati että lapsi siihen pystyisi. Kyllä kiukun on laannuttava ensin.

Kuitenkin teidän on löydettävä omat keinonne setviä tilanteet. Laitatko tuolloin oven kiinni ja pidät ovea kiinni? Tähän en lähtisi. Se antaa kuvan siitä, että aikuinen ei pysty käsittelemään lapsen kiukkua tai pärjäisi lapselle tarvittaessa. Entä jos menisitkin huoneeseen lapsen kanssa? Istut jossain ja olet läsnä. Jos lapsi koittaa käydä käsiksi, toimit kuten sanoit: Otat käsistä kiinni ja kiellät. Ja uudelleen ja uudelleen. Lapsi ei yksin riehuessa edes saa mahdollisuutta harjoitella sitä, ettei toisiin saa käydä käsiksi (voi kostautua myöhemmin). Näin osoittaisit kuitenkin olevasi läsnä ja että kestät kyllä tunnekuohun. Ja jälkikäteen asiasta voidaan sitten puhua.

Nämä siis lähinnä ajatuksia aiheesta kummemmin perhettänne ja lastanne tuntematta. Jokainen joutuu kehittämään omat keinonsa näissä asioissa, ehkä siksi valmiit vinkkipankit ovat vähissä. Kun yksi juttu toimii toiseen ja toinen taas teille.

Samalla tyylillä on mutkin kasvatettu ja käytös on samanlaista edelleen: lähden todella helposti muualle suuttumaan. En pysty käsittelemään suuttumusta tai surua muiden ihmisten kanssa, vaan mun pitää ensin saada puhaltaa se yksin ulos ja vasta sitten olen valmis keskustelemaan. En tiedä liittyykö tuo kasvatustapa asiaan mitenkään, mutta oli vaan itselleni nyt melkoinen ahaa-elämys todeta että linja on sama edelleen.

Mulla ei oo mitään kokemusta tai muuta vastaavaa.

Mutta sanotaan, että tolla metodilla jätät lapsen tunteidensa kanssa yksin. Eli lapsi joutuu olla pahoilla tunteilla yksin, ja vasta "kunnollisena" ansaita äidin seuran. Vaikka nämä huonommat tunteet ovat tunteita yhtälailla, ja lapselle uusia. Tämä voi tuoda ongelmia tunteiden ilmaisussa ihmissuhteissa myöhemmin, ja sitä kautta vaikuttaa onnellisuuteen ja itsensä ilmaisemiseen.

Itse en myöskään pitäisi sylissä väkisin tms. vaan sanoisin että äiti ymmärtää että harmittaa ja että syliin saa tulla kun on valmis. Sitten pysyisin lähellä mutta antaisin omaa tilaa lapselle.

Pääasia olisi, että syli on auki eikä pahasta olosta tulisi rangaistusta.

Onhan tuo tavallaan yksin jättämistä. Mutta jos lapsi rauhoittuu tällä tapaa helpoiten niin sitten voi olla että lapsi haluaa käsitellä asian rauhassa itse (mistä kertoo sekin että syli on tilanteessa myrkkyä). Käy vaikka välillä huhuilemassa ovelta ja kysy saako tulla sisään. Tilanteen jälkeen syli ja keskustelu tunteista. Jotenkin mennyt meininki hulluksi kun nykyään ei saisi edes kunnioittaa lapsen halua olla yksin..

Tervepäinen voi kasvaa tuollakin keinolla. Uskon, että jos on valmiiksi altis ongelmien syntymiselle, voi tuosta tulla ongelmia. Siinä vaan on se, että sitä ei tiedä etukäteen. Luotat vain itseesi. Jos epäilyttää oikeasti, mieti asiaa uudelleen. -3

Niin hmm... nykyään on niin pinnalla se, että korostetaan kuinka introverttiys on ihan ok ja "synnynnäistä" tms. Lasta ei sitten kuitenkaan ikinä neuvota jättämään omaan rauhaan, vaikka se tässäkin tapauksessa näyttäisi toimivan... Luulisin, että määrittävä tekijä siinä, voiko lapsen jättää omaan huoneeseensa laannuttamaan kiukkuaan on siinä, vaikuttaako lapsi siltä, että tämä on hänelle ok. Mene ja tiedä :D

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo tavallaan yksin jättämistä. Mutta jos lapsi rauhoittuu tällä tapaa helpoiten niin sitten voi olla että lapsi haluaa käsitellä asian rauhassa itse (mistä kertoo sekin että syli on tilanteessa myrkkyä). Käy vaikka välillä huhuilemassa ovelta ja kysy saako tulla sisään. Tilanteen jälkeen syli ja keskustelu tunteista. Jotenkin mennyt meininki hulluksi kun nykyään ei saisi edes kunnioittaa lapsen halua olla yksin..

Niin no tämä riippuu täysin tilanteesta. Hyvässä hengessä huoneeseen laitettu vs. äiti itsekin itkun ja raivon partaalla lapsen sinne teljennyt.

Sama kuin tilanteen jälkeen. Huhuileeko äiti ovelta tunnetilaa ja halauksen kaipuuta, vai meneekö tivaamaan anteeksipyyntöä

Mulla on samanlainen poika, nyt 5v. Uhmaikäisenä hän meni ITSE toiseen tilaan rauhoittumaan. Kyseessä on hyvin introvertti ja aistiyliherkkä lapsi, johon ei muutkaan kasvatusohjenuorat ole sellaisenaan toimineet. Poika vetäytyy edelleen muualle, jos tunteet alkavat kuohua. Se on mun mielestä ihan ok. Jutellaan aina sitten, kun tilanne on ohi.

Tärkeintä näissä tilanteissa mun mielestä on se, että tunnet lapsesi ja teet niin kuin intuitio sanoo. Itsellä taas nuorempi on temperamentiltaan täysin vastakkainen tuolle vanhemmalle pojalle ja hänen kanssaan toimitaan eri tavalla. Älytöntä ajatella, että kaikki lapset olisivat yhdestä muotista.

Kiitos hyvistä vastauksista. Sen verran jos avaan vielä, niin en siis lukitse ovea tai pidä sitä kiinni, mutta jos lapsi tulee huoneesta edelleen raivon vallassa ja yrittää käydä päälle, niin ohjaan hänet takaisin, tosin näin ei yleensä tapahdu, vaan lapsi näyttäisi jäävän huoneeseen mielellään. Huhuilen lasta välillä ja kysyn onko kaikki ok ja saako tulla, jolloin lapsi vastaa yleensä että "ei saa tulla, mene pois". Kun lapsi on rauhoittunut, niin hän tulee yleensä itse huoneesta ulos halailemaan.

Eli jos menen huoneeseen, niin lapsi yleensä yltyy kohtauksessaan lisää ja huutaa välillä tuota "mene pois" ja saattaa yrittää tuota päällekäymistä.

Tai no, jos kysyisi asiaa niin päin, että mitä teet muut tekisitte tässä tilanteessa? Huolestuisitteko te tuosta lapsen aggressiivisuudesta siinä määrin että hakisitte apua ja tukea kenties kodin ulkopuolelta ja mikä olisi se taho mistä sitä hakisi? Lapsi ei kyllä noin muuten ole väkivaltainen, eli leikit onnistuu muiden lapsien kanssa pääpiirteittäin sopuisasti ja tämä väkivalta kohdistuu siis vain minuun, eli äitiin. Jos ei ihan satunnaisia kertoja oteta lukuun. Isän eikä isovanhempien, eikä hoitajien kanssa tällaista ei ole, mutta toisaalta tuollaisia pulttejakaan ei heidän kanssaan yleensä kehkeydy. Tuntuu siis että olen ainut, jonka kanssa lapsi uhmaa ihan kunnolla.

Ap

Jatkaisin samalla linjalla, jos se on ihan intuition perusteella toiminut. Meillä asuu kotona 3-vuotias raivopää, joka ei todellakaan kaipaa mitään sylittelyä. Ei kuitenkaan (yleensä) lyö, heittäytyy vaan lattialle huutamaan. Ja sitä huutoa riittää pitkään.

Aikuisetkin haluaa joskus käsitellä tunteet ensin yksin. Jos minä satun olemaan raivoissani niin vähiten kaipaan sitä että joku tulee sanomaan että "tui tui, sinä taidat olla aika vihainen. Tules nyt tänne halimaan".

Nukkuuko vielä päikkäreitä? Jos nukahtaa uhmakohtauksen päätteeksi, voisiko olla vain väsymystä. Ei välttämättä suostu päikkäreille enää, mutta jos edes lepäilisi päivällä hetken. Ajoittuuko pahimmat uhmat mihin aikaan päivästä?

Vierailija kirjoitti:

Nukkuuko vielä päikkäreitä? Jos nukahtaa uhmakohtauksen päätteeksi, voisiko olla vain väsymystä. Ei välttämättä suostu päikkäreille enää, mutta jos edes lepäilisi päivällä hetken. Ajoittuuko pahimmat uhmat mihin aikaan päivästä?

Nukkuu päikkäreitä, mutta ilmeisesti tässä on alkanut taitekohta, eli unta tarvitsisi, mutta toisaalta päiväunet ovat nähdäkseni jäämässä hiljalleen pois. Ei välttämättä mene enää nukkumaan joka päivä tai unet ovat pituudeltaan mitä tahansa vartista puoleentoista tuntiin. Eli päikkärien kanssa ei ole enää sellaista säännöllisyyttä kuin ennen. Toisaalta yöunet ovat riittävät ja normaalisti katkeamattomat.

Oikeastaan en ole huomannut, että kohtaukset ajoittuisi tarkasti mihinkään aikaan. Ne tulevat ja menevät miten sattuu, mutta alkaa yleensä siitä kun joku lapsen mielestä tärkeä tai mielenkiintoinen asia pitää keskeyttää tai hän ei saa tahtoaan läpi jossakin asiassa. Yritän kyllä valmistella lasta, jos tiedän että jokin asia pitää lopettaa. Joskus toimii ja joskus ei.

Ap

Uppaanpa vielä, jos olisi uusia tietäjiä paikalla.